mitä kadut elämässäsi eniten?

on vaan niin täydellisiä kotirouvia, etteiväthän heidän sivistyneet ja pyhät olemuksensa ole koskaan tehneet mitään mitä katuvat. tai eivät ainakaan tunnusta, koska uskottelevat itselleen olevansa täydellisiä.

minä kadun ainakin että joskus menin naimisiin tällaisen "täydellisen" naisen kanssa.

Hän tuhosi minut ja sairastan lopun ikääni.

Luotin siihen että kyllä se hyvä, koulutusta vastaava työ löytyy vielä vapaiden jälkeenkin kun sellainen oli määräaikaisena ennen lapsia. No, kotivuosia tuli useampi eikä enää juurikaan toivoa päästä vastaaviin hommiin takaisin. Onneksi sentään jotain on, mutta olisihan se helpottanut jos kunnollinen, hyväpalkkainen työ olisi ollut odottelemassa...

lyhytnäköistä "siltojenpolttelua" eli kaveruussuhteiden katkomista suutuspäissään.

Sitä että opiskelin niin kauan enkä aloittanut lasten tekemistä aikaisemmin. Nyt emme saa enää toista lasta.

Kadun myös sitä että annoin painon nousta raskausaikana ja sen jälkeen. Nyt on niin saa....in vaikeaa saada kiloja pois.

Kadun myös joitain ihastuksia, joista on ollut jälkeenpäin paljon harmia. En tosin osaa sanoa olisinko osannut tai voinut tehdä jotain toisin.

sitä, että olen pettänyt miestäni.



sitä, etten lähtenyt heti sille alalle, joka tuntui oikealle - koska kaikki odottivat minusta luonnontieteilijää.

Tehtiin 3 lastakin vaikka ainakin puolet ajasta tuntuu, että joku toinen olisi minulle varmasti sopivampi ja etten ole onnellinen miehen kanssa joka varmasti ei rakasta minua!

Kolme lasta ja kuusi vuotta kotona. Liian pitkä aika, en saa enää mitään ns. "kunnon" töitä, jotka vastaisi millään lailla koulutustani ja aikaisempaa kokemustani. Oli kuitenkin ahkeraan aika hyvissä nousujohteisissa hommissa liki 10 vuotta ennen kuin sain lapset. Nyt kaikki se on aivan hukkaan heitettyä kokemusta...



Että tiedoksi vaan, todellakin voi katua sitä, että oli liikaa lastensa kanssa. Ja tosi mukavaa ja antoisaa oli ne kotivuodet, en vaan olis uskonut, että koko lopputyöelämä menee pyllylleen sen takia. Kun kuitenkin vuodet ikävuodet 23-31 olin töissä. Aluksi opintojen ohella, mutta kuitenkin ihan oman alan töissä. Ajattelin, että kun 37 v. palaan töihin, niin siinähän on vielä liki 30 vuotta aikaa tahkota "uraa". Viisi vuotta olen nyt yrittänyt, mutta en vaan pääse takaisin

saman tasoisiin hommiin, mitä aikanaan tein.



En olettanut, että ura olisi kotivuosista kohentunut, mutten todellakaan uskonut, että se putoaisi näin paljon. Jos olisin etukäteen tiennyt, että työn mielekkyys 30 v. ajaksi putoaa näin paljon, niin oisin ollut vaan sen minimin kotona kaikilta lapsilta ja joka välissä töissä. Tai jättänyt lapsiluvun kahteen. Vaikka todellakin rakastan lapsiani, enkä heitä nyt enää tietenkään pois toivo.

Ainoa mikä kaduttaa on tupakanpoltto, muut asiat ovat kasvattaneet erittäin paljon, hyvät sekä pahat.

aloin polttamaan tupakkaa...

Hassua, jotenkin olen aina olettanut että katuisin.

Kadun sitä, etten uskaltanut ajatella lapsen syntymää aikaisemmin. Halusin kaiken varman päälle , säästää rahaa ja tutustua kunnolla aviomieheeni häiden jälkeen. No, nyt on hyvä työpaikka, koulutus, koti ja ihana lapsi. Toista lasta vaan ei kuulu ja tämä esikoinenkin on opettanut minulle, ettei elämää voi liikaa suunnitella eikä aikatauluttaa. Se on otettava niin kuin se annetaan ja iloittava siitä.

yhden pettämisen jälkeen ja otin eron. En katsonut enkä kuunnellut tilannetta loppuun, näytin vaan heti ovea. Asiaa ei koskaan saatu siis täysin selvitettyä. Nyt vuosia vuosia myöhemmin en enää menettelisi niin hätäisesti, asioista voi aina keskustella.

Nyt on paritalo myynnissä ja paluu keskustaan edessä.

lapsia meillä ei siis ollut, ehkä siksikin oli niin "helppo" heittää mies tunkiolle.

ja tajusin vasta nyt mitä se todellinen onni on.

Että en opiskellut oikeata ja hyvää ammattia.



Että lihoin.



Että annoin itseni alkoholisoitua.



Elämääni.

nyt on lääkitys kohdallaan ja elämä mallillaan

että en odottanut todellista rakkautta vaan tyydyin vaan olemaan



että en ajoissa mennyt lapsettomuushoitoihin

Että pitikin olla niin tyhmä etä tuon ukon kanssa menin naimisiin ja perustin perheen...vieläpä suur sellaisen!:( Lapsia en kadu koskaan ja heitä rakastan aina, mutta miestä kadun...olisinpa vain älynnyt aikoinaan etten koskaan ole miehelleni edes riittävän hyvä:/