MIKÄ NYKYAJAN VANHEMPIA OIKEEN VAIVAA??

Ennen siinä missä äidin arki meni ruokaa laittaessa ja säästämistä harjoitellessa, nykynainen juoksee työpaikan ja tarhan väliä ja siihen päälle vielä tekee ison osan kotitöistä ja laittaa ne ruoat. Media tunkee koko ajan silmille oksettavia anorektikkoja isoilla tisseillä ja miehet on saatu jo uskomaan että tuolta naisen kuuluukin näyttää. Avioliitot eivät kestä, puolet niistä päättyy eroon. Pienen lapsen äiti on yksin hienojen vaunujensa kanssa puistossa.

Ennen asuttiin usein lähellä muita perheenjäseniä, isovanhempia ym. jolloin apua sai helpommin - tosin tällä oli huonotkin puolensa jos sattui ettei tullut toimeen.

Ei ennenkään oltu sen tyytyväisempiä, silloin ei vaan samalla tavalla jäänyt merkintöjä historiaan siitä että Eulalia Pösönen, pyykkäri oli tyytymätön, toisin kuin hänen tyytymätön lapsenlapsenla Emma Pösönen, siivooja joka kirjoittaa asiasta lehtiin, nettipalstoille, blogiin jne.

Ja kun ei oikein ollut noita mielenterveyspalveluja, niin aika vähän oli hulluja sairaaloissa. Kylähulluina vaelsivat jne. Tiesitkö muuten että II MS jälkeen Suomessa oli huimasti enemmän rikoksia (etenkin väkivalta-) kuin nykyisin?

OSAAKO joku teistä kertoa miten pärjättiin vaikka VAIN 70 vuotta sitten? Miten ihmiset oli tyytyväisempiä ja ENNENKAIKKEE tasapainosempia ja pääkopaltaan terveempiä?

silloin vaan käveltiin jokeen kun ei enää jaksettu. Tiedän pari tapausta kotikylältä maalta, missä joku on vaan tuosta vaan tappanut itsensä hukuttamalla, nimenomaan naisia ovat. Lapsia kuoli ja syntyi lisää, ei niitten perään itketty. Kun tuli mitta täyteen niin haettiin haulikko porstuasta.

hyvin näyttää aikaa oelvan. tehkää seki aika jotain älkääkä marisko.

Ensinnäkin: mistä päättelet, että ihmiset olivat tyytyväisempiä ja tasapainoisempia? Se, että olot olivat karumpia, ei merkinnyt, etteivätkö ihmiset olisi valittaneet myös pikkuasioista. Niitä pikku-urputuksia ei vain välttämättä enää muistella. Ja isoja draamoja - kuten tässä ketjussa on jo sinulle sanottukin - niitä tapahtui ennenkin. Lapsenmurhia, väkivaltaa, mielenvikaisuutta...

Toiseksi: Lapsiperheet eivät ole koskaan olleet niin YKSIN kuin nyt. Ennen muinoin asuttiin perheen ja suvun läheisyydessä ja saatiin apua tarvittaessa. Maaltamuuton aikaan 1960-70-luvuilla äidit olivat enimmäkseen kotona ja lapsenlikan palkkaaminen oli halpaa ja yleistä. 1980-luvulla kunnallisen kodinhoitajan sai kotiin, jos oli sairautta/muita ongelmia.

Kaikki tuo on kunnissa karsittu säästötalkoissa pois. Omillaan on pärjättävä töissä ja kotona, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Siinä, missä ennen pariskunta saattoi mennä kahdestaan tansseihin tai teatteriin, nyt sellaisen järjestäminen on kallista ja vaikeaa - eli se parisuhteen vaaliminen on vaikeaa.

Kyse on myös odotuksista. Ennen riitti hyväksi kasvatukseksi se, että lapsesta piiskattiin "huono käytös" pois ja hänelle annettiin ruokaa ja ehjät vaatteet. Virikkeistä ei kukaan edes puhunut. Parisuhteen vaalimisessa riittävää oli, että vaimo piti mölyt mahassaan ja teki miehelle aterian valmiiksi, kun tämä tuli töistä. Naisen urapaineet tai ulkonäköpaineet olivat liki olemattomat...

Että siitä tuo ero syntyy. Oma, 75-vuotias äitini on viisaasti todennut, että ennen oli kodinkoneita vähemmän ja elämä FYYSISESTI raskaampaa - mutta nyt on roolipaineita rutkasti enemmän ja elämä PSYYKKISESTI paljon haastavampaa.

Marinaahan tuokin on.

hyvin näyttää aikaa oelvan. tehkää seki aika jotain älkääkä marisko.

Minusta on surkuhupaisaa se suomalaisten asenne, että mistään ei saa koskaan valittaa, koska se olisi heikkouden merkki.

Veikkaan, että kyseisten ihmisten mielestä muidenkin tunteiden ilmaiseminen on ajanhukkaa ja ärsyttävää. Sääli.

Oikeasti valittaminen on paitsi kivaa, se myös auttaa korjaamaan epäkohdat. Tarpeeksi kun rutistaan, keksitään myös ratkaisut. Jos aina ollaan vain hiljaa, ei synny paineita tilanteiden korjaamiseksi.

PS: pakko olla duunissa, mutta kun on hiljaista, ehtii jopa narista aaveellä ;-)

Ei pärjätty ennen, ei todellakaan.

Oman mummoni äiti joutui mielisairaalaan, ei jaksanut raskasta työtään. Samoin oli mieheni mummo mielisairaalassa elämänsä.

Naisen osa oli kurja ja raskas.

Älä puhu ap pas.kaa josta et mitään tiedä.



Myöhemmät sukupolvet hakattiin kilteiksi, tunteista ei oltu kuultukaan.

silloin vaan käveltiin jokeen kun ei enää jaksettu. Tiedän pari tapausta kotikylältä maalta, missä joku on vaan tuosta vaan tappanut itsensä hukuttamalla, nimenomaan naisia ovat. Lapsia kuoli ja syntyi lisää, ei niitten perään itketty. Kun tuli mitta täyteen niin haettiin haulikko porstuasta.

Totuus löytynee ap:n ja ylläolevan tekstin välimaastosta. Pointti on se, että on ihan turha haaveilla jostain kultaisesta ajasta ja vertailla sitä nykyiseen. Ja vastauksena tuolle, jonka mielestä tästäkään asiasta ei saisi puhua vaan pitäisi olla jossain muualla, niin tällä palstallahan me äidit juuri haetaan sitä yhteisöllisyyttä, joka meiltä on riistetty! Fyysistä apua arkeen täältä ei saa, mutta henkistä paljonkin.

Ja ap:lle sen verran, että jos teet provosoivan aloituksen, on ihan turha itkeä sitten, kun saat provosoituneita vastauksia! Jos sä menet huutamaan kadulla jonkun korvaan, voit olla varma, että se ihminen hätkähtää ja kokee itsensä vähän loukatuksi, vaikka kuinka olisit kysynyt vaan bussin aikataulua...

niin että ei viitsitä nyt ylläpitää mitään naurettavaa myyttiä onnellisista vanhuksista. Elämä sotaa käyvässä ja sodasta toipuvassa maassa on kamalaa, ja moni ei sitä ole kestänyt. Typerää on sitä ihannoida. Kaikki pisteet aikaisemmille sukupolville, eivät he varmasti olisi parempaan pystyneet, mutta tosiaan kaikki mahdolliset mittarit olivat kyllä ennen heikommin. Ja lapsia lukittiin sisään koteihin, ei niitä hoidettu. Tai pantiin saaviin odottamaan.