Onko muita, jotka kokevat eläneensä synkän lapsuuden?
Meillä vanhemmat riitelivät päivittäin, huusivat ja heittelivät tavaroita, meitä lapsia tukistettiin, annettiin kärpäslätkällä paljaalle takapuolelle. Isosiskoni on kertonut muistavansa kuinka hänet jätettiin 8-vuotiaana pakkassäähän pelkässä yöpuvussa, kun muut lähdimme kauppaan (itse en muista, muttei ole tarvetta epäilläkään). Itse piilouduin vintille kun vanhemmat riitelivät.
Jotenkin on monet jo unohdetut ja huonot muistot nousseet pintaan oman lapsen syntymän jälkeen. Välillä pelottaa, että mitä jos itsestäkin tulee tuollainen vanhempi. Vanhempieni kanssa en viitsi ottaa näitä muistoja esille, ovat molemmat muuttuneet todella paljon eronsa jälkeen ja ajan myötä.
Onko muilla noussut tällaisia tunteita pintaan lapsen syntymän jälkeen?
Kommentit (37)
vanhemman ja teini-ikäisen riita siitä saanko lähteä illalla ystävälleni vai en.
lopputuloksena huorittelu ja tavaroiden pakkaaminen seuraavaksi viikoksi mukaan, kotiin ei kuulemma ollut asiaa. kännykkä ja avaimet jäi äidille ja ulko-ovi perässä lukkoon.
ap
Minä elin tunneköyhän lapsuuden peluri-isän ja tunnevammaisen äidin kulissiperheessä. Kaikki oli ulkoisesti priimaa, mutta kodin seinien sisällä meni kausiluonteisesti päin helvettiä, olin itkevän äidin uskottu ja narsisti-isän ainoa yhteinen lapsi, kilteistä kiltein ja tunnollisin. En ole koskaan ollut missään terapiassa, mutta miettinyt monta kertaa, että pitäisi mennä. Olen edelleen katkera vanhemmilleni ja masentuvaisuuteen taipuvainen. Olen edelleen ihmeissäni siitä, että mieheni tulee joka ilta töistä kotiin eikä katoa viikoksi omille teilleen. Ilman miestäni ja hänen rakkauttaan, hyväksyntäänsä ja kunnioitustaan en varmasti olisi jaksanut olla edes olemassa.
Jaksamista kaikille, jotka menettivät onnellisen lapsuuden. Ollaan me parempia aikuisia.
lapsen synnyttyä ymmärrän viimein miksi koin lapsuuteni niin rankkana. Nyt olen nähnyt päällisinpuolin kiltit ja hyväntahtoiset vanhempani in action lastenlastensa kanssa.
Väkivaltainen "juoppohullu" isä, jolla lopulta toinenkin perhe ja kävi kotona vaan tappelemassa äidin kanssa / hakkaamassa tätä about kerran 2viikossa. Onneks lopulta erosivat, mut liian myöhään.
Samanlaisia tappelijoita olivat munkin vanhemmat, tavarat ja kirosanat lenteli harva se päivä. Varhasimmat muistot on kun olin jotain 2-v ja istuin komerossa tärisemässä vanhempia paossa, äiti veti leteistä mut komerosta ja pyyhki mulla suurinpiirtein lattiaa. En muista että mua olis koskaan kannustettu missään, pikemminkin aina sanottiin että sä ootkin niin tyhmä että et sä mitään osaa. Koulunkäynnin kanssa sama juttu.
Muutin kotoa pois 16-vuotiaana eli heti yläasteen jälkeen mahdollisimman kauas kotoa, enkä käynyt kotona lähes kahdeksaan vuoteen. Isän kuoleman jälkeen välit äitiin ovat hiukan parantuneet, mutta ei mulla edelleenkään ole juuri mitään tunteita häntä kohtaan.
Ei lapsuuteni ollut synkkä. Minulla on aina ollut isä-ongelma, koska isä oli niin välinpitämätön sekä hänen kanssaan ei ollut turvallinen olo. Ei osannut lohduttaa jne. Äiti on ollut perheen kantava voima. Isän käytöstä aloin enemmän miettimään omia lapsia saatuani, kun olen kelannut myös omaa lapsuuttani. Osittain käytöstä selittää hänen elämisensä sota-aikaan, tuolloin on monelle lapselle jäänyt omat traumansa ja he ovat ne edelleen siirtäneet omille lapsilleen. Mutta enhän tietenkään ymmärtänyt tuota silloin lapsena, kun olisin sitä turvaa ja huolehtimista tarvinnut..
lapsen synnyttyä ymmärrän viimein miksi koin lapsuuteni niin rankkana. Nyt olen nähnyt päällisinpuolin kiltit ja hyväntahtoiset vanhempani in action lastenlastensa kanssa.
Itse olen kasvanut alkoholismin, henkisen ja ruumillisen väkivallan keskellä. Sekä sen hirveän riitelyn. Ketjua katkaisemassa.
eli alta 10 vanhasta. Ja minkä muistan niin haluan unohtaa.
Isäni alkoholisti ja paljon pois kotoa. Äitini ahdistuksen muistan sekä ne kerrat kun kännistä isää raahattiin nukkumaan toiseen tilaan. Isäni sekä äitini psyykkisesti sairaita. Ajanmyötä ja hoitojen aikaansaannoksena ovat hieman muuttuneet.
Molemmat sisarukseni kärsineet psyykkisistä ongelmista lapsuuden ja aikuisuuden aikana. Toinen jo parempi, kun taas toinen sairas loppuelämän. Itse selvinnyt parhaiten. Ja tahtoisin päästä juttelemaan menneistä mutten tiedä keneen ottaa yhteyttä. En ole käynyt koskaan missään puhumassa.
Kärsin tällä hetkellä arvaamattomuudestani. Saatan olla ihan mukava hetken ja hetken päästä aivan ääripää. Masentuneisuuteen olen taipuvainen. Epävarma kaikesta. Suoriutuja. Työni hoidan tunnontarkasti.
Eli kärsin kyllä menneestäni.
Itse olen kasvanut alkoholismin, henkisen ja ruumillisen väkivallan keskellä. Sekä sen hirveän riitelyn. Ketjua katkaisemassa.
kodissanne tapahtuvat asiat ovat väärin? Että tapahtuu jotain mitä ei saisi tapahtua? Meidän perheessä kaikki oli niin hienovaraista... Esim. se miten kaikista asioista kaivettiin esiin ensin se miten asiat tulevat menemään pieleen. Koko ajan odotettiin pahinta. Tai miten toinen vanhemmista pelotteli aina puolikuoliaaksi kaikkien uusien asioiden edessä. Tässä sinulle polkupyörä. Kyllä sitten taatusti kaadut kun yrität sillä ajaa! Heti pyllähdät nurin kun nouset kyytiin! Kaikki tämä hilpeän tyytyväisellä ja hyväntahtoisella äänellä.
oma lapsuuteni nousi pintaan ja mulla myöhemmin diagnosoitiinkin synnytyksen jälkeinen masennus, vaikka itse pidin sitä ennemminkin "oman syntymäni jälkeisenä masennuksena".
Minun isälläni oli myös se kuuluisa alko-ongelma, mutta se alkoi vasta ollessani n. 10 vuotias ja pahentui hänen jäädessään työttömäksi muutamaa vuotta myöhemmin. Siihen sisältyi pahimmillaan äidin pahoinpitelyä, mutta kaiken aikaa jonkinlaista henkistä panettelua ja narsistista vallanpitoa. Varhaislapsuuttani myös varjostaa synnynnäinen sairauteni, jonka vuoksi esim. sairaalamaailma tuli hyvinkin tutuksi. Ja vamman seurauksena jouduin koulukiusauksen uhriksi koko peruskoulun ajaksi...
-
Suhteet vanhempiini ovat orastavasti parantuneet, kun olen pystynyt heille ääneen avautumaan kokemuksistani; isälleni olen kyennyt sanomaan suorat sanat. Pikku hiljaa on helpottanut, vaikka luottaa en häneen varmasti voi koskaan.
Mutta suhteeni sairaalakokemuksiin ja koulukiusaamiseeni on vielä kesken, vähän jumissa. Niiden "hyväksymiseksi" osana elämääni on tehtävä vielä työtä...
Itse olen kasvanut alkoholismin, henkisen ja ruumillisen väkivallan keskellä. Sekä sen hirveän riitelyn. Ketjua katkaisemassa.
kodissanne tapahtuvat asiat ovat väärin? Että tapahtuu jotain mitä ei saisi tapahtua? Meidän perheessä kaikki oli niin hienovaraista... Esim. se miten kaikista asioista kaivettiin esiin ensin se miten asiat tulevat menemään pieleen. Koko ajan odotettiin pahinta. Tai miten toinen vanhemmista pelotteli aina puolikuoliaaksi kaikkien uusien asioiden edessä. Tässä sinulle polkupyörä. Kyllä sitten taatusti kaadut kun yrität sillä ajaa! Heti pyllähdät nurin kun nouset kyytiin! Kaikki tämä hilpeän tyytyväisellä ja hyväntahtoisella äänellä.
Mä kyllä tajusin. En tiedä veljestäni. Rehellisesti sanottuna minusta tuntui, että hän ei tajunut sitä vääryyttä mitä isä sille teki..mm. pieksi remmillä perselle. veli kuoli jo lääkkeisiin ja viinaan...pakeni niihin...Sitä paitsi veljeäni isä haukku paljon enemmän kuin minua (= veli sai huonon itsetunnon...). Toisaalta en itsekään tuntenut kelpaavani omana itsenäni...(eli minunkin itsetunnossa olisi paljon kasvamisen varaa) Olen käynyt terapiassakin, ennen elin lapsuudessani, nyt rehellisesti sanottuna tahtoisin unohtaa...Toisaalta mulla on omassa nykyisessä elämässänikin tarpeeksi tekemistä. Itseni mun on kasvettava ihmisenä.
että oma lapsuus tulee pintaan, kun itse saa lapsen. 9 sanoi mielestäni tosi osuvasti, että tuli oman syntymän jälkeinen masennus! Sama minulla.
Minullakin oli lapsuudessa synkkiä asioita, ja lapsuudessa opitut käyttäytymismallit ovat aikuisena häirinneet elämää. (Liika kiltteys, loputon muiden miellyttäminen ja hyväksynnän hakeminen..)
Ajattelin kauan, että tarvitsisin terapiaa, mutta minne mennä pienellä paikkakunnalla. Ajattelin, ettei täällä ole, ja en uskalla. Lopulta uskalsin sanoa terveydenhoitajalle pahasta olosta, ja pääsin terapiaan terveyskeskuksen kautta. Tuntuu, että keskustelut auttavat. Haluaisin rohkaista muitakin vastaavassa tilanteessa olevia hakemaan apua!
omien lasten syntymä on tuonut tiettyjä asioita pinnalle minussaki, ja tytön syntymä laukaisi melko pahan synnytyksen jälkeisen masennuksen (yhdistän tuon lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön, poikien kanssa minun ei niitä asioita ole tarvinnut siinä mielessä pohtia).
Nykyään olen mielestäni aika tasapainossa kuitenkin, olen oppinut elämään hetkessä, ja painamaan lapsuuden taka-alalle. Ja jos asiat tulevat liikaa pintaan, lähden vaikka lenkille.
Elämä on mitä on, asiat ovat olleet ja menneet, en voi niille mitään. Voin kuitenkin yrittää olla omille lapsilleni mahdollisimman hyvä vanhempi, ja omalla toiminnallani katkaista sukupolvien ajan jatkuneen onnettoman lapsuuden kierteen. Olen yrittänyt viisastua omasta huonosta lapsuudestani, ja käyttää opiksi sen mitä olen kokenut :)
asioiden painaminen taka- alalle onnistuu? Minullakin muistoja kaiken muun paskan lisäksi seks. hyväksikäytöstä, ja vaikka olen yrittänyt sitä monta vuotta olla ajattelematta (että mitään ei varmaan olekaan tapahtunut, ja vaikka olisikin, niin en voi enää asialle mitään), olen ruvennut näkemään asiasta todella paljon ahdistavia unia. Niitä on vaikea karistaa mielestään päiväsaikaankaan. Lisäksi ne "muistot" tulevat muutenkin mieleen vaikka kesken kassajonossa seisoskelun. Siitä on sitten vähän vaikea orientoitua normaalielämään.
vasta kun lakkasin yrittämästä unohtaa koko jutun (mitä olinkin yrittänyt todella huonolla menestyksellä melkein 40 vuotta) ja viimeinkin rupesin käsittelemään asioita pois vaivaamasta. Se oli kyllä todella rankkaa mutta samalla niin palkitsevaa että auttoi jaksamaan.
asioiden painaminen taka- alalle onnistuu? Minullakin muistoja kaiken muun paskan lisäksi seks. hyväksikäytöstä, ja vaikka olen yrittänyt sitä monta vuotta olla ajattelematta (että mitään ei varmaan olekaan tapahtunut, ja vaikka olisikin, niin en voi enää asialle mitään), olen ruvennut näkemään asiasta todella paljon ahdistavia unia. orientoitua normaalielämään.
...olisiko niin, että
1.ensin asiat ja tapahtumat pitää tunnistaa ja tunnustaa tapahtuneeksi.
2.->seuraa viha
3.->seuraa suru
4.->seuraa rauha?
ehkä olen käsitellyt nuo asiat jollai ntasolla itseni kanssa niin selväksi, että en koe tarpeelliseksi niitä niin vatvoa? Toki tuo hyväksikäyttö on jättänyt tiettyjä arpia, mutta puolisoni tietää siitä, ja luotan häneen 100%. Takana on myös pitkä, 20v kestänyt parisuhde. Ja jos jokin asia alkaa liiaksi pyörimään päässä, minun on vaan herätettävä itseni tähän aikaan ja maailmaan, kyllä se onnistuu.
Olen pariin otteeseen käynyt terapiassakin, mutta niistä en kokenut olevan hyötyä. Tai joo, moneen muuhun asiaan kyllä, mutta hyväksikäytöstä en ole puhunut. Nuo asiat ovat kuitenkin niin arkoja, etten halua niistä ääneen puhua, silloin joutuisin taas kaivamaan kaiken esille. Nyt olen asioiden kanssa jotenkin sujut, ne ovat olleet, menneet tapahtuneet, en voi niille mitään.
nr 12
käsittelyä. Taka-alalle painamista ovat seuraavat "positiivisen ajattelun" airueet:
- älä ajattele sitä
- lue kirjaa
- mene elokuviin
- mene lenkille
- jne.
Tällä lailla pystyy sitkeimmät pitkittämään ongelmaansa vuosikymmeniä. Siis niillä joilla asiat on niin syvällä ja hankalia, ettei niitten kanssa tahdo selvitä arjessa. Ne jotka selviää (osa juuri ja juuri), menee hautaansa koskaan pääsemättä selville siitä millaisia olisivat olleet, jos olisivat tulleet tuntemaan "todellisen itsensä".
aika hyvin osaan hyödyntää ihmistenlukemistaitoani, jonka opin nuorena. Olen herkkä aistimaan jännitteitä ja uskallan nykyään käsitellä ihmisten kanssa vaikeitakin asioita. Ainut on se, että en jaksa kuitenkaan niin paljon ahdistusta kuin sellaiset, joita lapsuus ei ole vammauttanut, uuvun aika herkästi.
Minun kotonani ei ollut alkoholismia, mutta tunneköyhä, etäinen, kuoreensasulkeutunut äiti ja normaali isä, joilla oli kummalliset kireät, keskinäiset välit. Elin ainoana lapsena tuossa tilanteessa ja tunsin äärimmäistä yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Asioilla, tunteilla, olotiloilla ei ollut nimiä - mistään ei puhuttu. Kun rupesin käymään kouluikäisenä kavereiden kotona, tajusin, kuinka erilaista ja kummallista meillä kaikki oli.
Vasta aikuisena olen opetellut monia tunteita - ne löytyivät kokonaisvaltaisen ahdistuksen takaa terapiassa, jota tuli käytyä todella pitkään. Kunpa se olisi mahdollista kaikille apua tarvitseville!