Kamalaa =( mutta mun mielestä on enimmäkseen tosi rasittavaa kuunnella lapseni juttuja,

haluaisin että joku muu kasvattaisi lapseni, kun en itse jaksaisi ollenkaan. Rakastan heitä kamalasti, mutta itse ei jaksaisi oikeen mitään ylimääräistä. Syynä osaltaan masennus ja osaltaan se kun mieheni on reissuhommissa

Ja kun ette sitä tajua niin sitä on turha kertoakaan.

Mitä kuvittelit tuolla kiertelyllä antavasi kenellekään tässä keskustelussa? Ihme logiikka sinullakin.

Rakastan molempia lapsiani ihan hirveästi, mutta käytännössä sen jälkeen kun lakkasivat olemasta ihan pieniä (n. 2v), mustakin ne leikit ja askartelut sun muut ovat olleet lähinnä pakkopullaa.



Toisin kuin ap, rakastan ruuanlaittoa, mutta rutiinit harmittavat joka päivä.



Nautin lapsistani ihan vain tunnetasolla, en tekemisen tasolla. Musta on ihana halailla niitä, pitää niitä sylissä, kertoa niille miten mahtavia ne ovat jne. Pienempi nukkuu vielä meidän välissä, ja jos mies on joskus poissa niin että sängyssä on tilaa, kutsun sinne isommankin. On ihanaa kun on rakkaita lapsia kummallakin puolella. Mutta sitten alkaa heti kiristää päätä kun pitäisi lähteä niiden kanssa puistoon.

joka hölöttää ihan taukoamatta! jos pyydän, että voisitko olla hetken hiljaa kun äiti lukee tms niin muistaa tämän 10 sec.

Poika on tosi kivaa seuraa. Hän on persoona ja ei ihme, että hänellä kavereita on.

Tykkään kovasti jutella pojan kanssa. Kiitos niille pienille neuropsykiatrisille piirteille.

Voidaan jutella kaikesta, vaikka sisustuksesta, silti poikamainen poika.

júoksee huoneeseensa hakemaan piippurassia, jotta voisi kietoa sen kaulansa ympärille ja tukehduttaa itsensä tai juoksee keittiön laatikolle ja ottaa keittiönveitsen ja meinaa laittaa sen kurkulleen. Sanoo, ettei halua olla olemassa enää eikä halua elää. Tokaluokkalainen.



Pojalla myös erittäin vilkas mielikuvitus ja pelko iltaisin,että rosvot tulevat kidnappaamaan hänet. Mielikuvituksessaan hän käy rankkojakin kamppailuja rosvoja vastaan. Vaikka ne vähenevät mielikuvituksessa, in niitä kuitenkin satoja-tuhansia ja ne ovat todellisia uhkia varsinkin illalla nukkumaanmentäessä, silloin pelko ottaa vallan pikku miehestä.



Ette tiedä, ETTE TIEDÄ, kuinka karmeaa tällaisen katsominen on ja lapsen rauhoittamisen yrittäminen sen jälkeen.



Lapselle on haettu hoitoa, mutta siinäkin on taustalla kokoajan hirveä pelko lapsen menettämisestä, vaikka emme todellakaan ole tehneet mitään väärin (lapsella neurologinen oireyhtymä). Sairaalahoitoon en häntä haluaisi, en tiedä miten hän kestäisi eron meistä tässä nykyisessä tilassaan varsinkaan.



Minä olen parina päivänä itkenyt niin paljon, tuntuu että kyyneleitä ei enää riitä. Miten voi lapsella olla niin hirveä olla, että hän tahtoo pois tästä elämästä? Minun lapsellani, jota olen hoitanut kaikkien taitojen sääntöjen mukaan, antanut rakkautta, huolehtinut, jutellut, halaillut, antanut kaikkeni...:(

Just yks päivä ajeltiin kahdestaan pojan kanssa kotiin. Se istui takapenkillä ja matka kesti 20 min. koko helkutin matkan se selitti ja pölis, mä vaan "joo joo" vastasin välillä. Perillä vasta tajusin että olin ollut ihan omissa maailmoissa ja en muistanut mitään mitä se oli jutellut. Mutta kai sille riitti kun välillä jotain joojoo vastasin?



En oo myöskään mikään sellanen "leikkijä-äiti" meillä on siis 8-vuotias poika ja 15-vuotias tyttö, ei oo pahemmin mua kiinnostanut barbit eikä autot, onneksi mies sentää on lattianrajassa viihtynyt lasten kanssa :)



En mä silti luule että kauheen huono äiti olen. Puuhataan mitä puuhataan. Rakastan lapsia ja pidän heistä huolta ja kyllä me jutellaankin vaikka välillä olekin niissä omissa ajatuksissani.

Mutta olen alkanut vasta viimeisen vuoden aikana todella nauttimaan lapsestani (kohta 3 vuotta). Minusta se vauva-aika oli ihan kamalaa, piti vaan passata vaativaa nyyttiä joka ei osannut kertoa mikä oli jne.! Kuulostaa ehkä oudolta mutta kun katson vauva-ajan kuvia, en pidä lastani erityisen söpönä vaan enemmän vakavana punkerona. Nyt taas taaperona on kaunis lapsi, sopusuhtainen ja hymyilevä. Ja kyllä, uskallan väittää että PALJON mukavampaa seuraa!

Joutuu laittamaan itsensä likoon ja omat tarpeensa sivuun. On ne päivät kuitenkin mukavempia, kun keksii lapsille mielekästä tekemistä ja on läsnä ja juttelee. Mutta ei se mullekaan niin luontevaa ole. Sitä laskee usein tunteja iltaan, vaikka tietää elävänsä ehkä elämänsä parasta aikaa.

Itselläni on peräti kaksi lasta ja jos ihan rehellinen olen, suurimman osan aikaa toivoisin voivani olla muualla. Eskarilainen ja ekaluokkalainen puhua pälättävän aamusta iltaan ja koko ajan pitäisi olla pelaamassa tai askartelemassa. Jos laitan ruokaa, he haluaisivat ihan koko ajan olla mukana tekemässä. Joo, tiedän, lapset pitää otaa mukaan kotitöihin, jotta oppivat niitä ja tuntevat olevansa osa perhettä, mutta mä en jaksa enää. Mieskään ei juuri puhu minulle suoraan, vaan lasten kautta: Menäänpäs kysymään, mitä äiti tykkäis siitä jos lämmietttäis sauna. Onneksi on työpaikka, jossa saa istua ihan hiljaa pienessä kopperossa ja naputella tietokonetta.

Ja kun ette sitä tajua niin sitä on turha kertoakaan.