Lue keskustelun säännöt.
Miten saisi ujosta pojasta rohkeamman?
26.02.2010 |
Minulla on ekaluokkalainen poika, suloinen ja ihana, mutta ns. hitaasti lämpiävä perheen ulkopuolisia kohtaan, varsinkin aikuisia ihmisiä kohtaan!
Pihalla naapureita tavatessa tai kun meillä käy vieraita, he tervehtivät poikaani iloisesti ja kysyvät kuulumisia tms. Poikani yleensä vaan luo katseensa maahan, eikä vastaa mitään. Korkeintaan jotain kysyttäessä saattaa -edelleen katse maahan luotuna- nyökäyttää päätään myöntävänä vastauksena.
Olen huomannut, että monia aikuisia tämä näyttää ärsyttävän, kai he pitävät poikaani vain huonotapaisena ja välinpitämättömänä muita ihmisiä kohtaan. Olenkin itse sitten välillä hymyillen huikannut, että "taitaa poikaa vähän ujostuttaa" mutta tiedä sitten uskooko kukaan tätä, ainakaan pidemmän päälle.
Pojalle itselleen olen monesti sanonut, ilman painostusta tai syyllistämistä, mutta painokkaasti, että pitää sanoa takaisin "hei" jos joku tervehtii, ja katsoa silmiin, ja vastata kun joku jotain kysyy.
Ei silti mene perille.
Ideoita?
Kommentit (4)
koska sellaisesta oli merkkejä kun hän oli 1-vuotias (ja geenejä kyllä löytyy :-). Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan hän käyttäytyy melkein kaikissa tilanteissa hyvinkin reippaasti. Olen suunnattoman helpottunut, suoraan sanoen!
Luimme aiemmin L. Keltikangas-Järvisen kirjoituksia tästä aiheesta ja yritimme sitten soveltaa/noudattaa niitä. Ehkä voi ajatella että lapsen suotuisa kehitys on jotenkin seurausta tästä - tai sitten ei. Mistäpä minä tiedän?
Tukekaa lapsianne, ja antakaa ujon olla ujo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että on ihan ok ja hyväksyttävää olla ujo, esimerkiksi kun joskus aikuiset ovat sanoneet "kissako kielen vei" (joka on inhottavaa) olen tullut väliin puhumaan jotain muuta, ns. pelastanut poikani inhottavasta tilanteesta jossa häneltä tivataan vastausta ja poika on silminnähden lukossa.
Valitettavan paljon silti huomaa että osa aikuisista ihmisistä tuo hyvin suorasti esille sen, että lapsen pitäisi olla reipas, jotta "kelpaisi", ja että ujous olisi pelkästään valitettava piirre.
Siksi haluaisin kuitenkin siis lempeitä vinkkejä lapseni rohkaisemiseen...
Täytyykin etsiä tämän L. Keltinkangas-Järvisen kirjoituksia ja itsekin lukaista.
Itsekin olen sitä lukenut ymmärtääkseni lasta paremmin. Oma lapseni on se toinen ääripää. Reipas vauhdikas juttelee aikuisen kanssa kivasti. Alkuun tosiaan hurmaa mutta... ennenpitkää jotkut kokevat pojan riesaksi.
mun eskarilainen on aika samanlainen. Ehkä hieman on rohkaistunut viime aikoina. Joka tapauksessa on perustemperamentiltaan hitaasti lämpenevä. Eniten mua hämmästyttää se, kuinka ahdistunut olin itse jo pojan ollessa jotain 1-vuotias (naurakaa vain), kun ei osannut pitää puoliaan jne. Vasta myöhemmin olen todella tajunnut, että poika on se mikä on, ja minä hyväksyn hänet tai en hyväksy, hän ei perusluonnettaan takiani muuta. Hyväksyvässä ilmapiirissä se vaivalloisin ujous kyllä parhaiten hälveneekin, mutta eipä sen kokonaan tarvitse haihtuakaan. Itse väsyn enemmänkin näihin suunapäänä-ihmisiin kuin sellaisiin, joilta saa sananvuoronkin.
Hankalimpia tilanteita ovat olleet ne, kun poika ei vain saa sanottua kiitos tms. ja ihmiset pitävät epäkohteliaana. Pikku hiljaa on kehittynyt kyllä, mutta vaatii vanhemmalta kanttia olla välittämättä muiden olet huono kasvattaja -ilmeistä.