Lue keskustelun säännöt.
Tosiaanko te uskotte, että ihmiset yleensä haluavat auttaa?
22.04.2010 |
Viittaan siis tuohon ristiäisissä shortseissa -ketjuun, jossa kummastellaan miksi kukaan ei ole puuttunut masennukseen, auttanut ristiäisten järjestämisessä jne.
Ei se kyllä ihan niin ole, että "normaalit ihmiset" auttaisivat, kokemusta on. Itse olen masentunut, en jaksa hoitaa kotia, työt teen miten kuten, opiskelut ihan vasemmalla kädellä. Lapsille ja miehelle rähjään koko ajan, ja lasten kohdalla hoidan vaan välttämättömimmän, kynsien leikkuut jää ja hiusten kampaamiset. Itsellä samat vaatteet joka päivä, ulkonäköä en hoida yhtään, harrastukset ovat jääneet. Mitään en jaksa tehdä, olen ihan vetämätön. Lääkäriaikaa en saa varattua, terapiassa käyn. Sanon aina kaikille että olen ihan loppu, mutta ei se ketään kiinnosta.
Mies ei tee kotona mitään, omia juttuja vaan. Omia vanhempia ei ole, appivanhempia ei kiinnosta. Kun sanon että voin huonosti ja en jaksa, anoppi sanoo että sellaista se on. Sukulaiset ei pidä yhteyttä eikä kaverit jollen itse ota yhteyttä heihin. Enkä nyt tietenkään jaksa.
Hirveän aktiivinen pitäisi itse olla ja varoissaan että saisi palkattua apua. Ei siihen oikein opintotuella ja osa-aikatöillä ja kotihoidontuella pysty.
Kommentit (35)
Ettei ihan kaikki ole semmosia, etteivät auta millään tavalla koskaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
riisu jo sinäki ne pinkit lasit päästäs... jopa sun ukkos on epärehellinen.jos ihmiset esittää ett ne auttaa jollai tapaa,ni niil on kierot mieles tai yrittävät hyötyy susta...ei koskaan kukaan auta ilman että jotenki hyötyy...vähintäänki haluavat uteliaisuuttaan tietää sun asiat.pidä varasi;)
Itse autan aina kun voin ja paljo - ja kun olin itse ongelmissa, yllätyin ettei kukaan auttanut. Eli huomattavasti mieluummin apua otetaan vastaan kuin autetaan.
Ei se minun auttamisenhaluani lopettanut, ehkä olen vain entistä ylpeämpi itsestäni tässä kovassa maailmassa, haluan olla ihminen jolla on sydän paikallaan!
tyly, toisista piittaamaton, paska kansa.
saa apua, muuten ei.
Olemme saaneet pyytämättä apua silloin kun minulta murtui jalka ja silloin kun mies oli leikkauksessa.
Tavallisessa arjessa emme saa keneltäkään mitään apua edes pyytämällä. Sukulaisista joku saattaa pitkän itkun jälkeen antaa miljoonaomaisuudestaan pari satasta, mutta mitään muita avunantotekoja emme ole koskaan kokeneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuolleen asia on.ja pyyteettä ei kukaan auta tai välitä.vähintäänki haluavat tietää jotain mitä sit juoruta eteenpäin...
Moni "normaali" kyselee että mitä pitäisi sitten tehdä. Kuule vaikkapa auttaa siinä siivoamisessa ja NÄYTTÄÄ, ETTÄ VÄLITTÄÄ! Joskus se, että tiskaat toisen astiat, saa keittiön näyttämään tarpeeksi siistiltä että muutakin saa tehtyä kuin itkettyä haisevia lautasia. Ja tietenkään kenenkään ei tarvitse viikottain tiskailla muilla, mutta edes joskus. Masentunut ei jaksa tai kehtaa pyytää apua, läheisten pitäisi tajuta itse milloin toinen voi huonosti (siis todellakin niin huonosti että asunto ns. ui paskassa) ja tehdä jotain, viedä vaikkapa päivystykseen tai sitten auttaa siinä siivoamisessa, tapauksesta riippuen. Mutta ei. "MINUN vapaa-aika, MINUN oikeus kieltäytyä ja sanoa "ei" kaikkeen, MINUAHAN ei kukaan käytä hyväksi..." Ja sitten ihmetellään kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän yksinäisiä.
Masentuneen ihmisen arvottomuuden tunne heijastuu ympäristöön mm. niin että vaikka esim. se keittiö on siisti, mutta masentunut itse kulkee rikkinäisissä/vanhoissa/likaisissa vaatteissa tai laiminlyö itseään tahallaan (itse en vaihtanut lakanoitani puoleen vuoteen tai siivonnut työhuonettani koskaan). Kyllä siinä tarvittaisiin ystävää/läheistä, joka lähtisi yhdessä pesemään pyykkiä! Monet osastohoidot voitaisiin välttää tällä että ihmiset alkaisivat huolehtimaan läheisistään muutenkin kuin ajatuksissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosin vasta avioeron jälkeen, silloin löytyi lapsille hoitajia, kuuntelijoita ja niitä kyselijöitä kuinka jaksan ja jopa rahantarjoajia.
Avioliiton loppu puolella ei apua ollut saatavilla ja ymmärrän hyvin että kyllä ensimmäinen jonka apua masentuneelle tulee antaa on se lähin eli puoliso, mutta luultavasti ei hän huomaa kun pikku hiljaa vajotaan perheenä apatiaa.
Ulkopuolisen on siihen tosi vaikea mennä sekaantumaan. Me kun eletään niin pikku ydinperheissämme ja useat ainakin tällä palstalla haluavatkin sulkea vanhemmat ja varsinkin appivanhemmat elämänsä ulkopuolelle.
Hädän hetkellä kyllä itketään kun ei apua osata tarjota.
"Mä kun en voi vaikuttaa niihin isoihin ongelmiin, kuten parisuhteeseen, suhteeseen vanhempiin, raha-asioihin, lasten sairasteluihin ja valvomisiin, sekä yleiseen turhautumiseen siitä että elämä ei mene kuten oli toivonut."
Et niin mutta tässä pari juttua joita VOIT tehdä (mutta tuskin jaksat nähdä vaivaa):
* ota lapsi joskus yökylään/mene vahtimaan häntä(heitä) että masentunut pääsee ulos
* keskustele jokaisen oikeudesta tasa-arvoiseen, päihteettömään ja väkivallattomaan parisuhteeseen
* puhu kaverin miehelle kaverin väsymisestä ja vaadi että osallistuu enemmän
* hae kaverille apua!
Kovasti vaivaahan näistä on mutta halusit tietää niin ole hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koskee nyt kaikkia ihmisiä: yrittäkää hankkia elämäänne edes muutama oikea ystävä tai sellainen sukulainen joka välittää. Pitäkää kiinni näistä harvoista hyvistä ihmisistä, hyvän päivän tuttuja ja selkään taputtelijoita kyllä piisaa, mutta harvassa ovat ne jotka vielä rinnalla seisovat kun alamäkeä mennään ja lujaa.
Jos mahdollista, autan kun apua suoraan pyydetään.
Autan myös, jos oletan jonkun tarvitsevan apua ja rahkeeni riittävät avun tarjoamiseen. Avunanto tässä tapauksessa hienovaraista: esim. pyydämme kriisivaiheessa olevan perheen lasta meidän menoihin mukaan, kun tiedän vanhempien tarvitsevan kahdenkeskistä aikaa kriisin selvittelyyn.
Ja ihan simppelitkin avunannnot tyyliin "jos tää Veeti nyt jäis teidän kanssa hiekkikselle, kun kävisin kaupassa mieluummin yksin", niin totta kait!
Tosin osaan myös sanoa "ei", jos kolmen lapsen totaaliyhärinä minulle jokin tilanne kertakaikkisesti ei käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kannattaa tajuta, kun kaipaa apua. Avunantajan pitää saada jokin "palkinto" auttamisestaan, ei kukaan halua loputtomasti "kantaa säkillä valoa pimeään hölmöläis-taloon" eli auttaa ihmistä, jonka tilanne ei avusta parane tai joka ei ole kiitollinen avusta.
Joten ikävä kyllä, mielenterveyspotilaiden auttaminen on monen mielestä turhauttavaa ja turhaa hommaa. Apu ei paranna sinua, etkä välttämättä osaa ilmaista masentuneena kiitollisuutta.
Tuota en tarkoita vittuiluksi, vaan realismiksi.
Eli ihmiset haluavat, että:
- apu on rajallista, lyhytkestoista ja helppoa antaa
- avun antamisesta saa kiittollisuutta, hyvän mielen ja/tai vastapalveluksia tai muuta hyötyä.
Joskus apua annetaan velvollisuudentunnosta lähiomaiselle, jos kukaan muu ei voi auttaa. Mutta kaksi ekaa ehtoa siis pelaa useimmilla ihmisillä.
Vai luulitko, että Äiti Teresa teki hommiaan ihan pelkästään hyvästä sydämestä? Kyllä siinä hänelläkin oli se sisäinen palkinto: tunne siitä, että oli Hyvä Ihminen ja Jumalalle mieleinen.
Moni "normaali" kyselee että mitä pitäisi sitten tehdä. Kuule vaikkapa auttaa siinä siivoamisessa ja NÄYTTÄÄ, ETTÄ VÄLITTÄÄ! Joskus se, että tiskaat toisen astiat, saa keittiön näyttämään tarpeeksi siistiltä että muutakin saa tehtyä kuin itkettyä haisevia lautasia. Ja tietenkään kenenkään ei tarvitse viikottain tiskailla muilla, mutta edes joskus. Masentunut ei jaksa tai kehtaa pyytää apua, läheisten pitäisi tajuta itse milloin toinen voi huonosti (siis todellakin niin huonosti että asunto ns. ui paskassa) ja tehdä jotain, viedä vaikkapa päivystykseen tai sitten auttaa siinä siivoamisessa, tapauksesta riippuen. Mutta ei. "MINUN vapaa-aika, MINUN oikeus kieltäytyä ja sanoa "ei" kaikkeen, MINUAHAN ei kukaan käytä hyväksi..." Ja sitten ihmetellään kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän yksinäisiä.
Joskus on sitäpaitsi todella vaikeaa nähdä että milloin toinen voi oikeasti huonosti. Ja usko pois, tiedän tämän ihan omakohtaisesti.
Ei kaikki kulje likaisissa/rikkinäisissä vaatteissa vaikka olisikin itsemurhan partaalla masennuksensa kanssa. Kaikki voi olla tiptop ja henkilö näyttää hyvältä ja näyttää jopa iloiselta ja sosiaaliselta.
Se likainen kämppä ja sotkuinen ulkomuoto voi kieliä pelkästä pahasta väsymyksestä. Ehkä parasta mitä voi toiselle silloin tehdä, on auttaa siivoamisessa ja viedä lapset päiväksi jonnekin että se ihminen saa nukkua rauhassa.
Seuraavan sanon ihan oikeasti mitenkään ketään väheksymättä.
Nykyään tunnutaan sekoittavan masennus ja väsymys keskenään. Jopa lääkäreissä on näitä jotka vain määräävät lääkkeitä, tutkimatta asiaa sen enempää. Väärä diagnoosi on yksi pahimpia karhunpalveluksia mitä voi ihmiselle tehdä.
Ja edelleen. Minulla on omakohtaisia kokemuksia sekä lähipiirin ja oman itseni kautta masennuksesta.
On tietenkin totta että kaikilla masennus oireet ei ilmene samalla tavalla, mutta pitkään masennuksesta kärsinyt osaa peittää sen masennuksen.
Kannatan kuitenkin sitä, että jos alkaa tuntemaan niitä yleisiä masennusoireita, varaa ajan ammattilaiselle. Psykologi osaa katsoa asian oikean laidan ja löytää sen oikean syyn niille tunteille.
Itse en ikinä voisi kuormittaa lähimpiäni omilla asioillani. Sitä varten on ne ammattilaiset.
Kenenkään läheisen ei tarvitse kuulla sitä että tunnen itseni arvottomaksi ja pahaksi ihmiseksi ja tuottaa niillä sanoille heille tuskaa ja pahaa mieltä. Ammattilaisella ei ole tunnesidettä minuun, eikä hän kuormita itseään minun murheillani. Kun olin väsynyt, sain apua lastensuojelusta ja luonani kävi perhetyöntekijä hoitamassa lapsia sen aikaa että sain siivottua kunnolla ja muutaman kerran niin että nukuin pitkään.
Joskus muutaman tunnin irroittautuminen siitä arjestakin auttaa taas jaksamaan ja antaa energiaa jatkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voin käsi sydämellä kertoa että puhut aivan totta suomalaisista ihmisistä. suurin osa on sellaisia, etteivät edes halua kuulla tai nähdä kun toisella on hätä.
tiedän tämän lapseni hoidon aiheuttaman (+ hankalan parisuhteen) väsymyksen kautta sekä yli kymmenen vuoden takaa kun sairastuin maanisdepressiiviseen sairauteen.
silloin hävisi suurin osa ystävistä, tutut lähti heti. läheisetkin (jopa omat siskot) alkoivat väheksyä ja unohtivat minut kun hätä oli todella suuri.
vain silloinen avopuolisoni sekä vanhempani yrittivät minua auttaa sillä seurauksella että puoliso väsyi ja jottei olisi itsekin masentunut tyystin niin päästi suhteesta irti. loppujen lopuksi hänkin siis hylkäsi ihmisen joka oli silloin aivan avuton, ei ymmärtänyt pahalta ololta ja nappihuuruilta mitään tästä päivästä.
ihmiset vaan juoruu.ei kannata ees oottaa mitää hyvää.hui hai