Onko muita, jotka kokevat eläneensä synkän lapsuuden?

ajattelin, että asiat menevät taka-alalle juuri tuon käsittelyn seurauksena... :)

Toki tuo hyväksikäyttö on jättänyt tiettyjä arpia, mutta puolisoni tietää siitä, ja luotan häneen 100%. Takana on myös pitkä, 20v kestänyt parisuhde. Ja jos jokin asia alkaa liiaksi pyörimään päässä, minun on vaan herätettävä itseni tähän aikaan ja maailmaan, kyllä se onnistuu. Olen pariin otteeseen käynyt terapiassakin, mutta niistä en kokenut olevan hyötyä. Tai joo, moneen muuhun asiaan kyllä, mutta hyväksikäytöstä en ole puhunut. Nuo asiat ovat kuitenkin niin arkoja, etten halua niistä ääneen puhua, silloin joutuisin taas kaivamaan kaiken esille. Nyt olen asioiden kanssa jotenkin sujut, ne ovat olleet, menneet tapahtuneet, en voi niille mitään. nr 12

Pystyt luottamaan mieheesi, ilmeisesti teillä on seksielämäkin ainakin jotain tasoa jos olette noin kauan olleet yhdessä. Jos asiat ovat ok, ei niitä minustakaan ole välttämätöntä ruveta kaivelemaan.

Meillä oli yhtä perhehelvettiä koko lapsuus. Isäni juopotteli ja hakkasi enimmäkseen äitiäni, mutta myös meitä lapsia. Elämä oli yhtä h*lvettiä.

Hyvin synkkä lapsuus, mitä en toivo kenenkään lapsen kokevan.

sen verran omasta kokemuksesta, että terapia ei tahdo onnistua pahasti tunnevammaisilla ollenkaan koska he elävät täysin päässään. Ei heillä ole käsitystä siitä mitä on tunteiden käsittely jos ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä omiin tunteisiin (mitä ei itse edes tiedosta, suurimmaksi osaksi). Silloin terapiasta tulee loputonta asioiden pohtimista älyllisellä tasolla ja se ei johda yhtään mihinkään. Pitää päästä puolustusmekanismien ohi suoraan käsiksi tunteeseen. Pitää lopettaa ajatteleminen ja sukeltaa suoraan kohti tuskallista tunnetta. Kokea se täydessä voimassaan joka solulla niin että tuntuu ensin että järki lähtee kun sattuu niin kovasti. Silloin jotain liikahtaa ja paranee. Ja sitten kun se kipeä kohta oikein löytyy ja tuska on pahimmillaan, rupeaa yhtäkkiä tuntumaan sekä pahalta että mielettömän hyvältä yhtä aikaa. Suorastaan euforiselta. Silloin ei tarvi enää kysyä paraniko minussa nyt jokin vai ei, sen tuntee ihan konkreettisesti siinä hetkessä ja myöhemmin kun havaitsee, ettei kyseinen asia enää saa aikaan samaa reaktiota kuin ennen, se on menettänyt suurimman osan voimastaaan.

sen verran että luin jostain että elämänkerralliset muistot on harvoin ylivoimaisia (siis sellaiset asiat jotka itse muistaa), kun taas traumaattiset muistot on sitä lähes poikkeuksetta, ja sen voin kyllä itse todistaa. Traumaattiset muistot eivät ole sellaisa mitkä voi itse muistaa. Ne näkyvät silloin kun käyttäytyy tavoilla joilla ei halua, ei pysty ymmärtämään tai hallitsemaan omaa käytöstään. Ne ovat traumaattisia juuri siksi, että ne ovat olleet ylivoimaisia, ja nyt ne odottavat syväjäätyineinä muistin sopukoissa ja ihan yhtä rankkoina kuin silloin kun mieli lohkoi ne pois tietoisuudesta liian raskaina. Ja sellaisena ne sitten tulevat sieltä esille. Se vaihe kun muisto on nousemassa ylös vaatii todella uskoa paranemiseen ja uskoa siihen ettei tunteet voi tehdä itselle pahaa, vaikka tuntuu siltä että tulee hulluksi siitä miten paljon sattuu.

on lapsuudesta täälläkin. Isä täysin arvaamaton ja maanisdepressiivinen ja narsistinen alkoholisti, mutta pienen kaupungin näkyvä yrittäjähahmo ja äiti hyvä peittelemään kaikkea kulissien nimissä. Lapsuus tosi ahdistava, olin älyttömän vakava ja huonosti sopeutuva jolloin palaute joka suunnasta negatiivista. Kukaan ei koskaan kysynyt että mites teillä kotona..? Tosin en ehkä olisi osannut vastatakaan. Lapsihan ei osaa kyseenalaistaa sitä mitä omassa kodissa tapahtuu, mutta jäljet on jääneet. Lapsuus täynnä erilaisia ahdistuksia ja irrationaalisia pelkoja joka lopulta aiheuttanut hyvin pienen elintilan oman pään sisällä mitä pystyin kontrolloimaan. No ei se kyllä mitään elämää ole se..



Aloitin vuosi sitten psykoterapian, ja voin sanoa että paras sijoitus itseeni ikinä. Monet täysin selittämättömät tunteet ja käyttäytymismallit ovat auenneet, ja osa tuskasta lopulta hellittänyt.



Esikoisen syntymä avasi kaikki kielletyt asiat ja tunteet mielen sisällä, ja täytyy myöntää että en olisi pärjännyt yksin. Lapsuudessa taas kaiken sulkeminen ja tunteettomuus olivat ainoat keinot selvitä.



Kelalta on mahdollisuus saada kuntoutustukea psykoterapiaan, tosin minun tapauksessa se kesti 1,5 vuotta (ensin psykiatrin käynnit, ja puolto kelalle ja kaikki puolletutkaan eivät saa tukea. itse sain toisena hakuvuonna). Jos olet kuitenkin motivoitunut voimaan paremmin, ja et tarvitse akuuttia mielenterveysapua, niin tämä on yksi vaihtoehto. Kelan tuki on kuntouttavaa luonteeltaan, eli tarkoitus on että se auttaa ihmiset pysymään töissä/opinnoissa. Minä pääsin tähän prosessiin YTHS:n kautta, joka on siis yliopisto-opiskelijoiden terveyssäätiö. Soitin vain sinne ja sanoin että tarvitsisi päästä puhumaan jollekin, sieltä he auttoivat eteenpäin. Äitiysneuvolasta tai omalta lääkäriltä voi myös kysyä apua että keneen ottaa yhteyttä asiassa.



Niin moni outo asia elämässäni, tunnekuohut ja raivot, surut, pelot ja ahdistukset ovat saaneet helpotusta, että en tiedä miten olisin muuten jatkanut. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse elää omien vanhiempensa elämää uudelleen, vaan tasapainoisuus ja onnellisuuskin on ihan mahdollisia. Näin sen itse siis koen. Tarinoita on tietysti yhtä monta kuin kertojia. Voimia teille kaikille.

SEn verran halusin vielä kommentoida aiempaa keskustelua asioiden käsittelystä tai unohtamisesta, että itse onnistuin olemaan käsittelemättä vaikeita ja kipeitä asioita elämässäni 25 ikävuoteen asti. Kyllä se onnistuu tosi helposti kun mieli kieltää kaiken, mutta ei ne asiat sieltä syvältä mihinkään häviä ja ne aiheuttaa juuri niitä käsittämättömiä tunteita ja ajatuksia ja pelkoja joista ei tajua mitään. Tai pakko-oireilua tms. Kun pitää koko ajan jotain projektia, tai montaa samaan aikaan, niin eipä tarvitse ajatella. Mutta minun mielestä, nyt kun voin verrata olotiloja, niin vaikeiden asioiden käsittely on antanut sellaisen mielensisäisen (tai osittaisen tässä vaiheessa) rauhan jota en olisi uskonut löytäväni.



Psykoterapia on kestoltaan usein 2-3 vuotta, itse olen käynyt vuoden 2 krt viikko ja asioita riittää setvittänä vaikka kuinka paljon. IDea kai on, että pitkä suhde terapeuttiin luo luottamussuhteen jolloin jossain vaiheessa ehkä myös ne kipeimmät asiat voi ottaa puheeksi. Ei niitä heti ensimmäisenä tarvitse kertoa. Voin myös todeta että yksi ongelmistani on vaikeus luottaa ihmsiin, joten mietin että mitähän tästä tulee..mutta ihmiselle jota ei tunne on oikeastaan tosi helppo kertoa asioitaan.

ongelma, että noiden ikävien muistojen ajatteleminen ei tunnu miltään, vaikka ne mielessä kuvina ovatkin ja tulevat usein mieleen. Johtuu kai siitä, ettei mikään muukaan tunnu miltään. Joten terapiani on ollut turhaa, kun se on ollut juuri tuota älyllistä ja käsitteellistä löpinää, jonka olisin voinut opiskella itse vaikka jostain kirjasta.

vuodessa, kotona oli alkoholismia ja väkivaltaa ja itsekin ole juossut kirvestä pakoon alakoulu-ikäisenä. Vanhemmat erosivat ollessani lukion ekalla ja sen jälkeen äitini on saanut uuden elämän ja välimme ovat todella hyvät. Isäni kanss aolen väleissä, mutta näen häntä ehkä kerran 3:ssa vuodessa.



Repalaisesta lapsuudesta huolimatta (on sieltä mahtavan hyviä muistoja kyllä paljonkin) elämäni on kuosissa ja minulla on ihana perhe. Mutta olen erittäin herkkä mitä tulee lapsiin kohdistuvasta väkivallasta/välinpitämättömyydestä ja haaveilenkin jossain vaiheessa pääseväni lastensuojelu-alan hommiin.

ongelma, että noiden ikävien muistojen ajatteleminen ei tunnu miltään, vaikka ne mielessä kuvina ovatkin ja tulevat usein mieleen. Johtuu kai siitä, ettei mikään muukaan tunnu miltään. Joten terapiani on ollut turhaa, kun se on ollut juuri tuota älyllistä ja käsitteellistä löpinää, jonka olisin voinut opiskella itse vaikka jostain kirjasta.

Se on pakko opetella hitaasti hivuttamalla vuosien prosessissa. A ja o siinä on KEHO. Kärjistettynä, kun rupeaa ahdistamaan, istutaan alas ja lopetetaan ajatteleminen ja sen miettiminen että mitä tapahtui, miksi tein niin ja miksi joku muu teki jotain, oliko se hyvä vai paha. Unohdetaan kokonaan nuo ja ruvetaan kuulostelemaan kehoa. Missä on kiristys, puristus, pahan olon tunne, mitä se kirisistys tuntuu. Siedetään kamalaa oloa alussa päiviä, kuulostellaan sitä vain ja annetaan olla niinkuin on, sitten tunteet uskaltaa tulla sieltä esiin. Eikä mietitä yhtään että olenko nyt hyvä vai huono ihminen kun minulla on tämä puristus sydämessä. Tunteet ei ole koskaan vääriä, kaikki saa tulla ja kaikki hyväksytään, teot on sitten toinen juttu. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta on oikeasti vaikea, tuskallinen ja vuosia kestävä prosessi. Mutta niin kuin tuo yksi tuolla kirjoitti, sillä saavutettavaa rauhaa ei pysty edes kuvittelemaan, niin ihanaa se on.

Nälkää nähtiin (kyllä, myös suomalaisissa perheissä lapset näkevät nälkää!), rahat meni viinaan. Vaatetus oli puutteellista, mulla ei esimerkiksi ollut yhtenä talvena talvitakkia ollenkaan. Ei pieni 7-vuotias osaa mennä kirpputoreille tms.



Isä joi, ja kun minä pienenä (vanhin lapsista) kysyin, että miksi emme muuta pois (yhden kaverin vasnhemmat erosivat ja heillä meni sen jälkeen hyvin äidin kanssa), mutta meidän äitipä vain huusi, että ei todellakaan eroa ja kun olen isompi osaan arvostaa, miten meillä oli ehjä perhe.



Pikku sisarukseni pärjäsivät huonommin isän kanssa. Minä olin jotenkin suupaltti ja sanoinkin, että jos minua lyö kerrankin niin kerron koulussa opettajalle. Olin vain niin pieni pelokas ekaluokkalainen, etten tajunnut että olisi pitänyt sanoa samoin pikku sisarusten osalta.



Muutin pois kotoa 16-vuotiaana. Olen käynyt hyvän ammatin, mies on luotettava ja lapset on aivan ihania. Ja lasten syntymän myötä mulle tuli aivan järkyttävä olo. Kun aiemmin oli aina muistellut miten kamala isä oli, niin silloin iski tajuntaan, että äiti se vasta kamala olikin. Kuka äiti antaa hakata lapsiaan tekemättä mitään!!!



Itse olen puhunut hyvien ystävieni kanssa ja olen sinut itseni kanssa. Ehkä hurjan suojeleva lapsieni osalta, mutta ystävät sanovat, että niin ovat hekin.



Todella surullinen olen sisaruksieni kohtaloista. Veli ajoi kolarin humalassa ja vammautui, elää alkoholisoituneena. Sisko vaihtaa miestä kuin paitaa, eikä luota keneenkään. Pariin kertaan ollut oikein mukavakin mies ja ovat oikeasti välittäneet siskostani, niin juuri tälläiset hän ajaa ensimmäisenä pois :(.

Se on pakko opetella hitaasti hivuttamalla vuosien prosessissa. A ja o siinä on KEHO. Kärjistettynä, kun rupeaa ahdistamaan, istutaan alas ja lopetetaan ajatteleminen ja sen miettiminen että mitä tapahtui, miksi tein niin ja miksi joku muu teki jotain, oliko se hyvä vai paha. Unohdetaan kokonaan nuo ja ruvetaan kuulostelemaan kehoa. Missä on kiristys, puristus, pahan olon tunne, mitä se kirisistys tuntuu. Siedetään kamalaa oloa alussa päiviä, kuulostellaan sitä vain ja annetaan olla niinkuin on, sitten tunteet uskaltaa tulla sieltä esiin. Eikä mietitä yhtään että olenko nyt hyvä vai huono ihminen kun minulla on tämä puristus sydämessä. Tunteet ei ole koskaan vääriä, kaikki saa tulla ja kaikki hyväksytään, teot on sitten toinen juttu. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta on oikeasti vaikea, tuskallinen ja vuosia kestävä prosessi. Mutta niin kuin tuo yksi tuolla kirjoitti, sillä saavutettavaa rauhaa ei pysty edes kuvittelemaan, niin ihanaa se on.

Olette kaikki urheita, hienoja ihmisiä, kun olette tuollaisesta helvetistä selvinneet. Tsemppiä ja kaikkea hyvää jatkossa!

Mun isä oli sairaalloisen mustasukkainen äidistä joka ei saanut edes meikata. Hyvä kun töissä sai käydä. Koko muu perhe oppi varomaan sanojaan mutta silti silloin tällöin isä kävi äidin kimppuun ja sitten seliteltiin mustia silmiä jne. Koen että lapsuus on ollut rankka mutta teki kuitenkin minusta vahvan ihmisen. Neuvottelutaidoillani olen päässyt pitkälle ja niistä voin varmasti kiittää vain isääni. Olen äärettömän herkkä lukemaan ihmisistä heidän tunnetilojaan, todellisia mielipiteitään ja muutenkin osaan lukea elekieltä. En kuitenkaan koskaan käytä taitojani toisen musertamiseen.

että vanhempani tekivät toisistaan "hulluja", alkoholiongelmaa ei ole ollut kummallakaan. Eronsa jälkeen tosiaan muuttuivat aika lailla, vaikka kyllä ne huonot piirteet näkyivät varsinkin äidissäni vielä tosi pitkään, vielä ollessani lukioikäinen äitini nimitteli minua tosi törkeästi, heitti pihalle ja asuin viikon ystävieni luona kun en saanut mennä kotiin. Nykyään ei enää äitinikään ole tuollainen "hullu".



Eniten nuo tapahtumat vaikuttivat isosiskooni, oma isäni, josta tässä siis kirjoitan ei ole siskoni biologinen isä, siskoni tutustui isäänsä kunnolla vasta aikuisena. Hän alkoi yläasteikäisenä käyttää huumeita ja käytti yli kymmenen vuotta. Välillä pelkäsin että siskoni kuolee kun meno oli niin hurjaa. Sitten hän alkoi odottaa poikaansa, joka on nyt 2-vuotias. Raskauden aikana hän haki apua, muutti hoitokotiin ja nyt elävät kaksin poikansa kanssa normaalia elämää. Hän onkin käynyt monenlaisessa terapiassa hoitokoti-aikana, ja häntä ei tunnu enää ahdistavan vaikka puhuisimme lapsuudestamme. Siksi olen ajatellutkin, että pitäisikö minunkin käydä puhumassa asioista, jotta pääsisin ahdistuksesta ja satunnaisista vihantunteista (vaikka välit äitiini ovat hyvät, välillä jokin asia nousee mieleen ja ensimmäiset sanat mitä mieleeni silloin äidistä tulee on "minä vihaan sitä"). Ja nyt kun olen lukenut muiden vastauksia, olen tunnistanut joitakin piirteitä itsessänikin, esim. ylenpalttinen siivoaminen/tavaroiden järjestely, epäjärjestys alkaa ahdistaa välittömästi yms.



ap

Olen äärettömän herkkä lukemaan ihmisistä heidän tunnetilojaan, todellisia mielipiteitään ja muutenkin osaan lukea elekieltä. En kuitenkaan koskaan käytä taitojani toisen musertamiseen.

-arkielämä nykypäivänä on aika mukavaakin, jos näin voisi sanoa, kun vahvan vaiston avulla elämä tuntuu helpommalta ja monet asiat, joissa toiset tuntuvat kompastelevan, sujuvat itseltä melkein kuin tanssi vain.

Aluksi tämä herkkyys oli kuitenkin todella iso ongelma minulle ja vaikeutti esim. parisuhdettani kovasti, koska olin tulkitsemassa mieheni olemusta ihan liikaakin ja usein tulkitsinkin väärin. Suhteemme alussa välillämme oli paljon väärinkäsityksiä, koska en osannut automaattisesti luottaa vaistooni vaan trauman takia olin tavallaan varpaisillani, hereilläni koko ajan. Kun oma olotila on tasoittunut, on taidon pystynyt kääntäämään edulliseksi. (Tällä haluan kovasti tsempata muita!)

9/15

Mutta olen kääntänyt rankan lapsuuden voitoksi.



Nyt kun tulee elämässä tukala tilanne, ajattelen aina, että selviän kyllä siitä, sillä olen selvinnyt huomattavasti pahemmista tilanteista paljon nuorempanakin.

Osaan myös lukea ihmisiä ja vaiston ihmisiä. Käytän tätä taitoani arvioidessani ystäviä, työkavereita yms.



Eipä enää pikku asiat hetkauta!