Tosiaanko te uskotte, että ihmiset yleensä haluavat auttaa?

Kyllä tuli aika pitkäksi! Mies hoiti käytännön asiat ja lykkäili mua kaupungilla, siskot kävi käymässä. Pistin facebookissa viestiä kavereille että tulkaa katsomaan (huom. en edes pyytänyt mitään apua käytännön asioissa), YHTÄKÄÄN vierasta ei kuukauden aikana käynyt. Ei ehtinyt.



Siinä kävi kyllä mielessä että kyllähän luut paranee mutta entä jos oliskin jotain vakavampaa. Tai jos vaikka olisin kaivannut käytännön apua, niin YKSIKÄÄN kavereistani ei tosiaan kiireisen elämänsä keskeltä ehtisi käymään kaupassa tai apteekissa. Tuli aika orpo olo.

Onko sellaisia ihmisiä, joilla elämä on niin helppoa että voivat pyyteettä auttaa muita? suuri osa lapsiperheellisistä on todella väsyneitä. ainoastaan nämä suuret ikäluokat ovat ne, joilla on rahaa ja aikaa ylimääräistä.

Itse en ole pitänyt itseäni masentuneena vaan normaalina ja voin sanoa, että en ole lakanoita vaihtanut moneen kuukauteen ja siivoaminen on joskus itkun takana, kun kaikkea muuta työtä on niin paljon. Ei mitään mahdollisuukksia mennä kenenkään toisen luo siivoamaan. Minusta muutenkin jokaisen kuuluu kyllä siivota itse. miehet varsinkin

Moni "normaali" kyselee että mitä pitäisi sitten tehdä. Kuule vaikkapa auttaa siinä siivoamisessa ja NÄYTTÄÄ, ETTÄ VÄLITTÄÄ! Joskus se, että tiskaat toisen astiat, saa keittiön näyttämään tarpeeksi siistiltä että muutakin saa tehtyä kuin itkettyä haisevia lautasia. Ja tietenkään kenenkään ei tarvitse viikottain tiskailla muilla, mutta edes joskus. Masentunut ei jaksa tai kehtaa pyytää apua, läheisten pitäisi tajuta itse milloin toinen voi huonosti (siis todellakin niin huonosti että asunto ns. ui paskassa) ja tehdä jotain, viedä vaikkapa päivystykseen tai sitten auttaa siinä siivoamisessa, tapauksesta riippuen. Mutta ei. "MINUN vapaa-aika, MINUN oikeus kieltäytyä ja sanoa "ei" kaikkeen, MINUAHAN ei kukaan käytä hyväksi..." Ja sitten ihmetellään kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän yksinäisiä. Masentuneen ihmisen arvottomuuden tunne heijastuu ympäristöön mm. niin että vaikka esim. se keittiö on siisti, mutta masentunut itse kulkee rikkinäisissä/vanhoissa/likaisissa vaatteissa tai laiminlyö itseään tahallaan (itse en vaihtanut lakanoitani puoleen vuoteen tai siivonnut työhuonettani koskaan). Kyllä siinä tarvittaisiin ystävää/läheistä, joka lähtisi yhdessä pesemään pyykkiä! Monet osastohoidot voitaisiin välttää tällä että ihmiset alkaisivat huolehtimaan läheisistään muutenkin kuin ajatuksissaan.

nykyään sekoitetaan keskenään väsymys, elämän pettymykset ja vastoinkäymiset ja masennus. Masennus on sairaus, eikä masennusta ole ne saamattomat ja alakuloiset tai surumieliset ajat elämässä jolloin ei mitään saa aikaan eikä tunnu onnistuvan missään. Ne on elämää ja niitä tulee ja menee jokaisen kohdalla. Joskus ne kestää kauemmin, joskus lyhyemmän aikaa.



Masennus on muuten muuttanut muotoaan viimeisten kymmenien vuosien aikana. Kun ennen masentunut koki huonommuutta siksi ettei voinut olla toimiva osa yhteisöä, niin nykyään suuri osa masentuneista kokee etteivät muut ihmiset arvosta heitä. Ja samaan aikaan masennus lisääntyy. Onkohan tämä yhteiskunta muuttunut jotenkin liikaa? Ennen riitti että teki asioita, nykyään täytyy olla jotakin. Ja sehän on paljon vaikeampaa.

Ensin välit tosi hyviin ja läheisiin ystäviin viilenivät, kun tulin raskaaksi. Syntynytta vauvaa käytiin katsomassa muutama kerta ja sitten alkoi tuo "voisin tulla joku päivä" soopa. Ja se joku päivä meni aina juuri sinne kuukauden päähän, joskus pidemmällekin. Ja jos tuli jotain mielenkiintoisempaa niin mut oli aina helppo dumpata. Silloin mun seura kelpasi, kun mies päästi viihteelle. Mutta se viihteellä käyminenkään kun ei kamalasti kiinnosanut enää. Olin saanut elämääni suuremman sisällön kuin perjantaipullon.



Nyt, kun mieheni työstä johtuen jouduimme muuttamaan n. 100km päähän ei kukaan enää muista olemassaoloammekaan. On ne täällä kerran käyneet. Lapseni synttäreillä. Nyt on ollut jo taas pidemmän aikaa puhetta, että tulevat, mutta taas se venyt johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja ihan selvyyden vuoksi. Olemme myös itse käyneet tapaamassa heitä. Olemme suoraan sanoneet, että meidän on hankala lähteä pienen lapsen kanssa ajamaan pitkää matkaa. Lapsi kun ei viihdy autossa ja kaksi noin pitkää matkaa päivässä on lapselle liikaa! Usein ollaan oltu yötäkin jommankumman vanhemmilla, mutta sekin on ikävää, kun joutuu pyöriin toisten nurkissa.



Kaikki on tämän sanoneet ymmärtävänsä ja kyllä, he tulevat käymään. Just. Ovat tulleet joo. Toki ymmärrän senkin, että heillä on oma elämänsä ja aikataulut nyt ei vaan aina käy lapsiperheen kanssa yksiin, mutta jos edes joskus voisi koittaa sen verran nähdä vaivaa, että meitäkin kävisi moikkaamassa? Miehen "kaverit" ei ole käyneet sitä yhtäkään kertaa, mitä mun "kaverit."



Välillä kyllä harmittaa tosissaan se, että joku voidaan oikeesti jättää noin kylmästi vaan yksin!

Tätä mä aina mietin, kun tulee juttua tästä toisen auttamisesta. Siis minkälaista apua sä odotat, nimenomaan kavereilta? Sitä että sun kaverit kävis teillä siivoamassa ja kaupassa, leikkaamassa lasten kynnet jne? Vai minkälaista? Ei muut ihmiset ihan hirveästi voi sun elämää muuttaa. Ja mua kiinnostaa myös, et miten sä itse autoit muita, masentuneita ihmisiä silloin kun olit vielä itse kunnossa?

Todella naiivia ajatella, että ihmiset yleensä olisivat kiinnostuneita auttamaan toisiaan. Tai jos joku on oikeutettu apuun, niin vaan sellainen, joka on auttanut "muita, masentuneita ihmisiä" vaikka ei olisi sellaisia tuntenutkaan.

Toisaalla huudellaan että miksi kukaan ei puuttunut ja tälläiseen aloitukseen vastataan että miksi sua muka pitäisi auttaa :O

Olen masentunut. Voisitko auttaa käymälä kaupassa/leikittämällä lapsia/auttamalla siivoamaan jne.



Jos sanot vaan eetä on vaikeeta niin monet vei vaan ymmärrä että haluat konkreettista apua etkä vaan olkapäätä.

sukulaisperhettä jossa on toinen vanhemmista sairas ja arki takkuaa väsymyksen vuoksi. Ja mitään vastapalveluksia en kaipaile, mielestäni kuuluu tottakai asiaan hoitaa lapsia ja siivota jne jos vain itse jaksaa ja pystyy. Tämä ei tosin ole mikään kotona opittu juttu koska vanhempani ihmettelevät miksi menen hoitamaan lapsia kun ei edes palkka saa, koen vain tekeväni niin kuin on oikein ja potisin syyllisyyttä jos katsoisin vierestä toisten uupumusta tekemättä mitään.



Voisin kyllä auttaa ihan "hyvänpäiväntuttuakin" jos joku tarvitsisi ja apu kelpaisi, yleensähän on niin ettei suomalainen ylpeys anna periksi ottaa apua vastaan. Tunnetaan jäävänsä kiitollisuuden velkaan tai jotain, mitään heikkoutta ei saisi myöntää.



Eli itse tosiaan ihmettelen näitä jotka ei tee mitään toisen hyväksi jos ei ole varmaa että vastapalveluskin seuraa :/ Kyllä auttamisesta saa itsekin paljon, vähintäänki hyvän mielen ja voi olla ihan hauskaakin. Ja vaikka ei itse kokisikaan saavansa mitään niin autettu osapuoli ainakin saa. Ap:n ystäväpiiri on hiukan erikoinen jos tosiaan tietää tilanteen eikä välitä.

auttanut ystäviä ja sukulaisia vastaavissa tilanteissa mutta jos minä tarvitsisin apua , en usko että sitä saisin.

Olen pyytänyt suoraan apua. Mieheltä tietysti eniten, hän sanoo joo joo, ja mitään ei tapahdu. Sen sijaan kysyy voinko tehdä sitä ja tätä ja tuota vaikka en jaksa edes omia hommiani.



Kavereilla on niin kiire omien juttujensa kanssa, että harvoin saa apua. Jos vaikka soitan, niin vastaus on että voisin tossa kuukauden päästä pistäytyä. Tämä tulee siis vastauksena ihan normaaleihin kutsuihinkin, en todellakaan soittele koko aikaa ja jakele nakkeja.



Appivanhempien mielestä jaksamattomuuteni ja paha oloni on normaalia, eikä heidän siksi tarvitse auttaa mitenkään.



Ennen kaikkea tarkoitin tällä viestillä sitä, että ei ihmisiä tunnu hirveästi kiinnostavan, eivätkä he puutu vaikka huomaisivat (itse tai heille sanottaisiin suoraan) jonkun voivan huonosti. Kun tuossa ketjussa ihmeteltiin, että miten ei puututa, niin kyllä minusta tuntuu että se on ihan normaalia että ei puututa.



Enemmänkin siis mielipiteenä kirjoitin kuin hain neuvoja. Ja jollekin kirjoittajalle: kyllä minä olen muita auttanut jos kerran se apu on etukäteen auttamisella ostettava? Sehän yksi syy tähän masennukseen ja väsymiseen on kun olen niin huono sanomaan ei ja suostun siihen mitä pyydetään, auttamaan yms.

kuuntelemalla, pesemällä astiat ja lopulta varaamalla sen lääkärin ajan.



tosin tämä ihminen on ollut pitkään sairas, siis masentunut ja hänen kohdallaan tilanne on aina välillä on ja taas off, eli kun hän sanoo, ettei jaksa enää, niin sitä tietää jo, ettei hän oikeasti jaksa enää.

on paljon helpompi auttaa, jos avunpyyntö on yksilöity:

- Voisitko katsoa lasta x päivänä x tuntia

- Voisitko käydä kaupassa

- Voisitko auttaa...



Suomessa on tapana pitää tiukat perheen rajat ja jos ei ihan tosi kovasti pyydä, ei kukaan edes uskalla. Ja niin monet muutenkin hokevat "mä oon ihan loppu", ei sitä tiedä aina, mitä se tarkoittaakaan.

Tuo kirjoitus kyllä kirpaisee.Parhaalla ystävälläni on ongelmia, vastaavanlaisia ja tiedän, etten auta häntä riittävästi. Olen vienyt hänelle joskus ruokaa ja hankin hänelle lastenvaatteita, kun niitä saan. Ja kävin hänelle maalaamassa seinät.



En tiedä, miten muuten auttaisin! En voi antaa lastenhoitoapua, koska hän asuu kauempana. En voi mennä purkaan hänen muuttoätavaroitaan, jotka ovat vieläkin viime kesältä purkamatta.



Kun olen kysynyt, mitä voisin tehdä, niin hän ei tiedä. En minä voi hänen työongelmiaan ratkaista, saatka ongelmia ex-mieheen.



Rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että minä kyllä ajattelen omaa etuani ja omaa jaksamistani ensin. Omat asiat pitää olla ensin kunnossa, että jaksaa auttaa muita.

Kavereilla on niin kiire omien juttujensa kanssa, että harvoin saa apua. Jos vaikka soitan, niin vastaus on että voisin tossa kuukauden päästä pistäytyä. Tämä tulee siis vastauksena ihan normaaleihin kutsuihinkin, en todellakaan soittele koko aikaa ja jakele nakkeja.

mä en edes pyydä ketään meille jeesimään vaan joskus kylään, mutta harvoin kukaan ehtii. Joitakin mun ja miehen yhteisiä kavereita käy pariskuntina, mutta mun OMIA ystäviä ei meillä ole näkynyt kait sitten viime kesän. Yksi on luvannut tulla syyskuusta lähtien. Moni luvannut tulla katsomaan vauvaa, mutta ei ole aikaa. No ei sille vain voi mitään.

että ymmärtää tietyissa asioissa, että hänkin olisi voinut jotain tehdä.



Mun tilanne nyt ei muuten ole noin paha, mutta pienten lasten kanssa olen ollt useampaan kertaan välillä tosi kovilla, ja mies jättänyt mut oman onneni nojaan. Suora puhe ei auta, ei huuto, ei valitus, ei mikään. Ei edes diagnoosi uupumuksesta saatika muut stressisairaudet. On vain niin vitun vaikeaa tehdä mitään yhtään eri lailla, että saisi tehtyä mun ja samalla lasten elämästä hieman kevyempää.



Otan siis osaa, ap.

...olin täysin poikki lapsen kanssa. En masentunut, mutta väsymyksestä puolikuollut. En olisi kaivannut ystäviltä muuta, kuin seuraa, mutta sitäkään ei olisi saanut kuin ehkä kuukauden päästä (ellei jotain parempaa olisi ollut tarjolla ja tapaaminen olisi pitänyt perua).

Koskaan en pyytänyt, että voitko hoitaa, itse ehdottivat, mutta eivät koskaan lunastaneet "lupauksiaan". Kyllästyin suureen osaan porukasta, eikä olla nyt lapsen syntymän jälkeen (4v) oltu tekemisissä. En jaksanut enää soitella ja kysellä kuulumisia ja pyydellä kylään, kun kaikki muu oli parempaa.

kun olin todella uupunut, käännyin tietenkin omien vanhempien puoleen. He vaan totesivat, että sellaista se elämä on. Jälkeenpäin kuulin, miten he olivat näinä vuosina selän takana puhuneet, miten välinpitämätön olen, koska en auta heitä tarpeeksi enkä edes soittele riittävästi. Sisarusteni puoleen olen myös kääntynyt. Ei mitään apua. Milloin on saunavuoro tai täytyy ottaa päiväunet, eivät ehdi eikä jaksa koskaan. Kavereiden puoleen joskus hätätapauksessa. Ei mitään apua, kaikki vaan sanovat, miten väsyneitä ovat.

uskallan jopa tuppautua ja kysyä suoraan. Mieheni auttaa parhaillaan vanhaa ystäväänsä, jolla on päihde- ja lääkeriippuvuuus. Puhui kaverin hoitoon ja on ollut henkisenä tukena muutenkin. Toivon vaan että jos minulle/meille joku ikävä asia sattuisi, että saisimme apua myös itsekin.

Mä olen toi kakkonen, ja mä kyllä kysyin ihan vilpittömästi, että miten masentunutta auttaa, koska itse olen aika ymmälläni masentuneen kaverini kanssa. Aika harva osas muuten vastata. Mä kun en voi vaikuttaa niihin isoihin ongelmiin, kuten parisuhteeseen, suhteeseen vanhempiin, raha-asioihin, lasten sairasteluihin ja valvomisiin, sekä yleiseen turhautumiseen siitä että elämä ei mene kuten oli toivonut. Mulla on todella korkea kynnys mennä kenenkään taloon siivoamaan - minkä lisäksi tuntuisi oikeasti todella typerältä mennä siivoamaan kaverin kotiin, jossa todistettavasti asuu kaverin lisäksi yksi täysin toimintakykyinen mies. Ei todellakaan ole oikein, että kodissa käy joku tekemässä kaveripalveluksena asioita, joita toi terve tyyppi vois tehdä kunhan vaan viitsis. Se pikemminkin pahentais noita parisuhdeongelmia. Ensisijainen vastuu auttaa omaa perhettään on sentään perheenjäsenillä! Mä voin kuunnella kaveria ja pyytää kävelylle, ja usein sillä asenteella että koska noi perusongelmat ei tule muuttumaan välttämättä vuosikausiin, jotkut koko elämän aikana, niin ne puheenaiheetkin tulee olemaan vuosia ihan samat - ja harvemmin masentunut jaksaa kuunnella toisten asioita kovin keskittyneesti. Täytyy olla hyvä ystävä et siihen jaksaa motivoitua.



Mä myös kysyin ton kysymyksen siitä, miten ap on auttanu muita, ihan siksi että halusin tietää, tajusiko hän ennen omaa sairastumistaan, miten masentunutta voi auttaa. Se kun ei ole niin yksinkertaista! Toisen taakkoja ei voi ottaa kantaakseen vaikka kuinka haluais. Mä olen seurannut mitä tapahtuu ihmiselle joka alkaa oikein urakalla auttamaan masentunutta kaveriaan, ja siinä ei käynyt kovin hyvin, hän uupui itsekin. Kun mulle ehdotettiin, että alkaisin oman koirani ulkoilutusten lisäksi ulkoiluttaa tämän kaverinikin koiraa joka päivä (3*päivä), niin mä kieltäytyin välittömästi. Mun mielestä tuollainen ei todellakaan ole mitään auttamista, että ulkoistetaan osa omasta elämästä naapureille ja tutuille, eikä edistä kenenkään paranemista - minkä lisäksi mä en ois pystynyt tuohon ajanpuutteen vuoksi muutenkaan. (ja tämä ei siis liity mitenkään ap:hen, vaan tämä vain esimerkkinä siitä että joskus se avun tarve on niin suuri ettei sitä pelkällä kaveriavulla paikata.)