Vertaistukea kohtukuoleman kokeneille

Näihin kysymyksiin ei varmasti löydy yksiselitteistä vastausta. On monenlaisia ja monen luonteisia kohtukuolema perheitä, joten kaikilla on omat toiveensa. Me kerroimme asiasta avoimesti kaikille, jotka olivat kiinnostuneita tai muuten vain kuuluivat lähipiiriimme. Synnytyksen jälkeen muutaman päivän tosin välttelin tuttuja ihmisiä, enkä jaksanut vastata muiden kuin läheisimpien puheluihin. Pikkuhiljaa aloin soittelemaan muillekin ja vastailemaan meileihin. Itseäni lohdutti jopa jos joku sanoi, että mummolleni on käynyt samalla tavalla. Eniten ehkä ihmetytti se, että toiset eivät ottaneet asiaa mitenkään puheeksi, vaan puhuivat vaan omasta elämästään ja omista murheistaan. Myöhemmin muutama on pyydellyt anteeksi ja sanonut, että ei vain tiennyt mitä voisi sanoa. Sanoilla ei ollut merkitystä, vaan sillä että ihmiset välitti.



Muiden kannalta ikävimpiä oli ne tilanteet, kun joku ei tiennytkään asiasta ja kysyi, että kumpis sieltä tuli tai jotain muuta vastaavaa. Piti siinä itsekin asetella sanojaan, ettei toinen pelästyisi.



Kaikista mukavampina muistoina on ne hetket heti kotiuduttuamme, kun joku tuli kylään ja toi vaikka pizzaa ja pullaa mukanaan, ettei ite tarvinnut tehdä ruokaa tai passata vieraita. Olin aika kipeä nelikiloisen esikoiseni synnyttäneenä, kun synnytys kaiken lisäksi eteni melko nopeasti. Jokapäivä myös odotin, että keneltäköhän tänään tulee postissa osanottokortteja.



Surun kanssa eteenpäin pääseminen on myös kovin yksilöllistä. Toiset vain päättävät jatkaa eteenpäin ja toiset painivat kohtukuoleman kanssa vuosia. Tosin eihän se keneltäkään koskaan unohdu.

Henkilökohtaisesti kohtukuoleman kokeneena voin kertoa, että vähiten kaipaan sääliä ja voivottelua muilta ihmisiltä. Sellainen tuntuu alentavalta kohtelulta. Kelle vaan voi käydä niin ja sitä ei voi itse valita. Aidot osanotot, joissa mut kohdataan ihmisenä, pienet sanat esim. "Olen pahoillani puolestanne." tai aito osanottava hiljaisuus..se että kohdataan aidosti, tuntuu parhaalta ja lohduttavalta. Toki joillekin asia on niin hankala kohdata, että alkavat käyttäytyä oudosti, sekin on fine. Ainakin nyt kun on itse jo käsitellyt asian. Mulle pahinta on se kun joku sanoo, että "Toivottavasti seuraava raskaus menee paremmin." Älkää sanoko niin, se on kuin suoraa vinoilua asialla ja seuraavan raskauden varjostamista valmiiksi aiemmalla lapsen menetyksellä. Siksi en aio hiiskua seuraavasta raskaudesta kellekkään ennenkuin vatsa näkyy jo kilometrien päähän. Ihmiset ovat usein hyvin ajattelemattomia kommenteissaan ja annan sen heille anteeksi, sillä ei tätä voi ymmärtää kuin toinen joka on lapsensa menettänyt. Kohtukuolema on oman lapsen kuolema. Se tuska on pohjaton ja suru sekä menetys elinikäinen. Asian kanssa pystyy elämään ja koskaan en tahdo unohtaa rakasta kuollutta lastani, vaan vaalia häntä sydämessäni aina.

Aina nuo ovat raskaita, kuolee kohdussa tai syntymän jälkeen. Mutta niihinkin voi suhtautua siten, että luonto tietää paremmin. Jos lapsella ei ole edellytyksiä selvitä tai kasvaa terveeksi aikuiseksi, on parempi että menehtyy.  Tiedän kokemuksesta, että on rankkaa, mutta lopulta kumminkin parempi ja lapsen etu.  Meille sattui useampikin menetys synnysten jälkeen, onneksi sentään terveitä välissä. Ainut asia millä lapsen menetyksestä pääse järjellisesti eteenpäin, oli uusi raskaus ja uusi terve lapsi. Sen jälkeen kaikki ajatukset joutui kuitenkin keskittämään elossa oleviin lapsiin.  Tätä samaa konstia suositellut muillekin. Elämä menee eteenpäin ja katse kannattaa suunnata sinne. Tällä hetkellä  meillä on useampi lapsi jo aikuisena ja jokunen lapsen lapsi. 

Ja vielä, paras apu on vanhempien tuki toisillensa. Näin mekin selvittiin. 

Lisään vielä tuosta parisuhteen merkityksestä. Meillä ensimmäinen menetys tapahtui aika nuorina. Jotenkin olin osannut vaimoakin tuohon ajatukseen totuttaa, että luonto tietää mikä lapselle on parasta. En tiedä vaistosinko jotain vai mistä tuli mieleen.   Itselläni laukesi menetyksestä joku suojelurefleksi ja päätin, että pidän vaimostani huolta lopun ikäni. Näin olen myös tehnyt. Ihmetellyt vaimon suurta henkistä kanttia. Ei noita ole ulkopuoliset juuri saaneet tietoonsa, lähiomaisia lukuunottamatta.  Sillä ollut varmasti merkitystä, että meidän parisuhde ollut aina vakaa kuin peruskallio. On ollut mihin nojata vaikeina aikoina.