Elämäni on tällä hetkellä reilassa, olo tasapainoinen ja onnellinen. Mites sinulla?

Minulla on perusasiat elämässä kunnossa, ihanat lapset (vielä tosin pieniä 3 kpl:tta), ihana osallistuva aviomies ja hyvä työpaikka.

Mutta elämää varjostaa erilaiset pelkotilat. En tiedä onko tämä jotain vanhenemiseen liittyvää kriisiä (olen 35 v), mutta tuntuu että päässä pyörii vaan ajatukset että tämä kaikki hyvä loppuu pian, kun minä tai joku muu perheenjäsen sairastuu vakavasti. Eli päässä pyörii tuo sairastumisen pelko. Olen siis ihan varma että kohta tapahtuu jotain pahaa! Tämä on itse asiassa aika kamalaa elämää.

Tuollainen pelkotila on yleistä. Juuri joku aika sitten eräs ihminen kertoi minulle olevansa varma, että kuolee nuorena, koska elää niin täyttä ja onnellista elämää. Sitähän on loppujen lopuksi turha käyttää voimavaroja pelkäämiseen, sillä sille ei mahda mitään. Yrittää elää vain tätä päivää onnellisena, sillä huomisesta ei koskaan tiedä. Jos sitten sairastuu, harmittaa, että käytti jo etukäteen päivänsä pelkäämiseen.



No, helppohan se on sanoa näin..

Tuollainen pelkotila on yleistä. Juuri joku aika sitten eräs ihminen kertoi minulle olevansa varma, että kuolee nuorena, koska elää niin täyttä ja onnellista elämää. Sitähän on loppujen lopuksi turha käyttää voimavaroja pelkäämiseen, sillä sille ei mahda mitään. Yrittää elää vain tätä päivää onnellisena, sillä huomisesta ei koskaan tiedä. Jos sitten sairastuu, harmittaa, että käytti jo etukäteen päivänsä pelkäämiseen. No, helppohan se on sanoa näin..

että haluaisi kontrolloida jotenkin elämäänsä, että ei vaan pysty elämään tässä hetkessä kun haluaa olla jotenkin varma siitä että kaikki kuitenkin päättyy huonosti. Vaikea selittää tätä. Järjellä ajateltuna se onkin niin, että pelko on turhaa, mutta sitten sitä kuitenkin pelkää. Valmistautuu henkisest pahimpaan kait, niin sitten ei tipahda niin korkealta. t. nro 2

Olen 6kk vanhan tytön äiti ja odotan toista rv 5+5 ja olen aivan kuolettavan väsynyt. Olen onnellinen perheestäni ja tulevasta vauvasta, mutta olen niin väsynyt että voisin kaatua maahan.

töissä yt-neuvottelut ja olen eroamassa miehestäni.

asiat ovat asettuneet paikalleen... :)

meneillään varmaan elämäni onnellisimmat ajat.

Mulla on kaksi ihanaa lasta. Toinen lapsi saatiin 7 keskenmenon jälkeen ja se entisestään on kasvattanut kiitollisuutta siitä, että meillä on nämä molemmat.



Koko mun nuoruuden mua on vaivannut joku kumma tunne siitä, että on joku pakko saavuttaa jotain parempaa ja hienonpaa, lähinnä ajatellen koulutusta ja uraa ja taloa. Viime talvena tuli eteen aika, että mun täytyi valita koulutuksen suhteen kaksi vaihtoehtoa: hieno ja parempi palkkainen tai vähemmänarvostettu, ihmisläheinen ja pienempipalkkainen. Valitsin jälkimmäisen ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen aivan innoissani yliopisto- opinnoistani ja tiedän mihin tulen valmistumiseni jälkeen suuntaamaan. nyt mulla on löytynyt se unelma-ammatti.



Talon suhteen oli vähän sama asia. Meillä olisi ollut tarkoitus myydä voitolla nykyinen kotimme ja vaihtaa paikkakuntaa, jossa olisi odottanut isommat ja hulppeammat neliöt. jostain syystä mieheni kanssa viivytimme talon myyntiin laittoa, kunnes tajusimme, että emme halua lähteä meidän vaatimattomasta tönöstämme mihinkään: me ollaan kotona ja halutaan asua tässä! Nyt asunnon vaihtoon varatut säästöt käytetään ihanan, vanhan kotimme remontointiin. Nyt se on rakas ja pian se on myös toimiva koti! Innoissani valitsen keittiönkaapin ovia ja suunnittelen uutta perennapenkkiä olohuoneen ikkunan alle!



Miehen kanssa menee hyvin. ystäväparit eroavat 30-kriiseissään ja aina erouutisia kuullessamme vannotaan toisillemme rakkautta ja uskollisuutta ja ollaan kiitollisia yhteisitä 13 vuodesta. Onneksi miehen suhteen olen hoksannut jo aikoja sitten sen asian, joka valkeni mulle tänä talvena talon ja uran suhteen. Onni ei löytynyt tummasta, volvolla ratsastavasta dippainsinööristä, vaan hiljaisesta hitsaajasta. joka ilta kuherrellaan sohvalla kuin teinipari, kun lapset on saatu nukkumaan.



onhan meillä ongelmiakin ja suruja. Ne vaan tuntuu niin pieniltä, kun on elämän tärkeimmän asiat kunnossa.

Mä koen elämässäni voimakkaita ristiriitoja työn, koulutuksen ja lapsen kotihoidon kanssa (siis siksi että mulla ei ole töitä, mut mahdollisuus opiskella uusi ammatti mikä taloudellisesti hankala juttu+ olen jo opiskellut suurimman osan elämästäni enkä jaksais sitä enää, ja lisäksi haluaisin viettää aikaa myös reilun vuoden vanhan lapseni kanssa). Musta tuntuu että olen äidiksi tulon jälkeen tullut epävarmaksi ja osaamattomaksi, mun itsetunto on huonontunut ja olen "vaan" äiti. Mä en ole tasapainossa, en ollenkaan. Lisäksi mä olen yksinäinen vaikka äitikavereita onkin paljon - näen vanhoja ystäviäni harvoin ja mies on usein reissussa. Ei oikein ole ketään kenen kanssa jutella näistä tuntemuksista.



Mut eiköhän tää tästä, mä vaan inhoan tällaista välitilassa elämistä.:(