Miten löytää onnellisuus ja tyytyväisyys elämään?

Nykyisin elämälle asetetaan kovia odotuksia. Pitää tehdä sitä ja pitää olla tätä, että voisi olla onnellinen. Ja kun ne lopulta on, moni huomaa ettei ne teekään onnelliseksi. Ihmiset odottavat liikaa elämältä. Pitäisi osata asennoitua elämään siten, että tässä me vain tepastellaan, ollaan välillä onnellisia, välillä ei, tehdään työtä ja sairastellaan, useimmiten on raskasta, mutta toisinaan on ihan kivaa, mutta yhtälailla elämää kaikki.



Elämä ei ole synonyymi onnellisuudelle. Kaikki me toki haluamme olla onnellisia, mutta kukapa varsinaisesti olisi onnellinen jatkuvasti jos on vähänkin syvällisempi ihminen eikä saa onneaan materiasta.

"Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra."

Et ole vaivautunut kuuntelemaan sisintäsi ja olet rynnännyt suinpäin elämään ajattelematta tekojasi sen enempää. Nyt on aika istua alas ja miettiä mitä on tullut tehtyä ja oletko tyytyväinen valintoihisi. Jos et ole, yritä muuttaa itseäsi ja tilannettasi (toista ihmistä et voi muuttaa!), mutta jos olet, lopeta narina.

mutta veikkaan, että kaiken lähtökohtana on se, että perusasiat käytännössä on kunnossa. Eli, että sinulla on työ/tms johon voit olla tyytyväinen, koti kunnossa ja hyvä mies. Ensin täytyy asettaa perusasiat kuntoon ja sitten kun on edellytykset olla onnellinen, pohtia miten se onnistuu.



Itselläni on kaikki aineet onneen. Ihana mies, ihana koti, ihana lapsi. Kaikkea mitä tarvitsen. Mutta siltikään en osaa olla onnellinen, ja tämä vasta kamalaa onkin. En tarvitse mitään muutoksia, tahdon vain nauttia. Mutta en osaa, vaan stressaan olemattomuuksia tai turhia asioita ja annan niiden pilata onneni.

Yrittäkää ajatella että ihan kaikki mitä teette on saman arvoista. Mikään teko ei ole toista arvokkaampi tai huonompi. Koskee myös ns. pahoja tekoja.

oikeasti uhrannut mitään ? Tai mitä siis tarkoitat sillä ? Jonkin sinkkuvapauden bilettää ja mennä vai ? Minusta se ei ole uhraus, minusta biletys ei ole elämän tarkoitus vaan tosi säälittävää jos se on jonkun ihmisen elämän sisältö.

Itse sinun on mietittävä mitä unelmia on ja miten ne toteutat. Jos haluat että joku sen sinulle kertoo niin silloinhan hän ohjailee elämääsi.

Laita vaikka paperille mitä oikeasti haluat ja toteuta ne niin löydät itsesi.

Elämässä on asioita, joita ei itse voi päättää ja silloin ne kannattaa ottaa elämään kuuluvina. Kaikki niistä eivät ole itselleen mieluisia, mutta niihin ei kannata jäädä rypemään, sillä se rypeminen tekee elämästä onnettoman. Jokaisen pitää elää elämänsä omista lähtökohdistaan käsin. Löytää onni siitä omasta arjesta. Sitä ei saa vertailemalla tms. Vertailu, kateus ja katkeruus ovat onnen esteitä. Myös itsekkyys siinä mielessä, että kaiken pitäisi tapahtua oman mielensä mukaisesti, muuten ei voi elää täysipainoisesti.



Yrittää etsiä asoista se valoisin puoli. Tiedän, klisee, mutta tätäkin voi opetella. Ja lakata syyttämästä muita omasta tilanteesta, ottaa vastuu omasta viihtymisestä itselleen. Sitä ei voi sälyttää toisten harteille!

tuntuu kertovan siitä ettet ehkä olekaan ollut varma siitä mihin olet ryhtynyt? Et ehkä olekaan heittäytynyt elämäntilanteeseen täydestä sydämestä? Kaduttaako se sinua?

Minä olin se ns. perheen kuopus ja prinsessa jolle sanottiin että vielä saat hätistellä miehiä ympäriltä jne. Omasta mielestäni olin ns. dominoiva perheessä koska äitinikin oli.Otin mallia hänestä ja dominoin isääni. Ehkä isäni koki tämän ettei saanut olla mies ja petti äitiäni kun olin 14v. itse ssyytin siitä itseäni ja on ihan harhakuvia jotka muistan eri tavalla kuin vanhempani. Silloin idyllini perheestä murtui,ettei kaikki olekaan niin onnellista. Samaan aikaan oli koulussa kovaa kilpailua poikien huomiosta ja itse en siihen osallistunut vaikka olin ns. nätti mutta olin ujo ja hiljainen ja jouduin kiusatuksi.

Sitten menin ihan eri suuntaan koska halusin kauas kotikaupungistani pahojen muistojen takia,lähdin opiskelemaan terveydenhuoltoa vaikka aikana kiinnostanut enempi taiteellisuus ja muoti/sisustus.

Otin miehen netistä ja hän olikin kaikkea muuta kuin se "prinssi" oli huono itsetuntoinen, huonossa kunnossa fyysisesti ns. atk nörtti eikäosannut pukeutua. Kaikki ne oli asioita joita minä olin arvostanut ja joihin minua oli valmennettu eli siisteys,käytöstavat,huolellisuus.

Sitten halusin naimisiin mutta mies ei suostunut kosimaan ja itse halusin taas että kositaan,joten nyt elän itse tahtomattani avoparina. Lapsia halusin mutta sitten kun eka tulikin ns. vahingossa ja kriisin keskellä niin olin tekemässä abortin ja mies ja äitini puhuivat siitä pois. (äitini ei ollut edes tavannut miestäni) Kun tapasi ekan kerran niin sanoi että ihan ok mutta voisi olla siistimpi jne..mikä on totta! Häpeän monesti miestäni ja hänen käytöstään.

Mies ei myöskään luonteeltaan ole kummoinen, vaan on käyttänyt henkistä väkivaltaa ja nimitellyt äitiäni ties millä nimillä,enään ei suostu puhumaan edes hänelle.

On heikkohermoinen ja kun suuttuu niin huutaa täysiä!!!

Koen jatkuvaa tyytymättömyyttä! Ja pahinta on että kaikesta kuitenkin syytän itseäni, itse olen näin valinnut. Meillä ei juuri ole mitään sosiaalista elämää kun molemmat ollaan nahjuksia ja lapsista tulee varmaan epäonnistujia vaikka yritän kannustaa heitä, mutta väkisin vertaan omaa onneani muihin ja näen vaan onnellisia ympärillä joilla parempi mies,parempi taloudellinen tilanne tai paremmat lapset tai kauniimpia ja jaksavampia kuin minä.

En ole koskaan vpinut heittäytyä tai olla varma mistään. Ainut mistä olen varmaon jatkuva epävarmuus. Liekö jotain kontrollin menettämisen pelkoa enkä tiedämiten siitä pääsee pois?

ajautunut elämäntilanteeseesi etkä koe hallitsevasi sitä.

Ilmeisesti vanhempasi ovat aika hallitsevia persoonia ja heillä on ollut odotuksia sinun suhteen.

Mitä itse haluat elämältä? Haluatko juuri tätä missä nyt olet? Onko ero ihan mahdoton ajatus?

anteeksi kirjoitusvirheet, kirjoitin tekstit nopeasti.

Isäni ei ole ollut omasta mielestäni hallitseva vaan heikko ja äitini on se perheen pää.Olen säästöjäni käyttänyt taloomme (miehellä ei ollut)

Nyt hän on saanut hankittua omia säästöjä, talosta tietenkin jotain saisin,mutta kaksi vuotta pitäisi asua että saa verottomana. Mies sanonut, että jos eroan niin hän ei halua nähdä lapsia. Tuntuu että tarvon loputtomassa suossa elämäni kanssa ja en löydä sitä valoa tai ulospääsyä tai onnea.

mutta jos tuulettaisit elämääsi oikein kunnolla. riko rajoja, lemppaa väkivaltainen nössö mies joka vetää sinut vielä syvemmälle suohon. sanot palkääväsi kontrollin menettämistä, mutta kontrolloitko oikeasti asioita?



henkinen väkivalta on kauheaa (toki fyysinenkin), mutta henkinen jäytää syvemmältä, luut paranee helpommin kuin mieli.



teillä on lapsi? minkä ikäinen?

Mitä jos lähtisit muuttamaan elämääsi pienin askelin?



Kansalaisopiston taidekurssille tms.? Tai isompana haasteena uudestaan kouluun? Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat lähteneet 30-45-vuotiaina uudestaan kouluun.



Alat harrastamaan. Kaikki harrastukset eivät vaadi sosiaalisuutta, vaikka mukaan meneekin. Itse olen todella ujo ja siitä huolimatta olen ystävystynyt pikkuhiljaa ihmisten kanssa harrastusten kautta. Olen saattanut harrastaa jonkun kanssa pari vuotta samaa juttua ja siinä on sitten pikku hiljaa tultu tutuiksi jne.



Alat tekemään lasten kanssa omia juttuja. Esim. kerran viikossa uimahallissa, kirjastossa, retkellä, tai kerran kuukaudessa keilaamassa jne. Lapset tuovat yllättävästi iloa, kun heihin tutustuu kunnolla!



Kiinnitä itseesi huomiota. Liiku, käy kampaajalla jne.



Istuta kesällä kukkia ja seuraa niiden kasvua ja kehitystä.



Pikkuhiljaa ala toteuttaa itseäsi ja haaveitasi. Kaikki ei heti tunnu hyvältä, mutta ajan myötä opit itsestäsi paljon uutta, mukavaa ja rakastettan arvoista!



Halaus

noita perusasioita, varallisuutta, joista jotkut tuntuvat hakevan turvaa ja onnea. Minulla on hyvä liitto, lapset ja ja olen onnellinen.

Haluan kaikkea ja sitten en kuitenkaan halua yhtään mitään eli se vaihtelee.

Minulla ei ollut selviä urahaaveita nuorena, ei ollut selvää mikä minusta tulee ja monia ammatteja hylkäsin. mm.matkaopas kun en päässyt opiskelamaan, tai sisustaja. Olen helposti luovuttaja koska ehkä olen kotona saanut asiat aika helposti? En tiedä,koen vain että en ole taistellut unelmistani. Nyt jos mietitään mitä haluan niin haluan jotain kauneutta ympärilleni, se ollut aina tärkeää. Löydän kauneutta kyllä pienistäkin jutuista.

Läheiset on tärkeitä ja perhe. Oikeastaan en varmasti osaa löytää sitä mikä tekisi onnelliseksi. Välillä ajattelen toista ja sitten toista.

Aloitin vuoden alussa harrastuksen mutta vertasin itseäni muihin ja en ollut omasta mielestäni tarpeeksi hyvä ja se rupesi stressaamaan sinne meneminen. vaadin itseltäni paljon ja jos en onnistu niin luovutan. Saama juttu kaikessa,jos en löydä täydellisiä vaatteita niin en osta tai jos en löydä täydellistä kampaajaa niin en mene sinne. Lisäksi ahdistus rajoittaa elämää vaikka siihen lääkitys.Miten voisin rikkoa rajojani, jos otan eron ja taloudellisen vastuun lapsista ja itsestäni ja jos en pärjääkää tai en jaksa tai suren niin paljon eroa tai että tein väärin.

minusta itsekkäältä: mä haluun mä haluun, miehen , lapsia, ison talon ...



Ja nyt kun oot ne saanu niin voi kun onkin tylsää.

Elämä on ja siperia opettaa.

Niin, ehkä minun pitäisikin saada vain lisää ja lisää koko ajan enkä koe tyytyväisyyttä ja siis vielä se etten ole rikas vaan normaaliperheestä. Enempi pienituloinen.

löytääkö itsensä vain rikkomalla kaavaa? Eli kokeilemalla mikä mukavaa, mitä jos ei pienistä asioista löydy sitä vaan tarvii isompia.

Esim. olin lasten kanssa onnellinen kun tehtiin yhdessä kaikkea pari päivää,mutta kolmannen päivän jälkeen jo itkin miten rankkaa on olla yksinhuoltaja kun miehellä oli silloin kiireitä töissä.