Anoppisi oudoin tapa?

onko oudoin mutta ainakin vähän hassu tapa. Anoppi esim.kommentoi jotain lasten juttuja tai puhuu heille,ja sit kattoo muhun ja iskee mulle silmää;)) En tiiä mitä sillä hakee mutta vähän hassulta se välillä tuntuu:)

Aina kun on nähty niin lapset pakko laittaa kylpyyn ja vaatteet pesuun kun haju tarttuu halaillessa.

usein päivästä ja vuorokaudenajasta riippumatta, haisee viinalle kun käydään, ei kuuntele mitä hänelle puhutaan ja luulee ettei kukaan huomaa mitään. Ei voi viedä lasta sinne hoitoon, kun ei voi luottaa että olisivat selvinpäin edes silloin. Töissä sentää pystyy vielä käymään vaikka alkoholi maistuukin (miesystävälleen myös). Ei siis oudoin tapa vaan ihan hirveä tapa ja kaikki muut tavat menee kännin piikkiin.

Jos sovitaan/puhutaan ruoan olevan tiettyyn aikaan niin anoppi alkaa tuohon aikaan valmistelemaan ruokaa.



Ensimmäiset vuodet kärsin aina nälästä, nykyisin tiedän että ruoka-aikaan voi rauhassa ottaa välipalaa. Varsinaisen ruoan saaminen aina kestää, kun ei tämä miniäkään viitsi koko ajan muistutella että pitäisiköhän se kala laittaa jo suolaan ja voisinko sittenkin jo alkaa kuoria perunoita ja joko käännän uunin päälle kun kello on jo 11.45 ja puhuttiin että paisti on valmiina klo 12.



Eihän se ruoan saaminen usein ole minuutin päälle, mutta jos hän erityisesti haluaa tarjota meille päivällistä (vaikka sanomme että voimme syödä matkalla) ja olemme sitten lähdössä vaikkapa teatteriin heti ruoan jälkeen, niin on aivan varmaa että sitä suunniteltua ruoakaa emme ehdi syömään.



Mieheni on muuten perinyt tämän tavan hieman lievemmässä muodossa tosin. Eli aliarvioi ruoanlaittoon menevän ajan varsin rajusti.

Perunat oli räjähtäneitä ja liha kastikkeessa sitkeää kun on niin nuuka ettei raaski keittää lihoja tarpeeksi kauan. Jotenkin luulis että on parempi kokki kun ikää ja kokemusta on enemmän mutta itsekin teen silti parempaa ruokaa.

Jotkut asiat olisi niin helppoa vain sanoa suoraan, mutta ei. Esim. mieheni osti äidilleen joululahjaksi kirjan. Anoppi avasi paketin ja näin heti naamasta, että pieleen meni. Ei kiittänyt eikä sanonut mitään, mutta paria tuntia myöhemmin napautti kantta kiukkuisesti ja vihjaisi, että "tämä onkin tuttu kirja". Sittemmin näin saman kirjan anopin yöpöydällä.



Olisin voinut tietysti miehelleni, joka hyvin miehiseen tapaan on umpisokea kaikelle muulle paitsi rautalangalle, sanoa, että sanopas äidillesi että kirjan voi vaihtaa toiseksi. Mutta olen 13 vuotta kuunnellut tuota vihjailua milloin mistäkin syystä ja ottanut nyt linjan, että jos ei kerran saa suutaan auki ja sano mitään suoraan, niin rypeköön liemissään.