Mitä sanoa syöpään sairastuneelle ystävälle?

minä ainakin kertoisin, että olen läsnä ja haluan auttaa arjessa, jos vaan jotenkin pystyn. Olen tukena, jos näin haluaa.

Juuri arkeen sitä apua kaipaa silloin jos ei itse jaksa/pysty sairaana tekemään. Eli ihan perus arjessa jollain tapaa auttamaan.

arvaappa kuinka moni noin sanoo, eikä sitten kuitenkaan ole valmis koskaan auttamaan!

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että silloin kun itse apua tarvitsin rankkojen hoitojen aikaan ei useimmat "ystävistäni" ehtinytkään auttamaan vaikka sairaudestani kuultuaan juuri tuota fraasia kylvivät päivästä toiseen.

Tarvitsemani apu olisi ollut luokkaa, ehtisikö joku auttaa lasta kokeisiin lukemisessa, voisiko joku ottaa lapsen (koululaisen siis) edes yhdeksi yöksi luokseen että hänkin saisi vähän purkaa pahaa oloaan jollekin muulle kuin minulle... Pahimmillaan pyysin apua kaupassakäyntiin ja apteekkireissuun.

Nyt kun olen taas terve, nämä ihmiset kyllä haluavat seuraani, mutta eivätpä halunneet silloin kun olin sairas... No, nyt minulla ei ole aikaa heille!

Itse saman taudin sairastaneena voin sanoa, ettei muiden sanat auta tuossa tilanteessa mihinkään suuntaan. Parasta on olla liikaa puhumatta, älä ainakaan hoe että "nykyään rintasyöpä parannetaan lähes aina", sitä kuuli ihan riittämiin. Sen tietää kaikki, muttei se siihen pelkoon auta kun omalla kohdalle jysähtää.



Sanot vaan että olet pahoillasi hänen puolestaan ja että olet paikalla jos ystäväsi haluaa puhua tai tarvitsee apua tai mitä vaan. Mä esimerkiksi halusin ihan vaan tavallista oleskelua joskus, lähdetään kaupungille, shoppaillaan vähän, käydään lasillisella tms. Ilman että se hiton syöpä on läsnä joka hetki.



Toivotan ystävällesi voimia kestää hoidot ja että kaikki sujuu hyvin.

Olin ihan pihalla kun kuulin sairaudesta ja yritin kai sivuuttaa asian "kyllä syövästäkin paranee" -ajattelulla. Jälkikäteen toivon että olisin ollut rohkeammin läsnä. Vaikka sitten vaan pitelemässä kädestä sytostaattihoitojen aikana (joskus olinkin, useamminkin olisin voinut olla).



Kortisonihoidot aiheuttivat kaikenlaista kiusaa, mutta oli kivaa huomata kuinka hän piristyi kylmästä juotavasta tai mehujäätelöstä ;)



Loppujen lopuksi hän pelkäsi ihan kamalasti vaikka sivuuttikin asiaa huumorilla. Tajusin sen vasta jälkikäteen.



On tärkeää kuunnella ja jättää jossittelut, keskittyä hetkeen. Se on rankkaa mutta palkitsevaa. Yhtenä päivänä potilas on voittaja, seuraavana häviäjä. Ja aina on sekin mahdollisuus että syövästä selviää, liian pessimistinenkään ei saisi olla...



Meni monimutkaiseksi, mutta tiivistän: ole mukana, kuuntele, äläkä ota itseesi huonojakaan päiviä. Voimia teille molemmille!

Ole samanlainen ystävä kuin tähänkin asti. Tarjoa tukea ja kerro, että olet käytettävissä, jos hän tarvitsee apua. Se alkushokki on varmasti pahin vaihe, kun saa tietää sairastumisesta ja silloin juuri meillä ns. tavallisilla ystävillä on iso merkitys tuen antajana. Kun hoidot alkavat ja ystäväsi tapaa muita sairastuneita, hän alkaa saada vertaistukea muilta samassa tilanteessa olijoilta. Siinä vaiheessa onkin ehkä tärkeää, että teette yhdessä samoja juttuja kuin ennenkin, jotta ystäväsi saa elää myös ns. tavallista elämää eikä kaikki pyöri pelkästään sairauden ympärillä.



Oma äitini sairastui rintasyöpään vuosi sitten. Hän on nyt kertonut, että siitä oli paljon apua, kun vain kuuntelin hänen tuntojaan. Toisaalta myös valoin häneen uskoa parantumisesta enkä antanut hänen vaipua aivan murheen alhoon, vaikka yhdessä monet kerrat itkettiinkin.

minä ainakin kertoisin, että olen läsnä ja haluan auttaa arjessa, jos vaan jotenkin pystyn. Olen tukena, jos näin haluaa.

Juuri arkeen sitä apua kaipaa silloin jos ei itse jaksa/pysty sairaana tekemään. Eli ihan perus arjessa jollain tapaa auttamaan.

arvaappa kuinka moni noin sanoo, eikä sitten kuitenkaan ole valmis koskaan auttamaan!

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että silloin kun itse apua tarvitsin rankkojen hoitojen aikaan ei useimmat "ystävistäni" ehtinytkään auttamaan vaikka sairaudestani kuultuaan juuri tuota fraasia kylvivät päivästä toiseen.

Tarvitsemani apu olisi ollut luokkaa, ehtisikö joku auttaa lasta kokeisiin lukemisessa, voisiko joku ottaa lapsen (koululaisen siis) edes yhdeksi yöksi luokseen että hänkin saisi vähän purkaa pahaa oloaan jollekin muulle kuin minulle... Pahimmillaan pyysin apua kaupassakäyntiin ja apteekkireissuun.

Nyt kun olen taas terve, nämä ihmiset kyllä haluavat seuraani, mutta eivätpä halunneet silloin kun olin sairas... No, nyt minulla ei ole aikaa heille!

tosin minulla ei silloin ei ollut lapsia. Pyysin kyytiä vaikka kauppaan kerran kuussa, aina tuntui olevan jotain muuta menoa, ettei "just nyt ehdi, mutta jos sitten seuraavalla kerralla". Ainoat jotka oikeasti auttoivat oli oma perhe, vanhemmat ja siskot perheineen.

sain itsekin joku vuosi sitten "kuolemantuomion" jossa minulle luettiin jäljellä oleva elinaika (kuukausia, korkeintaan vuosi). Kyse ei ollut syövästä, mutta vakavasta sairaudesta silti. Omaisetkin kävivät katsomassa sairaalassa pariin otteeseen "viimeistä kertaa". Oli tilanteita jossa illalla vuorosta lähtenyt lääkäri oli arvellut näkevänsä minut seuraavan kerran aamulla ruumishuoneella. No, ei nähnyt. Kai se paha sisu piti hengissä.



Kuten joku toteisikin, elämää on myös sen sairauden ulkopuolella. Minusta oli mukavaa että läheiset olivat saatavilla, auttoivat lapsen kanssa ja pitivät elämäämme raiteillaan. Ja että sain puhua sairaudesta jos halusin, mutta se ei ollut kaiken ydin ja lähtökohta.

Mies tartti apua ihan arjen pyörittämisessä. Ihan pikku perusjutuissa, mutta kun mä aina olin pyörittänyt kodin askareet ja mies hoitanut palkkapussin kotiin.



Yksi ystävä ja yksi puistotuttu auttoivat miestä: pyykinpesu, lasten vaatetus (mitä tarttee tarhaan mukaan). Olivat tehneet ruokaa ja leiponeet pakastimeen, kun mä kotiuduin leikkauksen jälkeen.



Ns ystävät, jotka hokivat että kyllä me autetaan, ei kukaan ehtinyt/halunnutkaan auttaa :(. Eniten loukkaannuin kun hyväksi ystäväkseni luulemani ihminen vastasi ettei ehdikään viedä mua kaupunkiin, kun on jotain muuta. Sitten kuulin jälkikäteen, että olikin mennyt ihan samaan aikaan kaupunkiin jouluostoksille (marraskuussa).



Yksi näistä (ex)ystävistäni totesi kun törmäsimme kaupassa, että hän varmaan kuolisi jos häneltä jouduttaisiin poistamaan rinta. Siinäpä ihmisen elämällä sisältöä...

Vaikka "ystävän laulu" ei kuulu lauluna suosikkeihini, sanoituksessa on kummasti perää.



Toisaalta, jos nyt haluaa ajatella myönteisesti, täällä on tavallaan hauskaa palstailla silloin tällöin. Kun ehkä jotenkin näkee asiat eri vinkkelistä, on mielenkiintoisa seurata vakavaa pohdintaa siitä, onko kevät- vai syysvauva parempi ja mitä kannattaa ostaa hulluilta päiviltä ja onko reimatecin tulevan syksyn välikausihaalari hieno vai ruma.



Ei sillä etteikö niitä saisi pohtia :)



-11-

ole läsnä.

minä ainakin kertoisin, että olen läsnä ja haluan auttaa arjessa, jos vaan jotenkin pystyn. Olen tukena, jos näin haluaa.



Juuri arkeen sitä apua kaipaa silloin jos ei itse jaksa/pysty sairaana tekemään. Eli ihan perus arjessa jollain tapaa auttamaan.

niin voit auttaa ihan konkreettisesti lapsiperheen arjessa. Haluavat varmasti, että lasten arki säilyy mahdollisimman samana äidin hoidoista huolimatta. Lasten iästä riippuen voit auttaa tarjoamalla kyytiä harrastuksiin, kutsumalla leikkimään ym. Mikä ko. perheelle olisi sopivaa. Ja tosiaan olemalla ystävänä ystävällesi.

kirjaimet näköjään kadoksissa...