70-luvulla lapsensa kasvattaneiden isovanhempien neuvoja..

ihan mieheni mummolta! kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa esikoisen ollessa muutaman kuukauden, mummo kysyi heti olenko töissä! TÄH!!! ja tuo makean syöttäminenkin kuulostaa tutulta, ennenhän on annettu sokerivettä vauvoille ja ihan vain lehmän maitoa..

Toinen hehkuttaa kotihoidon autuutta, toiselle tarha on valtavan upea paikka "siellä oppii niin paljon kaikenlaista".

Noh eka oli tietysi itse kotiäiti, toka laittoi lapsensa hoitoon jo 4 kk:n iässä.

Oma äitini oli aikoinaan 4 kk kotona, ja hän on sitä mieltä, että ehdottomasti hoidetaan meidän lapsi kotona 3-vuotiaaksi asti. Ei tuputa myöskään limpsaa tai karkkia, tekee monipuolista ja hyvää ruokaa taaperolle.

kaikilta tuntemiltani silloisilta äideiltä maito loppui tai sitä ei tullut ollenkaan, mikä ei tietysti ollut ihme, kun piti noudattaa neljän tunnin imetysvälisuositusta, ettei vauvan vatsa mene pilalle..



Muutenkin oltiin heti tuputtamassa ihme sokeriliemiä tms., tuttia kastettiin sokeriin ja tutti ylipäätään oli pakko olla (oma äitini oli vakaasti sitä mieltä että ilman tuttia elämäst tulee h**vettiä - no meilläpä lapset eivät sitä koskaan huolineet ja tyytyväisiä silti olivat). Samaten sitä maidon riittävyyttä on sitten ihmetelty, huoh "pitäisikö kuitenkin varmuuden vuoksi antaa korviketta päälle".

Juu, meilläkin mummo kertonut, miten imetti pari kuukautta ja vei sitten hoitoon jne. Ihmettelin niin suuresti, että pitää jotenkin parempana jos lapselle annetaan herkkuja kuin että terveellistä kotiruokaa. Joskus tokaisikin jotain, että ei ihme kun on niin hoikka lapsi kun saa vaan ruisleipää ja hedelmiä. Itse ruokki lapsensa eineksillä, ja jotenkin pitää minua liian omistautuvana tai miten sen voisi ilmaista, kun pidän niin tärkeänä, että ruoka tehdään pääsääntöisesti itse jne.

Mua jotenkin puistattaa ajatus äidistä/mummosta, joka haluaa lapsen mahdollisimman pian isoksi ja itsenäiseksi, tarhaan ja pois äitinsä läheltä. Jotenkin antaa todella kylmän ja kolkon kuvan moisesta naisihmisestä. Rakastaako tällainen tosissaan lapsiaan, vai mikä onkaan tärkeintä? Mietin vain sellaisen ihmisen motiiveja. Mummouteen etenkin kuuluu lämpö ja välittäminen, että lapsi saa olla pieni ja on hyvä sellaisenaan.

ainokaisen vauvansa 70-luvulla kasvattanut, ja kovasti tuli kritiikkiä siitä etten ajo laittaa 9-12 kk ikäisenä vauvaa tarhaan tai pp-hoitajalle ja lähde töihin takaisin. Tuntuu että heille muutenkin tärkeintä on se että taotaan rahaa olan takaa ja sitten kerrytetään omaisuutta perheen kustannuksella. Esim. miehen isä oli koko poikansa lapsuuden ajan ulkomailla töissä tienaamassa isoja rahoja ja miehellä ei ollut käytännössä isää.

Minä olen syntynyt 1970 ja sekä minua että siskoani on imetetty pitkään eikä vanhemmiltanikaan ole tullut kuittailua omasta taaperoimetyksestäni, päin vastoin. Eivät myöskään tuputa pullaa ja limsaa (ei muutenkaan kuulu isovanhempien ruokavalioon, ennemmin meillä kotona on pullaa kuin heillä), ja he ovat olleet vilpittömän ilosia siitä että olen saanut olla lasten kanssa kotona pidempään kuin silloin oli mahdollista...

eikä meillä tuollaista ollut. Mutta minä en olekaan työläisperheestä, voisiko se vaikuttaa...?



Äitini eikä anoppini myöskään koskaan, ikinä, kertaakaan, ole kritisoineet yhtäkään ratkaisuani.

tarjosi aikanaan pikkuvauvan lähes jokaiseen itkuun selitykseksi sitä, että vauvalla on jano. Ja ihmetteli kovasti, kun en antanut pikkuvauvalle janojuomaksi vettä, tissiä vaan sai. Yritin sitten selittää, että nykyään sanotaan, että vauva ei tarvitse janojuomaksi vettä, pelkkä tissi riittää. Mutta eipä taitanut äitini minua kyllä uskoa... =) Olen kuitenkin yrittänyt suhtautua suopeasti isovanhempien erilaisiin käsityksiin vauvanhoidosta. Eivät he varmastikaan pahaa tarkoita, tavat ja ajat vaan ovat olleet meidän vauva-aikana niin kovin erilaiset kuin nykyään.



Äitini jopa kauhistelee sitä, kun lastemme isä "joutuu" niin paljon lapsia hoitamaan. Olemme vuorotöissä ja lastenhoito jakautuu aika lailla puoliksi (lapset ovat kotihoidossa), kun taas meidän kotona äitini on aikanaan hoitanut lapset lähes kokonaan yksin. Olen saanut myös kauhistelua osakseni kun minulla on harrastus, jossa käyn muutaman kerran viikossa. Kun onhan se nyt kamalaa, kun mieheni joutuu senkin ajan hoitamaan lapsia. Monesti ollaan miehen kanssa tälle ihmeelliselle käsitykselle naureskeltu...

5

eikä meillä tuollaista ollut. Mutta minä en olekaan työläisperheestä, voisiko se vaikuttaa...? Äitini eikä anoppini myöskään koskaan, ikinä, kertaakaan, ole kritisoineet yhtäkään ratkaisuani.

MInä olen kysynyt sekä äidiltäni (synt 1939) että anopiltani (synt 1936), oliko meidän (60-luvulla syntyneet) aikana vielä neljän tunnin imetysaikaväli.



Molemmat sanoivat, ettei ollut enää. MInun oma isoäitini vm 1909 sanoi, että hän on ruokkinut 30-luvulla neljän tunnin säännöllä.



Miten voi valtakunnalliset ohjeet olla noin erilaisia...? Me kaikki, omaa isoäitiäni myöten olemme helsinkiläisiä. Olisiko siis paikkakuntaeroja?



11

Juu, meilläkin anoppi aivan selvästi vieroksuu sitä, kun kerron miten isä hoitaa lasta. Anoppi joskus toteaa, että työ on niin vaativaa että varmasti mies on väsynyt ja tarvitsee illat lepoa. Ei koskaan, sanallakaan sano että olisi iloinen tai ylpeä kun poikansa hoitaa lastaan. Mies onkin todennut ihmetelleensä joskus, ettei äitinsä ikinä milloinkaan ole kysellyt häneltä perheenperustamista, sanonut ääneen että toivoisi lapsenlapsia tms. Kun kerroimme vauvasta, äitinsä huokaisi että noo, kaipa te itse tiedätte mitä teette..

en siis ollutkaan 11, vaan 10.

Itse olen 70-luvulla syntyneen lapsen äiti ja nyt sitten ikionnellinen mummi. Joka ikinen päivä ja viikko olen onnellinen ja kiitollinen, että saan elää lapseni perheen arkea - me sovimme jo aikoja sitten, että puolin sun toisin olemme rehellisiä, jos me mummit ja vaarit tungemme liian likelle ja myös, jos meidän "omaa aikaamme" pyritään aivan liikaa supistamaan.

Minun ei tulisi mieleenikään epäillä lapsenlastemme vanhempiemme kykyä hoitaa ja kasvattaa lapsiaan, ja kunnioitan heidän päivärytmiään - kenties tein aikoinaan joitain asioita toisin, vaan mitäpä siitä, luultavasti sekä lapsemme että minä olemme tehneet joitain "virheitä"; ihmisiä kun olemme, mutta silti niin minusta kuin hänestäkin ja nyt sitten hänen lapsistaan tulee kelpo aikuisia.

Surullista, jos joutuu appivanhempien tai omien vanhempien kanssa tietynlaiseen "kilpailuasetelmaan", sillä mistäpä sitä parempaa ja rakastavampaa tukea voisikaan löytyä kuin omista vanhemmistaan. Harmittaa, jos emme me kaikki isovanhemmat ja lapset tätä tajua.

Sinulle, ap, voimia kestää tilanne. Toivottavasti et katkeroidu moisesta tyhmästä käytöksestä.

Onkohan tämä vain 70-luvulla omat lapsensa kasvattaneiden isovanhempien tyyliä, vai johtuuko jostain muusta? Meillä isovanhemmilta kuultu jo niin monenmoista, mikä totaaliristiriidassa ainakin meidän perheen omien "pehmeiden" arvojen kanssa. Ensinnäkin tuntui, etteivät pitäneet lasta oikein minään tämän ollessa vauva. Tai siis odottivat kiihkeästi, että tämä kasvaa. Puolivuotispäivänä isoäiti ilmoittikin, että nyt hän ei sitten ole enää vauva vaan leikki-ikäinen! Sitä ennen oli jo monesti katsonut hieman kieroon, kun siirryin toiseen huoneeseen imettämään lasta. Kuulin useamman kerran huokauksen "antaisi kunnon ruokaa niin lapsikin kasvaisi". Hyvinpä kasvoi rintamaidollakin, mutta nyt on isoäiti varmastikin onnekas, kun saa tuputtaa niitä pullaa ja limsaa lapselle.. 1-vuotispäivän aikaan alkoi tivata jatkuvasti, milloinko lapsi lähtee tarhaan. Suorastaan hermostui, kun puhuin että meistä pikkulapsen paras paikka on kotona, sanoi että lapsi pärjää vallan mainiosti tarhassa! Paljon muuta vastaavaa. Ihan mielenkiinnosta, onko tämä siis 70-luvun työläisnäkemystä, vai ihanko persoonakohtaista vain? Osaisi ehkä suhtautua suopeammin..

joten valtakunnallisia eroja oli varmasti. Ja takuulla riippui myös ohjeita antaneista henkiöistä (onhan vielä nykyäänkin ns. vanhan koulukunnan "neuvolatätejä")



5

Onpas kiinnostava ketju!



Meillä ehdottomasti hirveintä mitä 70-luvulla lapsensa saanut mummo on todennut oli se, että lapsi itkee vain nimeään itkiessään ensimmäiset kuukaudet maitoallergiaitkuja. Jankutti tätä aina kun kerroin millaista meillä on, vähätteli ettei se itku ole mitään ja menee kyllä ohi heti kun pidätte ristiäiset. Myöhemmin kun kerroimme maitoallergiatuloksista, ei puhunut asiasta enää mitään, ei allergiasta tai nimen itkemisestä. Vitutti varsin rankasti väsymyksestä ja huolesta puolikuolleita vanhempia kuulla noita vähättelyjä.

se on ollut ennen kaikkea 70-luvun juttu.

30-luvulla ruokittiin ennemmin lypsyaikataulujen yms. mukaan, ei kelloa katsoen.

MInä olen kysynyt sekä äidiltäni (synt 1939) että anopiltani (synt 1936), oliko meidän (60-luvulla syntyneet) aikana vielä neljän tunnin imetysaikaväli.

Molemmat sanoivat, ettei ollut enää. MInun oma isoäitini vm 1909 sanoi, että hän on ruokkinut 30-luvulla neljän tunnin säännöllä.

Miten voi valtakunnalliset ohjeet olla noin erilaisia...? Me kaikki, omaa isoäitiäni myöten olemme helsinkiläisiä. Olisiko siis paikkakuntaeroja?

11

Minä äiti (s. 1951) sain Helsingin neuvolassa tarkat imetysohjeet vuonna 1975. Ja ne olivat juuri ne neljän tunnin välit. Joista minä kyllä luistin nokkelasti, sillä lapsi ilmaisi selkeästi, että maitoa on saatava lisää ja omilla aikatauluilla. Joten se siitä paikkakunnista. Ja monet ystäväni huudattivat lapsiaan. Lapsiraukat.

MInä olen kysynyt sekä äidiltäni (synt 1939) että anopiltani (synt 1936), oliko meidän (60-luvulla syntyneet) aikana vielä neljän tunnin imetysaikaväli. Molemmat sanoivat, ettei ollut enää. MInun oma isoäitini vm 1909 sanoi, että hän on ruokkinut 30-luvulla neljän tunnin säännöllä. Miten voi valtakunnalliset ohjeet olla noin erilaisia...? Me kaikki, omaa isoäitiäni myöten olemme helsinkiläisiä. Olisiko siis paikkakuntaeroja? 11

Oma äitini ihmetteli lapsen ollessa vauva (kun kerroin että mieheni hoitaa paljon lasta että saan omaa aikaa) että hyvä juttu, sähän olet kuitenkin siinä samassa asunnossa etkä jätä miestä ja lasta kahdestaan...aika hurjaa ajatella ettei mieheni muka osais hoitaa omaa lastaan. Totta kai mä jätin heidät kahdestaan, sehän on molempien perusoikeus tutustella toisiinsa ilman että äiti on joka ikinen sekunti paikalla myös.



Anoppi on sitä mieltä että lapsi ei kehity jollei pääse tarhaan viimeistään vuoden ikäisenä. Kyselee joka kerta että jokos mä lähden töihin. Hänelle tuntuu työnteko ja raha olevan tärkeämpää kuin oman lapsen hoito. Hän myös ihmettelee kun lapseni nukkuu meidän vieressämme (pinniksessä). Ei kuulemma tee hyvää lapsen itsenäistymiselle.