onko odotukset vauvaelämästä toisilla syynä miksi vauva-

ennen raskautta, että olisin sellainen aktiivinen pallomaha, joka käy jumpassa ja uimassa ihan viimeiseen asti. Toisin kävi, jouduin sairaslomalle ennenaikaisten supistusten takia todella aikaisin..

Kuvittelin myös olevani aktiivinen mamma, joka käy päivittäin vaunulenkillä vauvan kanssa lähikaupassa (lenkki yhteensä olis n. 6km), käytäis kyläilemässä vauvan kanssa, uimassa, vietettäis isännän kanssa laatu-aikaa, kun vauva nukkuu, menisin ja karistaisin raskauskilot kuntosalilla ja jumpassa...

No joo, totuus vauva-elämästä onkin sitten ihan toisenlainen.. :)

Yöllä herätään muutaman kerran syömään ja pari vaippakin on vaihdettava.

Illat meneekin sitten itkevää vauvaa kanniskellessa ja syöttäessä (tämä tapaus kun haluaa tankata hyvin ennen yötä, isokokoinen poika..)

Kyläilemään ei kyllä varmasti jaksa lähteä, on se sen verran kaamea suunnittelu ja pakkaaminen kaikissa tavaroissa. Vaippoja, mieluiten jotkut vaihtovaatteet, tuttipullo ja korviketta, jos ei kylässä voikaan imettää..

Harrastuksista nyt ei varmaan tarvitsekaan mainita..mihin tässä enään jaksaa lähteä, kun kotona on näin paljon toimintaa päivittäin?? ;)

No vaunulenkillä lähikaupassa ollaan pyritty käymään muutaman kerran viikossa, se on vielä onnistunut!

Hieman ehkä odotukset heitti tuosta oikeasta arjesta, mutta eiköhän tämän kestä, kovin lyhyen aikaa nuo lapset ovat niin pieniä :)

Ennen vauvan tuloa ei vaan voi tietää minkälaista tulee olemaan.

Ennakolta ajattelin, että yöunet voi itseltä jäädä huonoiksi, mutta kyllähän sen kestää. En pystynyt kuvittelemaan kuinka raskasta on herätä monta kertaa yössä niin, ettei itse saa nukuttua yhtään pidempää jaksoa yössä. Tämä on ollut kaikkein raskainta.

Toisekseen sitä, kuinka sidottu on vauvaan koko ajan, en uskonut. Lisäksi mun on jotenkin vaikea kestää vauvan itkua. Tulee sellainen olo, että se itku jotenkin vahingoittaa vauvaa, vaikka johtuisi ihan vaan väsymyksestä.

mutta niitä vauvojakin on niiiiin erilaisia.



Esikoinen nukkui max 2h yöllä, pahimmillaan herättiin kk putkeen 30min välein ja päivällä ekat 8kk, toinen on nukkunut 2kk alkaen 4-5h yöllä ja päivällä koko ajan 2-3h.



Joten esikoisen vauva-aika oli helvetillistä välillä, toisen kanssa arki on ollut ihan toista.

vaikeata tosiaan on lähteä pois ja ottaa joskus sitä ns omaa aikaa. Vaikka lapsen isäkin "hoitaa" on jatkuvasti tunne että "mun pitäisi kotiin kohta", puhumattakaan siitä jos mummu tai joku muu on hoitanut. Ettei oikeesti voi ihan täysin nauttia koska ajatukset koko ajan vauvan luona. Mutta th sanoi mulle, kun kerroin tästä - että "kuulostat ihan normaalilta terveeltä äidiltä, ja tuo jatkuu ainakin 2-3 vuotta". Hyvä niin, olin ns normaali, haha.

kävi niin, että olimme varautuneet "pahimpaan", eli olimme varmoja, että koliikit yms. osuu kohdille ja elettiin muutenkin etukäteen kaikki pahimmat skenaariot. Oltiin valmistauduttu siihen, että raskasta tulee olemaan, mutta toisinpa kävi (paitsi yksi km). Molemmat raskaudet ihania, elämäni terveintä ja hyvävointisinta aikaa! Vauvojen kanssa ollut ihan normaalia, eli ei mitään kamalia juttuja, joita pelkäsin. Ihan normaalia vauva-elämää, jopa helppoa sellista, koska ei olla jouduttu valvomaan paljon tms. Kaikki on ollut positiivista yllätystä. Olen vaan todennut, että pessimisti ei tosiaan pety ;-)

että kutosen kanssa ihan samaa mieltä. Tuo on melkein kestänyt 4v jokaisen lapsen kanssa, että on tunne että "nyt mun pitää kyllä kotiin, lapseni kaipaa mua",ööö... Ja sit kun tulee kotiin kolmen tunnin jälkeen 3v ei ole edes tiennyt että olin poissa tyyliin...

taas yllätyin siitä, miten helppoa vauva-aika oli. Olin varautunut vaikka mihin (siis henkisesti), mutta tuntui, että elämä muuttuikin ekan vuoden aikana paljon vähemmän kuin kuvittelin.



Saimme tosi helpon ja tyytyväisen vauvan, joka alkoi nukkua 12 tunnin unia 2kk lähtien, ei itkenyt turhaan, oli hyväntuulinen, söi hienosti jne.



Itse olin paljon enemmän shokissa siitä, miten rankaksi elämä muuttui taaperovaiheessa, kun lapsi oli jatkuvasti liikkeellä eikä kahviakaan saanut juoda rauhassa. Uhmaiästä puhumattakaan.



Meille vauvavuosi oli lastenleikkiä ikävuosiin 1-2 verrattuna. Että näinkin päin voi käydä!

ja jossain elämäni vaiheessa bilettänytkin monta yötä putkeen, mutta en silti osannut kuvitella puoliksikaan sitä, mitä on valvominen vauvan kanssa. Kun ei tosiaan saa koskaan nukkua kolmea tuntia yhteen menoon ja näin voi mennä helposti kokonainen vuosi. Tästä on jäänyt niin pahat traumat, että en edelleenkään valvottavan kuopuksen (kohta 4v) jälkeen ole oppinut sietämään yhtään valvomista.

koliikkiin, kaameaan väsymykseen, parisuhdekriisiin yms., mutta vauva osoittautuikin hyvin nukkuvaksi yksilöksi, jonka kanssa pääsi tosi helpolla alusta alkaen. Se, mihin en osannut varautua, oli sosiaalisten kontaktien vähyys. Vasta äitiyslomalle jäätyäni tajusin, kuinka helppoa oli tyydyttää sosiaaliset tarpeensa työpaikalla ja kuinka pieni sosiaalinen verkostoni työpaikan ulkopuolella oli. Tai olihan sitä verkostoa, mutta kukaan kaveri ei sattunut samaan aikaan olemaan äitiyslomalla, niin arkipäivät olivat aika ankeita. Hormonimyrskyissäni itkin yksinäisyyttäni ja tunsin olevani maailman ainoa aikuinen ihminen, joka on kotona päivät pitkät...

Silti vauva-arki on jo toistamiseen yllättänyt miten rankkaa se oikeasti on.Kuopus on 11 kk ja edelleen heräilee öisin vähintään kerran tunnissa. Yksin ei viihdy hetkeäkään, mutta onneksi nyt on esikoinen viihdytysjoukoissa mukana. Vaunut ja rattaat on ei-ei ja ekat 8 kk piti pitää koko ajan sylissä ja kanneksia ympäriinsä kunnes oppi itse kunnolla konttaamaan. Parin ekan kuukauden ajan on ollut helppoa, mutta sen jälkeen on pitänyt viihdyttämällä viihdyttää ja unet on olleet 20-40 min pätkiä päivisin pisimmillään. Näin siis mennyt molempien lasten kanssa. Kohta 4-vuotias esikoinen heräilee edelleen useita kertoja yössä. Kummallakaan ei mitään terveysongelmaa pitäisi olla vaan ovat muuten vain suuritarpeisia. Joten minulle on kenenkään turha tulla sanomaan, etten vain ole etukäteen tajunnut mitä vauva-arki on. Äitinikin totesi esikoisesta, että ei vauvat oikeasti ole tuollaisia.

kävi niin, että olimme varautuneet "pahimpaan", eli olimme varmoja, että koliikit yms. osuu kohdille ja elettiin muutenkin etukäteen kaikki pahimmat skenaariot. Oltiin valmistauduttu siihen, että raskasta tulee olemaan, mutta toisinpa kävi (paitsi yksi km). Molemmat raskaudet ihania, elämäni terveintä ja hyvävointisinta aikaa! Vauvojen kanssa ollut ihan normaalia, eli ei mitään kamalia juttuja, joita pelkäsin. Ihan normaalia vauva-elämää, jopa helppoa sellista, koska ei olla jouduttu valvomaan paljon tms. Kaikki on ollut positiivista yllätystä. Olen vaan todennut, että pessimisti ei tosiaan pety ;-)

Neuvolassa meille terkka naureskeli, kun ennen vauvan syntymää vastattiin odottavamme, että vauva-aika on tosi raskasta, varaudumme siihen, että vauvalla on kuitenkin koliikki ja allergiat vähintään. Ekat viikot ihmeteltiin, että näinkö helppoa se onkin...kunnes se koliikki iski sittenkin. Ja allergiat. Ja muita ongelmia joiden takia jouduttiin juoksemaan tutkimuksissa ja lapsi monta kertaa kiireellä sairaalahoitoon.

Ei mekään ihan nöin paljon odotetettu. Onnellisia toki ollaan, ettei sitten ole osoittautunutolevan mitään kovin vakavaa, mutta kyllä koimme vauva-ajan rasksaaksi.

väsymykseltäni en edes ole tajunnut kaivata sosiaalisia kontakteja ennen kuin juuri lasten liikkumaan lähdön myötä. Siihen saakka olen elänyt sumussa ja viikonpäivätkin on menneet ihan sekaisin. Onneksi koko ajan helpottaa ja 1-2-vuotiaathan on jo suorastaan helppohoitoisia. Senkus päästää tutkimusretkilleen ja vierestä seuraa etteivät satuta itseään ja laittaa kodin taaperoturvalliseksi.

Mulle yöheräilyt monta kertaa yössä on niin rankkoja, että usein mietin, että toista lasta en uskalla hankkia. Toisaalta toisen kanssa voisi olla paljon helpompaakin, mutta sitä ei voi tietää. Varsinkin yön pimeinä tunteina voisin vaikka vannoa, että toista ei tule. Vauva nyt 6kk.

Onko muilla ollut tällaisia ajatuksia? Vai unohtuukohan ajan myötä vaikeudet ja haluaakin lisää lapsia?

ollut mitään kummempia odotuksia, raskausaika meni kiireellä, kun piti saada äkkiä gradu kasaan ja muutto sekä pari muuta hommaa hoidettavana.



Sitten tuo syntyi ja suht helppo vauva ollut, paljon liikun ja käyn paikoissa, minusta ei oikein ole neljän seinän sisällä kyykkijäksi. Vauvan otan mukaani menoihini. Meillä on muuten aina eteisessä valmiina pakattuna lapsen hoitolaukku, jos tulee vähän spontaanimpi lähtö jonnekin.



Olen kai yksi niitä onnekkaita, jotka voivat sanoa, että "mikään" ei varsinaisesti muuttunut lapsen tulon myötä.

nää on ihan kauheita tarinoita. Emmin itse uskallanko koskaan hankkia lapsia, koska pelkään juuri tuota pikkuvauva-ajan ankeutta. Miten tuollaista kestää? Huutamista ja valvomista? Miksi niiden pitää huutaa niin paljon ja kovaa että naapurissakin kuuluu!

Mikä yllätti tosi isosti. Minäkin ihmisenä olen ollut koko ikäni sellainen, että kaikkea mitä voi jännittää ja pelätä etukäteen, se tehdään sitten antaumuksella. Yleensä on ollut kaikesta vähänkään suuremmasta asiasta hirmuiset ennakko-odotukset. Synnytyksen ja vauva-arjen luulisi olevan sellaiset asiat, mutta siinäpä kävikin sitten niin, että taisi jäädä ainoaksi asiaksi elämässäni, mitä en ole oikeastaan ollenkaan jännittänyt tai pelännyt.



Vauva-arkea on nyt jonkin aikaa eletty ja kaikki mitä on eteen tullut on ollut uutta ja ihmeellistä ja minulla edelleen pysyy asenne, että suurinpiirtein kaikki mahdollinen kuuluu asiaan, enkä oikein jaksa hermostua mistään.



Vaikka välillä raskaalta tuntuukin, niin haluaisin toisenkin lapsen, jos se meille vaan suodaan. On tämä kuitenkin sen verran ihanaa ollut, kuitenkin...Onhan se taaperoikä vasta tuloillaan... :)

en voi olla miettimättä, miten te, joilla on (ollut) todella rankkaa, tyyliin tunnin välein herätyksiä koko vauvavuosi jne, miten te ikinä olette uskaltaneet hankkia lisää lapsia?

ajattelin, että tulee olemaan rankkaa, vauvat itkee ja sitä rataa, mutta en voinut mitenkään käsittää, kuinka vähät yöunet vievät järjen. Olen itkenut väsymystäni vuorokaudet läpeensä, toivonut että lapsi otetaan minulta pois kun en_vain_jaksa_elää, muisti mennyt kokonaan, sosiaaliset suhteet ja parisuhde, vaikka mies auttoi minkä töiltään pystyi. En todellakaan uskonut, että voisi olla niin lamauttavaa. Nyt hieman valoa tunnelissa kun 1v päivä lähestyy. Mutta toista ei tule, on ollut niin järkyttävää.

en voi olla miettimättä, miten te, joilla on (ollut) todella rankkaa, tyyliin tunnin välein herätyksiä koko vauvavuosi jne, miten te ikinä olette uskaltaneet hankkia lisää lapsia?

En ole uskaltanutkaan ainakaan vielä. Ehkä aika kultaa muistot ja sitten taas uskaltaa. Vielä kun keksisi mitä vastaisi toisen lapsen hankintaa uteleville.

t. 13

vaikka tajuaisi itkun ja valvomisen "kuuluvan" vauva-aikaan, ja vaikka sitä pitäisi normaalinakin, niin silti sen voi kokea raskaana.