Lue keskustelun säännöt.
MIKÄ NYKYAJAN VANHEMPIA OIKEEN VAIVAA??
19.01.2009 |
Tuntuu että suurin osa äideistä on niin loppu niin loppu että huh huh.
Saako nykyinen ylihelppo elämä ihmiset kitiseen? Valitetaan ja kitistään ja maristaan.
On tietsikka, telkka, pesukoneet ja vaikka mitä helpottamassa elämää ja entistä tyytymättömämpiä ja väsyneitä (?!?) mukamas ollaan. Tarvitaan kahdenkeskistä aikaa. Se on päivän TRENDI, pitää olla aikaa kaksin, laspista viis.
OSAAKO joku teistä kertoa miten pärjättiin vaikka VAIN 70 vuotta sitten? Miten ihmiset oli tyytyväisempiä ja ENNENKAIKKEE tasapainosempia ja pääkopaltaan terveempiä?
Kommentit (49)
suomessa miehet saivat naisen/vaimon karkottetua loppuiäkseen mielisairaalaan "autiosaarelle" kun pärstä alkoi kyllästyttämään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ihmisten suhteellisuudentaju on usein aika heikko - elämältä odotetaan ihan liikaa maallista mammonaa, elämyksiä yms. ja kun tämä tavoitetaso ja todellisuus eivät kohtaa, turhaudutaan ja "kitistään turhasta".
Halutaan liikaa ja eletään liiaksi odotuksessa ja tulevaisuudessa nykyhetken kustannuksella.
Jokaisella aikakaudella on omat ongelmansa, enkä väitä, että nyt suomalaiset olisivat jotenkin sen elämäntaidottomampia tai heikompia kuin aiemminkaan.
Nyt ehkä heikkouden esittämiselle on enemmän tilaa ja hyvä niin. Vain tunnistamalla omat heikkoudet niille voi tehdä jotain.
Isänsä oli samassa huoneessa kuin kuopuslapsi, äitinsä hääräs keittiössä ruokaa laittamassa.
Pappa huutaa mummolle hädissään, että "Pirkko Pirkko tule katsomaan toi lapsi putoo tosta sängyltä" eli sen vertaa ei voinut ottaa osaa lapsenhoitoon, että olisi samassa huoneessa olevan lapsen kopannut syliinsä ennenkuin putoaa sängyltä.
Toinen mummoni kertoi, miten lapset oli jääneet ukkini ja lankonsa hoiviin, kun mummo ja siskonsa lähtivät rantaan mattopyykille. Takaisin tullessa lapsen puntista pudonneet paskat oli lattialla, penkki vain nostettu päälle, etteivät näkyisi.
Kumpikaan miehistä ei alentunut siivoamaan niitä...
t: 21
Ensinnäkin monet niistä sodan käyneistä miehistä joivat itsensä hengiltä, eivätkä ole kertomassa meille, miten kivaa ennen vanhaan elämä oli. Ja todellakin, kellään ei ollut aikaa kitistä. Piti tehdä raskaana, tautisena ja vastasynnyttäneenäkin _töitä_. Tämän takia monet näistä vanhuksista eivät nykyäänkään valita mistään. Saattavat lakonisesti vaan todeta kaikenmaailman kauheuksia, mitä ovat kokeneet. Ei sen tarvitse antaa hämätä, ihan yhtälailla ne vastoinkäymiset ovat silloinkin sattuneet, niistä on vaan todella kauan aikaa. Kivun ja surun pahin terä on taittunut jo aikaa sitten.
Osa varmasti onkin, mutta kokemukseni mukaan myös vanhukset ovat erilaisia ja osa heistä on hyvinkin katkeria ja tyytymättömiä, ihan kuten kaikkien ikäluokkien ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin: mistä päättelet, että ihmiset olivat tyytyväisempiä ja tasapainoisempia? Se, että olot olivat karumpia, ei merkinnyt, etteivätkö ihmiset olisi valittaneet myös pikkuasioista. Niitä pikku-urputuksia ei vain välttämättä enää muistella. Ja isoja draamoja - kuten tässä ketjussa on jo sinulle sanottukin - niitä tapahtui ennenkin. Lapsenmurhia, väkivaltaa, mielenvikaisuutta...
Toiseksi: Lapsiperheet eivät ole koskaan olleet niin YKSIN kuin nyt. Ennen muinoin asuttiin perheen ja suvun läheisyydessä ja saatiin apua tarvittaessa. Maaltamuuton aikaan 1960-70-luvuilla äidit olivat enimmäkseen kotona ja lapsenlikan palkkaaminen oli halpaa ja yleistä. 1980-luvulla kunnallisen kodinhoitajan sai kotiin, jos oli sairautta/muita ongelmia.
Kaikki tuo on kunnissa karsittu säästötalkoissa pois. Omillaan on pärjättävä töissä ja kotona, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Siinä, missä ennen pariskunta saattoi mennä kahdestaan tansseihin tai teatteriin, nyt sellaisen järjestäminen on kallista ja vaikeaa - eli se parisuhteen vaaliminen on vaikeaa.
Kyse on myös odotuksista. Ennen riitti hyväksi kasvatukseksi se, että lapsesta piiskattiin "huono käytös" pois ja hänelle annettiin ruokaa ja ehjät vaatteet. Virikkeistä ei kukaan edes puhunut. Parisuhteen vaalimisessa riittävää oli, että vaimo piti mölyt mahassaan ja teki miehelle aterian valmiiksi, kun tämä tuli töistä. Naisen urapaineet tai ulkonäköpaineet olivat liki olemattomat...
Että siitä tuo ero syntyy. Oma, 75-vuotias äitini on viisaasti todennut, että ennen oli kodinkoneita vähemmän ja elämä FYYSISESTI raskaampaa - mutta nyt on roolipaineita rutkasti enemmän ja elämä PSYYKKISESTI paljon haastavampaa.
OSAAKO joku teistä kertoa miten pärjättiin vaikka VAIN 70 vuotta sitten? Miten ihmiset oli tyytyväisempiä ja ENNENKAIKKEE tasapainosempia ja pääkopaltaan terveempiä?
Silloin asuttiin useat sukupolvet samassa pihapiirissä ja isovanhemmat osallistuivat perheen arkeen. Esim isoäiti teki ruoat, ei ennenvanhaan äiti ollut sellainen yleiskone kuin nykyisin.
Esimerkiksi synnytysmasennusta ja baby bluesia on eniten niissä maissa missä isovanhemmat osallistuvat vähiten lasten arkeen, eli teollisuusmaissa. Niissä maissa, joissa isovanhemmat ovat mukana nuorten perheiden arjessa, myös äidit voivat paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä on 2-vuotiaana sidottu keinutuoliin kiinni, että äiti on saanut kotityöt tehtyä. Siihenkö pitäis palata? Vanhemmat lapset hoiti pienempiä että talon työt saatiin tehtyä. Isäni oli 7v. kun lähti tienaamaan kauppa-apulaisena kotiinsa rahaa. Ei se kuule ollu mitään kansallisromanttista ainakaan meidän suvussa tyyliin äiti leipoo pullaa ja 5 lasta kiehnää sen aikaa jaloissa... Aika karulta on kuulostanut meiniki ennen vanhaan.
yhteisöllisyyttä mitä kannattaa nyt suuremmassa mitassa haikailla takaisin?
Kuinka monta miniää olisi, jos vain olisi ollut mahdollista, mielummin kasvattanut laspensa jossain muualla kuin anoppilassa? Tulee mieleeni ne lukemattomat tarinat, missä miniällä on ollut aivan sietämättömät olosuhteet miehelässä ja on vaan odotettu, että edellinen sukupolvi väistyisi luonnollisen tai muun poistuman kautta tieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap varsinkaan. 70 vuotta sitten elämä ei ollut onnellista, tasapainoista, tai mitään sellaista. Se oli selviytymistaistelua päivästä toiseen, vuodesta seuraavaan.
Suurin osa suomalaisista eli maaseudulla, jossa ei ollut sähköä, ei juoksevaa vettä. Lapsia tuli ja meni (tällä tarkotan, että lapsikuolleisuus oli suurta, pikkulapset kuolivat usein myös). Synnytykseen oli mahdollisuus kuolla. Toki ehkä vielä tänä päivänä tuo mahdollisuus, mutta se on niin kovin pieni. Miehet olivat pelloilla töissä, siellä missä kaikki jotka vaan pystyivät. Ulkovessat, sauna kerran viikossa. Lapsia ei kasvattanut kukaan, ja lapsenpiikana olivat pikkutytöt (5-7 vuotiaat).
Se, että selvittiin taas jo seuraavaan satokauteen oli saavutus. Ei ollut aikaa masentua tai pitää hauskaa. Ei ollut ihmisarvoa, kuten nyt. Myös naisten asema oli erilainen. Ei ne miehet olleet näitä pehmomiehiä, jotka hyysävät meitä nyt. Silloin nainen lähti pakkaseen kakaroidensa kanssa jos mies niin päätti. Noin keskimääräisesti.
mummoni kertoi kerran miten hän oli joutunut paikallisen rovastin puhutteluun kun "talossa ilmeisesti piiskaa säästettiin". Isäni oli veljensä kanssa naureskellut jumalanpalveluksessa ja rovasti korkeimman omakätisesti oli ojentanut mummoani ja pappaani siitä, miten lapsia tulee piiskata, jotta vanhempien ja Jumalan pelko iskostuu mieleen.
Mammani taasen kertoi, että niin pienestä kun vaan muisti hän osasi väistää isäänsä silloin kun isä oli kännissä. Kirjaimellisesti oli usein perhe lumihangessa kun känninen isä heilui kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on nykyään asiat hyvin verrattuna aikaisempiin kokemuksiinsa.
Osa varmasti onkin, mutta kokemukseni mukaan myös vanhukset ovat erilaisia ja osa heistä on hyvinkin katkeria ja tyytymättömiä, ihan kuten kaikkien ikäluokkien ihmisistä.
Voi kiitos. Tuo tuntu kivalle etenkin kun olen lähempänä 50 kun 40.
_Sanoinko josain, että asiat oli paremmin?_
Miksette osaa lukea tekstiä? Älkää lukeko rivien välistä, vaan lukekaa mitä kirjoitetaan. Tämä täällä näyttää usein olevan, ei pystytä vastaan kysymykseen, yritetään miettiä mitä joku on _ehkä_ tarkoittanut. Lukekaa nyt kysymykset, ei rivien välejä.
*en ole missään arvostellut, jos joku kirjottaa vaikeuksistaan
*ihmettelin miksi nykyään kovasti tarvitaan sitä omaa iakaa, kahdenkeskistä aikaa paljon tai muuten ei avioliitto tunnu onnistuvan
*vaikka sitä omaa aikaa tasan varmasti on enemmän, silti tyytymättömyys tuntuu kasvavan.
Omasta kokemuksesta sanon että kun on paljon hommaaa ja elämä koittelee rankalla kädellä ei jää aikaa murehtia turhia eikä eihdi riidellä miehen kanssa, ei perata suhdetta juuria myöden. Kyllä se kuluttaa kun kaatuu sänkyyn melki väsymyksestä itkien, mutta pikkuasiat menettää merkityksensä.
Se ei sillon naurata, mutta jälkikäteen huomaa kuinka pirun kasvattavaa se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen, joka työskentelee vanhusten parissa tietää, että vanhukset ovat masentuneita ja yksinäisiä. Sairaita ja onnettomia, moni toivoo ääneen kuolemaa.
Toki on poikkeuksiakin, mutta melkein uskaltaisin väittää, että suurin osa vanhuksista ei ole onnellisia.
Vanhukset tekevät Suomessa paljon itsemurhia, tätä ei monikaan varmaan tiedä.
Monet ovat jääneet lapsena vaille rakastavaa äitiä ja isää, kun he ovat olleet kyvyttömiä ilmaisemaan sitä lapsilleen. Mistä sitä ammentaa luottamusta maailmaa ja itseä kohtaan, kun lapsena ei ole sitä ehkä saanut ja kaiken lisäksi elämä on tuonut jos jonkinmoista vaikeutta.
Muistaako kukaan kirjaa eri sukupolvien äitiys- ja äitikokemuksista? Kyllähän nämä isoäiti-ikäiset naiset siinä järjestäen tuovat esille, kuinka he ovat kokeneet omat äitinsä poissaolevina ja etäisinä.
Mulla on ainakin ihan hyvässä muistissa ne n. 10 vuotta, jotka vietettiin miehen kanssa kaksistaan. Oli aikaa itselle, ystäville ja parisuhteelle. Aikaa huolehtia omasta kunnosta, kodista ja ulkonäöstä. Ja vaikka en nykyistä pikkulapsielämää vaihtaisi pois, niin silti kaipaan entisen elämän hyviä asioita.
Illalla kaadun sänkyyn, mieheni sanoo: minä rakastan sinua ja minä vastaan: niin mäkin sinua. Ja ajattelen, että melkein. Eikä se oikeastaan satuta, vaikka pitäisi, kun olen niin väsynyt, etten jaksa ajatella.
Oli pieni määrä äitejä, joilla oli melko samanlaisia paineita, kun nykyäideillä, mitä esim. ulkonäköön, kodin toimivuuteen ja lasten elämään ja koulutukseen tuli. Nämä kuuluivat yläluokkaan ja ap ei taida tietää tai muistaa, että heillä oli poikkeuksetta kotona vähintään lastenlikka auttamassa kotitöissä, kun äidin oli pakko hoitaa esim. edustustehtäviä. Kuinka monella on nykyään kotiapulainen, kun tehtävänä on yhdistää ura, äitiys, parishude ja hoitaa myös yhteyttä vanheneviin vanhempiin ja pitää yhteyttä sukuun ja ystäviin?
En todella halua takaisin siihen kotiapulaisyhteiskuntaan, mutta tuo on ihan puppua, että nykyään otetaan paineita turhista asioista ja ennen muka vain oltiin onnellisia. Oma isoisäni ainakin myös sanoi, että viimeinen asia, mitä toivoisi takaisin oli se "yhteisöllisyys", kun monta sukupolvea asutti samaa tilaa. Siitä oli kuulemma onni kaukana!
*vaikka sitä omaa aikaa tasan varmasti on enemmän, silti tyytymättömyys tuntuu kasvavan.
Mistä ihmeestä sä "tiedät", että pariskunnilla on nykyään kahdenkeskistä aikaa enemmän? Mieti vaikkapa nyt agraariyhteiskuntaa ja pariskuntia siellä - se, millaista elämää elettiin riippui hurjasti siitä, oltiinko talollisia vai palkollisia. Talollisilla oli elämä hyvin, se kulki omaehtoiseen tahtiin. Joo, kylvöaikana ja sadonkorjuun aikana paiskittiin tajuttomasti töitä, mutta muutoin oltiin omia herrojaan ja jos haluttiin kulkea pellon laittaa emännän kanssa kahdestaan, pantiin lapset piian tai mummon hoiviin. Jos taas oltiin palkollisia, lapsia ei edes uskallettu välttämättä hankkia ja elämä oli todella hyvin pitkälti raatamista. Jos perhe perustettiin, pyrittiin mäkitupalaiseksi tai torppariksi - ja taas raadettiin saatanasti.
Mihin verrattuna? Sinulla on joku kuvitteellinen paratiisi mielessäsi, johon vertailet.
Jos kirjoitat huonosti ja ristiriitaisesti, on turha kitistä, kun mielestäsi muut tekevät tekstistäsi vääriä tulkintoja.
Ja äkkiä ne kivut ja säryt unohtui! :D
Mitä kaikkea sitä unohtaakaan 20 vuodessa, puhumattakaan kun ollaan vanhoja!
Esikoinen kerran kaupassa heittäyty maahan ja alkoi kiljumaan, mitä tekee joku vanha mamma? Sanoo että osta lapselle nami niin hiljenee.
On se helppo tulla sanomaan miten MINUN pitää nuoren tehdä -kun vanha pääsee neuvomaan, ai mutta sillä tädillähän on kai aina ollut "varaa" ostaa lapsi hiljaseksi vaikka rahaa ei ole ollutkaan???????
Meillä on taloudessa kaksi opintolainaa, talolaina, autolainaa.. Ei sillä paljoa hiihdellä eteenpäin jos tekee pitkään hoitovapaata.
On minullekin kehuttu miten on itse selvitty kotona kun mies oli työtön, 3 pientä lasta, talo ostettu lainalle ja oli "varaa" olla kotona hoitamassa.
SANOKAA SE MUN PANKISSA! :D
Ei paljoa auta vaikka tekis joka päivä puuroa ja soppaa.. Moniko teistä tekee niinkun saarnaa?
Ja ihan kunnon tuloilla eletään: ei ole etelänmatkoja, laajakuvatelkkaa jokka vissiin teistä monella vittuilijalla on!
Meijän talo on ihan perustönö jossa remppaa riittää. ;) Vaikka hoitovapaalla kuinka hiot ja maalaat kaikki ikkunat itse niin sekään ei ole halpaa.
Oma neuvola on ainakin udellut meiltä mimmoset mahdollisuudet saada hoitoapua on esim. mummoilta. On panostettu siihen että pientenkin lapsien vanhemmilla hyvä olla tilaisuus irtiottoon 4 seinän sisältä ja viettää parisuhdeaikaa!
Ei sitä ole minun isältä koskaan kysytty: ei se ole koskaan ollut neuvolassa, se ei ole vaihtanut yhdenkään neljän lapsensa vaippaa. Ei ole kovin kauaa kiinnitetty huomiota siihen että perhe tekee asioita yhdessä!
Minun vanhemmat on asunu isovanhempien kanssa samassa talossa ja äitini on sitä kyllä haukkunut: aina oma äiti vahtimassa selustaa. Minä voin istua tässä koneella piereskelemässä ja vauva nukkuu sohvalla.
Jos asuisin äitini kanssa niin se patistelis jo keittämään pottuja perheelle ja haukkuisi kun kuukauden ikänen vauva nukkuu yksin sohvalla (tästä kinasteltiin eilen kun äiti oli kylässä).
Siitä turhan vinkumisesta vielä että mitä te olette määrittelemään tuskaa ja surua?
Oma lapsi oli viikon ikänen kun sairastu lenssuun ja viikko oltiin sairaalassa, siinä oli kamala olo mutta sitten vertasin omaa surua siihen kun vastapäisellä osastolla oli lapsien syöpäosasto. Oliko mulla äitinä siis varaa olla huolissaan (turhasta)? No kyllä, koska olin huolissani.
Joskus sitä ihmisellä ei vaan riitä jaksaminen; vaikka olis joka kone hankittuna!
Tai joskus joku pärjää vaikka pesukone menee rikki ja nyrkkipyykillä pesee ison perheen pyykit -tai sitten peittää kyyneleet hymyllä?
Koska johan te sen sanoitte: ennen ei "pikkuasioita" valiteltu.
Laittomia abortteja? Lapsenmurhia? Syntyvyyden säännöstely oli sitä, että jos mies oli niin kännissä vaihteeksi, ettei pystynyt panemaan. Oma mummoni oli raskaana tai imetti siitä päivästä, kun meni naimisiin, siihen päivään asti, kun sodan traumatisoima väkivaltaisuuteen ja juopotteluun taipuvainen pappani meni kuolemaan. Mummo on sanonut, että elämä helpottui sen jälkeen paljon.