pitkäkestoinen itku vahingoittaa vauvan aivoja
Brittiläinen lastenhoidon asiantuntija uskoo itkemään jätettyjen ja tämän vuoksi stressaantuneiden vauvojen olevan suuremassa riskissä myöhempiin ongelmiin elämässä, uutisoi The Daily Mail.
Psykologi Penelope Leach on yllättävillä kommenteillaan kiihdyttänyt kotimaassaan keskustelua siitä, kuinka itkevän vauvan kanssa tulisi sitten toimia. Hänen mukaan kyse ei ole mielipiteestä vaan faktasta, jota tutkimukset tukevat.
- Pitkäkestoinen itkeminen voi vahingoittaa kehittyviä aivoja ja aiheuttaa oppimisvaikeuksia myöhemmin elämässä. Nyt kun sen tiedämme, miksi ottaa riskiä? Hän kyseenalaistaa.
Psykologi selittää pitkäkestoisen itkemisen lisäävän stressihormoni kortisolin eritystä. Hänen mukaan pitkät itkujaksot lisäävät sen määrää niin paljon, että se voi vahingoittaa vauvan aivoja.
- Tämä ei tarkoita etteikö vauva saisi itkeä, sillä kaikki vauvat itkevät eikä siitä tule huolestua. Itse itkeminen ei ole haitaksi vauvalle, vaan se ettei siihen reagoida, Leach selittää.
Hiljattain ilmestyneessä australialaistutkimuksessa todettiin vastavuoroisesti, ettei unirytmiin opettaminen kontrolloidun itkun avulla vaikuttanu lasten tunne- tai käytöskehitykseen millään tavalla. Australia´s Murdoch Children´s Research Institute -tutkimusta varten kartoitettiin 225 kuusivuotiasta, jotka olivat käyneet läpi kyseisenlaista unikoulua.
Kommentit (30)
Kyllä minustakin tuo jälkimmäinen tapa on parempi. Mutta miten sen 40 minuuttia hoitaa, riippuu siitä.
Siinä lastenpsykiatri Jukka Mäkelä kertoo vauvojen varhaisesta kehityksestä ja vanhempien vaikutuksesta siihen. Se oli tarina missä käsiteltiin jotain laitosta, perhekotia tms. missä opetettiin vanhempia "käsittelemään vauvoja", siis hoidettiin sellaisia vanhempi-lapsipareja joissa vanhemmalla ei oikein ollut käsitystä siitä miten vauvojen kanssa ollaan. Se oli kauhean mielenkiintoinen juttu. Mutta tässä on tuo lainaus:
"Alle vuoden ikäisen lapsen pitäisi Mäkelän mukaan saada pitää emo koko ajan saatavilla, oli emo sitten äiti, isä tai joku muu pysyvä hoivaaja. Silloin lapsi voi luottavaisin mielin tutkia ympäristöään. "Kun emo on vahvistamassa lapsen positiivisia tunteita ja tyynnyttämässä negatiivisia, lapselle kehittyy kyky sekä tuntea intensiivistä onnea että tyynnyttää omaa ahdistusta ja pelkoaan".
Vastasyntyneen aivoissa mantelitumake säätelee pelkoa ja sitä kautta stressiä. Jos pieni vauva joutuu toistuvasti liian pelottaviin tilanteisiin, mantelitumake kehittyy suhteettoman suureksi ja hallitsevaksi. Tällainen lapsi joutuu helposti paniikkiin.Hän on ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa. On myös huomattu, että liian pitkät erot emosta vauvaiässä voivat johtaa myöhempiin ongelmiin. Tiedetään esimerkiksi, että vauvalle jo tavallisen päiväkotipäivän mittainen ero voi olla raskas: kun emoa ei näy, sitä ei ole"
ja myöhemmin haastattelussa Jukka Mäkelä toteaa, että suomalaisessa kulttuurissa korostetaan jo hyvin pienen lapsen oppimista pärjäämään omillaan."
Minulla on äiti, joka jäi orvoksi lapsena ja kasvoi huonossa kasvatuskodissa. Hän panikoi kaikesta. Siis aivan kaikesta. Ja meidän elämä oli jatkuvaa kaaosta ja syöksyilyä.
Koskaan hän ei osannut myöskään olla oikealla tavalla läsnä meille lapsille. Meissä kaikissa on jonkinlaista oireilua.
Minä en panikoi, mutta yritän varmistella kaiken. Siis minulla on aina suunnitelma A, Aa, B, Bb, C, Cc eli en kestä tilanteita, joissa _koen_ jääväni tyhjän päälle. Esimerkiksi ilman töitä tms.
Pelkään äkillisiä yllätyksiä, haluan aina varmasti vakaata.
äitini edelleen selittää ylpeänä, miten opetti minut samantien olemaan rääkymättä turhan takia. Itkuuni ei vaan vastattu ja huutaminen oli oikeastaan hyväksikin kun se kehitti keuhkoja. Sitten opin olemaan hiljaa, koska äitini käsityksen mukaan opin että äiti tulee sitten kun vaan ehtii eikä ole mitään hätää. Nykykäsityksen mukaan opin kai että kukaan ei tule vaikka kuinka minulla olisi hätä.
Samoin äitini piti hienona, miten opin yksin pukemaan vaatteeni ja tulemaan samassa pihapiirissä olevaan äidin työpaikkaan. Minulla ei ole näistä mitään muistikuvaa, eli aika pieni taisin olla. Näin siis 1980-luvulla.
Toinen joutui olemaan elämänsä ensimmäiset 3kk sairaalassa ilman vanhempia. Hän menee paniikkiin jo pienestä vastoinkäymisestä. Saa raivareita jos jokin tuntuu vaikealta jne.
Uskon tähän tutkimukseen 100 prosenttisesti.
Hiljattain ilmestyneessä australialaistutkimuksessa todettiin vastavuoroisesti, ettei unirytmiin opettaminen kontrolloidun itkun avulla vaikuttanu lasten tunne- tai käytöskehitykseen millään tavalla. Australia´s Murdoch Children´s Research Institute -tutkimusta varten kartoitettiin 225 kuusivuotiasta, jotka olivat käyneet läpi kyseisenlaista unikoulua.
Meillä ei ole huudatettu vauvoja, mutta kunhan nyt toin toisenkinlaisen pointin.
Ja hauska huomata, että Jukka Mäkelä- palvoja on tullut plussalta tänne(huomasin ketjun keskivaiheilla)
Sulle tiedoksi, että meillä vauva nukkunut aina tosi hyvin, vaikka ei nukuta perhepedissä :) Itkuun silti aina reagoitu ja lohdutettu. Tosin lapsi itki öisin tosi vähän, nukkui kuin tukki.
enää moneen vuoteen, se on ihan amerikkalaisten omaa hömpötystä. Siellä yli 25% väestöstä kärsiikin mielenterveysongelmista, noin 5% enemmän kuin muualla länsimaissa.
Kaksplussalle en ole ikinä kirjoittanut ja jokseenkin kummallinen ajatus että minua kiinnostaisi jonkun perhepedit. Ja kyseinen Mäkelä on mulle ihan vieras kaveri, tykkäsin vain tuosta HS:n jutusta. Näin vähän OT:nä.
siinä pitkäkestoisuuden rajana taisi olla 20 min. Ja olennaista tosiaan oli se jätetiinkö vauva itkemään YKSIN, vai yritettiinkö hänen oloaan helpottaa.
Onko 5 minuuttia itkua pitkäkestoista? Vai 3 tuntita?
Meille kävi kerran kurjasti esikoisen ollessa vauva. Laitoimme tytön yöunille ja hän jäi sänkyynsä rauhallisesti nukkumaan. Sen jälkeen menimme pesuhuoneeseen leikkaamaan miehen hiuksia.
Leikkuukone oli päällä noin 15 minuuttia ja kun sammutin sen, kuului makkarista lohduton huuto. Emme arvanneet ettei itku kuuluisi koneen äänen yli - emmekä tiedä, kauanko vauvaressukka joutui itkemään yksin. Max 15 minuuttia kuitenkin (joka tuntuu järkyttävän pitkältä ajalta). :((
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mantelitumake
Käsittääkseni mantelitumakkeen aktiivisuus liittyy fight or flight -stressireaktioon, eli kun mantelitumake aktivoituu, ihminen alkaa "selviytyä" ja valmistautuu havaitsemaan ja reagoimaan puskasta hyppäävään sapelihammastiikeriin, eikä jää rauhallisena vaikkapa napostelemaan marjoja tai tuijottelemaan tulta. Kun mantelitumake on aktiivinen, ei pysty keskittymään mielihyvää tuottaviin asioihin. Samalla se voi aiheuttaa ylireagointia ja paniikkia, vaikka ei olisi todellista syytä. Mantelitumaketta muistaakseni pystyy kuitenkin "rauhoittamaan" esimerkiksi tekemällä askareita, tai tekemällä tietoista ajatustyötä mantelitumakkeen reaktiota vastaan. Eli kun huomaa alkavansa kiihtyä, pelosta tai vihasta tai mistä vaan, voi koittaa pakottaa itsensä ajattelemaan ja reagoimaan päinvastaisella tavalla. Mantelitumakkeen toimintaa hillitseviä lääkkeitäkin varmaan on, jos sinä koet kärsiväsi asiasta, kannattaa varmasti ottaa yhteyttä psykiatriin.