Miksi lapsia pitää tehtailla niin pienellä ikäerolla ettei meinaa jaksaa?

kukaanhan ei voi etukäteen tietää, millainen vauva sieltä maailmaan putkahtaa. Vaikka kuinka ajattelisi jättävänsä riittävän ikäeron lasten välille, niin sieltä voi tullakin sairas tai muuten vain vaativa vauva tai vaikkapa kaksoset. Ja silloin sitä jaksamista sitten vaan joutuu venyttämään, vaikka kuinka ei itse halunnut siihen tilanteeseen.



Mitäpä jos jokainen vain huolehtisi omasta perhesuunnittelusta parhaansa mukaan. Siinä kun ei ulkopuolisilla kuitenkaan ole nokan koputtamista. Ja kun jollain lähipiirissä elämä kääntyy syystä tai toisesta selviämiseksi, niin olisi upeaa, kun unohdettaisiin nämä selän takana hämmästelyt ja oltaisi enemmän tukena.

Ensimmäiselle lapselle haluttiin sisarus varsin nopeasti, jotta olisi leikki- yms. seuraa toinen toisilleen. Raskasta oli kahden pienen kanssa, mutta ihan hyvin jaksoi, kunhan ei vaan jämähtänyt neljän seinän sisälle apaattisena istuskelemaan. Toiveissa oli myös kolmas lapsi, mutta suuremmalla ikäerolla. Minulla oli tarkoitus palata töihin ja lasten mennä hoitoon. Minulla oli ehkäisynä hormonikierukka ja yhtenä päivänä tajusin, että mulla on raskausoireita. No, niinhän sitten oli käynyt, että tästä erittäin varmasta ehkäisystä huolimatta odotin kolmatta lasta. Nyt, kun kotona temmeltää 3-vuotias, 2-vuotias ja vauva, niin kyllä on rankkaa ja yritän SELVITÄ päivän kerrallaan. En kyllä päivääkään vaihtaisi pois, mutta välillä olen aivan loppu ja kaipaan omaa aikaa. Kun joku kysyy, että miten menee, niin olen pyrkinyt vastaamaan rehellisesti, että raskasta ja uuvuttavaa on, vaikka kaikki lapset ovat ihania. Mutta nyt minun kai täytyy sitten alkaa av-mammoja mielyttääkseni sanoa kaikille, jotak kysyvät jaksamisestani, että kyllä on helppoa ja kivaa :)



Ja minä kyllä ymmärrän niitä, joilla on rankkaa yhden lapsen kanssa. Lapsen syntymä on suuri elämänmuutos ja jos sen lisäksi on muita murheita/vastoinkäymisiä, niin kyllä elämä on välillä selviytymistä. Minulle ainakin ensimmäisen lapsen syntymä/ensimmäinen vuosi tuntui kaikista rankimmalta. Yhtäkkiä ei ollutkaan omaa aikaa, ei työkavereita ja sosiaalinenkin elämä kapeni huomattavasti. Toisen lapsen syntyessä sitä jo tiesi, mitä on edessä ja olin jo tottunut kotona olemiseen.

uupuneimpia ovat ne, joilla EI ole lapsia pienellä ikäerolla :).

Siellä kulettaa lapsiaan myös yks 5 lapsen äiti, lapsista 2 ala-asteella ja 3 alle kouluikäistä, nuorin nyt 11kk. Neljän lapsen kanssa jo itki(!!) kuinka on rankkaa ja kun mieskään ei auta.

Tuo viides raskaus oli jo ihan käsittämätön, nainen oli kaks viikkoa vauvasta onnessaan ja sitten alko taas entistä pahempi ruikutus, kun ei ne nuku, ne vaan tappelee, ei jaksa ei jaksa.

Ja nyt huomasin, kun aukas takkinsa, että ihan selkeesti on kuudes tulossa!

Tosin meillä on lapsilla n.2,5v ikäero että ei mitään tyyliin vuoden ikäeroja mutta onhan 2v aika pieni vielä. Luulen etten enää tähän viitsis ryhtyä sitten kun nuorin olis jo iso ja on ollut työelämässä yms. Kaikki 3 lasta ovat alle 3v välein eli saan samaa ansiosidonnaista rahaa ja myös työpaikkani odottaa kun hoitovapaa loppuu. Haaveissa olisi vielä lisää lapsia mutta se täytyy sitten harkita aina erikseen että jaksanko vielä. Mies on reissuhommissa.



Ihana kun kaksi vanhinta leikkivät ja touhuavat paljon yhdessä. Rakastavat toisiaan kovasti ja osoittavat sen myös. Toisaalta tappelevat myös toki välillä, eihän kaikki ole yhtä auvoa koko ajan!

Olen 28 samaa mieltä: minullakin oli rankkaa silloin, kun oli vain yksi vauva. Nyt on kolme lasta, joista vanhin on nyt 4v 9kk, kakkonen 3v ja nuorin 7,5 kk. Ei monta lasta(vaikka ei kolme nyt niin paljon ole) tarkoita automaattisesti, että on kamalan rankkaa verrattuna siihen, kun on vain yksi lapsi. Totta kai välillä on rankkaa, mutta en minä aina kaikesta nauttinut silloinkaan, kun oli vain yksi. Ja juu, välillä väsyttää älyttömästi ja tuntuu, että päivästä vain SELVIYDYTÄÄN, mikä tuntuu monien viestien valossa kamalalta synniltä. Mutta kyllä niitä hyviä hetkiä mahtuu paljon meidän päiviin ja käsittämättömiä onnen hetkiä siitä, että on todella saanut nämä kolme. Minusta on omituinen ajatus, että elämästä pitäisi pystyä nauttimaan JOKA hetki. Ei se että suunnittelee kaiken etukäteen välttämättä tarkoita, että elämä on helppoa ja siitä pystyy nauttimaan täysin rinnoin koko ajan. Uskon, että harvassa on kuitenkin tapaukset, joissa lapsia vain tulee ja tulee lisää, vaikka vanhemmat ovat jaksamisen äärirajoilla. Ja kuitenkin täytyy muistaa, että(vaikka tätäkään ei ilmeisesti saisi sanoa)vaikka nyt on rankkaa, parin kuukauden päästä on jo paljon helpompaa ja hyviä hetkiä on paljon enemmän. Ja kyllä sisaruussuhde on todennäköisesti aika erilainen pienemmillä ikäeroilla kuin suurilla. Ei tietenkään aina, mutta todennäköisesti näin on. Jokainen perhe tekee kuitenkin omat ratkaisut näissä asioissa eikä siihen tosiaan ole muilla nokan koputtamista. Joillekin isommat ikäerot voi olla loistava ratkaisu, joillekin pienet, vaikka hetken olisikin rankkaa ja elämä olisi vain selviytymistä.

kaikki kun eivät pysty ymmärtämään. Niin voiko se olla muuta kuin ymmärtämättömän pään köyhyyttä.

Huono parisuhde, taloudellisia ongelmia, stressiä, työongelmia, sairautta jne.

Synnytyksenjälkeiseen masennukseenkin voi sairastua 1 lapsen äitikin.



Se on sitten eri asia niiden perheiden kohdalla, joissa lapsia tehtaillaan 1/ vuosi vaikka ollaan jo valmiiksi uupuneita. Näitä tuskin on kuitenkaan kovin paljoa.

Mutta kääntöpuolella, ei voi aina tietää mitä siellä on.

Sairasteluita, omia sairastumisia, minkä luonteisia lapset ovat, lähipiirissä voi yhtäkkiä tukiverkosto hajota alta, ja aviopuolisokin voi kuolla yllättäen, meteoriitti tai tsunami voi iskeä.

Jos ei ota riskejä, ei voi koskaan saada mitään.



Pienen ikäeron hyvät puolet voi olla ainakin:

läheiset sisarukset ja lapsilla on aina seuraa toisistaan

vähemmän aikaa pikkulapsivaihetta, nopeammin töihin takaisin

samat tavarat voi kierrättää lapselta toiselle paremmin



Ja aina ei voi ennakoida, voi ehkäisykin pettää.



t. pienellä ikäerolla lapset ja p*een rankkaa, mutta on tässä hyvätkin puolensa

Rankkaa se on vaikka olis isompikin ikäero, jos on sairastelua yms, mutta ihmiset tuntuu ymmärtävän sitä paremmin mitä pienempi ikäero on.

Pienen ikäeron hyvät puolet voi olla ainakin:

läheiset sisarukset ja lapsilla on aina seuraa toisistaan

vähemmän aikaa pikkulapsivaihetta, nopeammin töihin takaisin

samat tavarat voi kierrättää lapselta toiselle paremmin

Vastineeni:

-sisarukset voivat olla ihan yhtä läheisiä myös isommallakin ikäerolla. Kokemusta on. Eikä pieni ikäero automaattisesti takaa läheistä suhdetta.

-Lapsilla voi olla seuraa toisistaan myös isommalla ikäerolla. Tällöin se touhuaminen voi vaan olla erilaista, ei silti yhtään sen huonompaa. Eipä tule samoista leluista riitaa ainakaan.

-pikkulapsivaihe on minusta ainakin ihanaa ja haluan nauttia siitä täysin siemauksin. En halua sen olevan äkkiä ohi vaan pitkittää sitä, siksi meillä isommat ikäerot.

-ei minulla ole töihinkään mikään kauhea kiire, mutta voihan sitä olla töissä lasten välissä ihan hyvin jos on isompi ikäero.

-samat tavarat voi kierrättää myöhemminkin ihan yhtä hyvin. Miksi ei voisi?

Lapsia saadaan :)

Oikeasti haluaisin lapsille ainakin 5 vuotta ikäeroa, mutta biologisesti ei ole mahdollista

Eikä lapsien luonnetta tai sairasteluakaan.

ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä loistavalta kun toinen on vielä vauva. Suurperhettä en kyllä haluakkaan. Isompi on jo niin omatoiminen ja reipas. Tuntuu, että monet tutut jämähtävät 4 seinän sisään kun on niin hankala lähteä 3 alle 5-v kanssa yhtään mihinkään.

3lasta alle 3ssa vuodessa on aika rankkaa, mutta asenne ratkaisee. meillä ratkaisi eniten se, että 1 lapsi oikein suunnittelemalla suunniteltiin oikeaan ajankohtaan. menetimme hänet 2 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja sen jälkeen pieni asennemuutos on ollut ja tuon kokemuksen jälkeen kyllä jaksaa iha toisella lailla. sen jälkeen ajattelimme, että lapsia saa tulla jos on tullakseen ja niin meille on suotu. kohta aletaan olla voitonpuolella, valvomista ja vaipparallia on vain lopulta sen pienen hetken. mies on mukana 110% kodin ja lasten hoidossa, muutenhan tästä tuskin olisi näin hyvin selvinnytkään.

Älä tuomitse kun et tiedä... eli meillä kolme pientä lasta.Kaikki saatuja, eli taustalla lapsettomuutta. Ikäero esikoisen ja keskimmäisen välillä 2vuotta ja keskimmäisen ja kuopuksen 1v3kk, kaikki ovat vielä alle 5vuotiaita. Nyt oma jaksaminen aivan kortilla mutta syitäkin löytyy. Lähipiirissä päihdeongelmainen joka yrittänyt itsemurhaa ja itse sairastellut ja joutunut käymään leikkauksissa. Ulospäin nämä eivät näy enkä niistä kaikille juttele mutta väsymykseni näkyy kyllä!! Se ei silti vähennä lasteni arvoa mitenkään!!

nyt kun vanhempi täyttää kohta 4 vuotta niin tänä syksynä/talvena olen vasta uupunut, oletan että kaamosmasennus iskenyt hieman pahemmin. Hyvin minä ennen sitä jaksoin. Onneksi olen palaamassa ihan kohta töihin.

Olisin jaksanut hyvin, jos kuopus olisi ollut "normaali" vauva. Moniallergikon ja korvakierteisen vauvan äidiltä voimat loppuvat helposti muutenkin, saati kun on kaksi isompaa hoidettavana.

käyttää ehkäisyä, joten siinä mielessä mielestäni voi hyvinkin puhua tehtailusta tai hankkimisesta, eikä saamisesta. Toinen juttu tietysti on se, että lasta ei saa yrityksistä huolimatta, mutta tällöinhän ikäero vaan kasvaa, eikä liity ap:n kysymään tilanteeseen...



Sitten itse aiheeseen. Me olemme mieheni kanssa alle kolmekymppisiä ja ainoa lapsemme on kohta kaksivuotias. Olen palaamassa töihin ja alan tehdä väitöskirjaa (työajalla), olemme myös muuttamassa ja vähän remonttia pitäisi uuteen asuntoon tehdä. Olemme tehneet tietoisen päätöksen, että seuraavan lapsen hankkiminen siirtyy ainakin parilla vuodella eteenpäin. Emme halua elää jaksamisemme äärirajoilla. Lisäksi haluamme matkustella yms. Toki kaikki vanhemmat eivät koe usean pienen lapsen hoitamista raskaaksi tai hankalaksi, mutta me emme sitä nyt halua. Olen välillä surrut esikoiseni puolesta sitä, ettei hän saa heti leikkikaveria. Lisäksi koen pientä painetta sukulaisten, ystävien, tuttavien puolesta, että ne lapset pitäisi tehdä kerralla... Mutta tämä on siis meidän perheellemme ehdottomasti paras ratkaisu.

Olen nyt 32-v. Esikoiseni on 4 kk. Haluaisin 3 tai ehkä jopa 4 lasta. En ole tehnyt aiemmin koska en ollut tavannut silloin vielä miestäni ja ennen kuin aloin oman nykyisen mieheni ja lapseni isän kans en vielä koskaan aiempien miesystävieni kanssa päässyt niin pitkälle että perhettä olis edes suunniteltu.



Ajattelin ensin etten aloita minkäänlaista ehkäisyä ennekuin haluttu lapsimäärä on kasassa. Menkat alkoi kuitenkin jo 3 kk synnytyksestä ja tämän ekan kans on ollut sen verran rankkaa, yövalvomista ja iltaitkuja sun muuta että mies halusi alkaa käyttään kortsuja. Nyt ollaan suunniteltu että jätettäis kesällä taas ehkäisy pois ja katottais miten käy. Parasta olis jos saisin seuraavan lapsen 34-v, sitten 35-v tai 36-v ja vielä viimesen joskus nelikymppisenä jos luoja suo. Raskastahan siitä varmaan tulee, mutta ehkä sitä tottuu aina lapsi kerrallaan.