Meillä on neljä lasta ja yhden kohdalla en jaksa

siis kaikilla tässä ketjussa olevien lapsilla?

Monet esikoiset ovat saaneet pikkusisaruksen juuri silloin, kun heillä itsellään on ollut suuri tarve vanhempien huomiolle - 1-3 vuotias käy lävitse itsenäistymistä ja on toisaalta valtavan riippuvainen vanhemmistaan emotionaalisesti. Juuri silloin usein perheeseen tulee seuraava vauva, ja esikoiselta vaaditaan liian paljon itsenäisyyttä ja "isona oloa". Ei ihme, että lapsesta tulee helposti tyytymätön ja mustasukkainen! Hänhän kokee menetyksen, kun huomiota ja aikaa ei tule enää samalla tapaa kuin pienemmälle, ja häneltä saatetaan vaatia asioita, mihin hän ei ole vielä kykenevä.



Paitsi temperamenttikysymys, voi kyseessä olla ihan vaan vuorovaikutuksellinenkin asia.

Monet esikoiset ovat saaneet pikkusisaruksen juuri silloin, kun heillä itsellään on ollut suuri tarve vanhempien huomiolle - 1-3 vuotias käy lävitse itsenäistymistä ja on toisaalta valtavan riippuvainen vanhemmistaan emotionaalisesti. Juuri silloin usein perheeseen tulee seuraava vauva, ja esikoiselta vaaditaan liian paljon itsenäisyyttä ja "isona oloa". Ei ihme, että lapsesta tulee helposti tyytymätön ja mustasukkainen! Hänhän kokee menetyksen, kun huomiota ja aikaa ei tule enää samalla tapaa kuin pienemmälle, ja häneltä saatetaan vaatia asioita, mihin hän ei ole vielä kykenevä.

Paitsi temperamenttikysymys, voi kyseessä olla ihan vaan vuorovaikutuksellinenkin asia.

ja sit jotkut vetää herneen nenään että miksi jotkut tekee "liian pian " toisen.

eli kiinnostaa nyt tä ikäero?

tyytymättömiä, mutta jos lapsi muuttuu tyytymättömäksi myöhemmin, vaikka uhmaiässä, niin että tyytymättömyydestä tulee vallitseva olotila, niin varmasti olosuhteilla on siihen osansa.

haastava esikoinen on kauris.



todellakin hänellä myös sitä tarkkaavaisuushäiriötä joka tuo lisää haastetta meille vanhemmille ja lapselleen itselle.

ja lisää lapsia tehtiin, koska iso perhe haluttiin. toisaalta ajateltiin myös, että hankalampaa tapausta EI VAIN VOI enää syntyä. ja oikeassa oltiin :)

tälle kolmikolle kaikki tilanteet on uusia. Lapset oppii matkimalla, esikoinen voi matkia alussa vain vanhempiaan. Esikoinen tavallaan joutuu raivaamaan ladun tai polun jota muut sitten taapertavat helpommin. Esikoisen kanssa on kaikki uutta, seuraavien kanssa ei. Ei se esikoinen oikeesti ole niin hankala ja vaikea, siltä vaan odotetaan kokoajan enemmän kuin muilta, "koska se on jo noin iso". Odotin aivan ihmeitä 1v2kk pojaltani, koska se oli jo isoveli, ja vieläkin teen sitä vaikka kaveri on yli 25v.

odottaako vanhempi esikoiselta osaavampaa ja itsenäisempää käytöstä mitä lapsella on antaa, ja vanhempi on siksi tyytymätön esikoiseen?



Miten lapsi reagoi vanhempaan, jos tuntee, ettei kelpaa ja toimii väärin - muuttuu itsekin "vaikeaksi", suu mutrussa kulkevaksi ja kaikkeen (=itseensä) tyytymättömäksi lapseksi?

viiskympinen esikoinen, ja vasta nyt selkeni moni asia elämässäni mulle, kiitti vielä 43!

on sitten jotain hyötyäkin, hyvä. Olen joutunut miettimään näitä asioita paljon, kiitos hankalan esikoisasemani (joka on muuten periytynyt suvussa jo usean sukupolven ajan!)ja parin muun lisähankaluuden vuoksi.



Meillä onneksi esikoinen ja kuopus on sama henkilö, joten ehkä tämä jatkumo katkeaa suvussamme tähän ? Meillä ainakin, kun lapseen suhtautuu positiivisesti ja osoittaa tyytyväisyytensä häneen, hän säteilee ja on "helppo", iloinen ja tyytyväinen, kun taas joskus, kun itse on väsynyt ja ei niin aurinkoinen, lapsikin muuttuu hankalammaksi.



Mutta uskon kyllä, että jotkut ovat tyytymättömiä temperamentiltaan, ja siis "hankalempia" kuin toiset, ja erilaiset temperamentit voivat kohdatessaan aiheuttaa kahnausta. Mutta epäreilua lasta kohtaan on, että lapsen kaikki kitinä ja tyytymättömyys laitetaan temeperamentin piikkiin, jos perheessä oikeasti kohdellaan lasta epäreilusti tai lapsi kokee, että häntä ei hyväksytä tai häneen ei olla tyytyväisiä, ja lapsi vain reagoi tähän käytöksellään. Näinhän monet lapset masentuvat ja/tai saavat

käytöshäiriöitä.



38/43

Nyt ikään jo 14 ja tulen kyllä hyvin hänen kanssaan toimeen ja nautin hänen seurastaan. Isälle ottaa kovemmalle. Mutta on kanssa aina tyytymätön kaikkeen ja marisee. Tuo kuu juttu (saa yhden ja pyytää toisen) kuvaa hyvin luonnetta. Pomottaa ja on ilkeä toisille. LÄhtemiset ovat yhtä tuskaa.

Miksi sitten kakkonen ja kolmonen ja nelonen ei muutu hankalaksi kun tulee uusia vauvoja taloon.

t. suurperheen äiti

Ps. uskon nimittäin tuohon esikoisteoriaan, että esikoiselta vaaditaan liikaa ja vanhemmat on pettyneitä jos se ei olekaan maailman kaunein ja fiksuin vaan ihan tavallinen. Muille lapsille hyväksytään tavallisuus.

Esikoinen on se lapsi, millä vanhemmat kilpailee keskenään.

Monet esikoiset ovat saaneet pikkusisaruksen juuri silloin, kun heillä itsellään on ollut suuri tarve vanhempien huomiolle - 1-3 vuotias käy lävitse itsenäistymistä ja on toisaalta valtavan riippuvainen vanhemmistaan emotionaalisesti. Juuri silloin usein perheeseen tulee seuraava vauva, ja esikoiselta vaaditaan liian paljon itsenäisyyttä ja "isona oloa". Ei ihme, että lapsesta tulee helposti tyytymätön ja mustasukkainen! Hänhän kokee menetyksen, kun huomiota ja aikaa ei tule enää samalla tapaa kuin pienemmälle, ja häneltä saatetaan vaatia asioita, mihin hän ei ole vielä kykenevä.

Paitsi temperamenttikysymys, voi kyseessä olla ihan vaan vuorovaikutuksellinenkin asia.

Monta kirjoitusta oli kuin suoraan minun kynästäni! Meilläkin siis haastava kohta 8vee esikoinen.



Meillä myös sattuivat hyvin nuo monet kohdat (joita tosin olen usein ennenkin miettinyt):



-mulla ja esikoisella todella samanlainen luonne, molemmat yhtä jääräpäitä, haluamme tehdä jutut aina omallatavallamme



-esikoinen oli vasta vähän yli vuoden kun hänelle syntyi pikkuveli. Joutui mielestäni isoveljen rooliin liian aikaisin. Odotin häneltä siinä vaiheessa ihan liikaa..



-on ollut (ja ehkä on edelleen..) "harjoituskappale" se jonka kanssa kaikki on itsellekin uutta.



Päivä päivältä tuntuu kuitenkin että alkaa helpottaa vaikka aina välillä tuleekin takapakkia.



Itse olen tietoisesti yrittänyt järjestää hänen kanssaan aikaa kahden. Edes pieniä hetkiä päivittäin.



Olen parhaani mukaan yrittänyt olla puhumatta "pahaa" hänestä ts. että en ala kertoa esim. miehelle kuinka hankala päivä meillä on taas ollut niin että hän (tai joku muu) sattuisi vahingossakaan kuulemaan.



Olen myös käyttänyt ns. juorukehua eli kehunut häntä esim. miehelleni niin että hän "vahingossa" sattuu kuulemaan.



Kiitoksia kaikille hyvistä neuvoistanne! Kiva kuulla että meitä on muitakin!

Niin niin helpottavaa lukea, että toisillakin samoja ongelmia! Meillä esikoisen kanssa on ollut niin KAMALAA että välillä olen ajatellut jopa lapsen huostaanottoa! ja tämä lapsi on ollut kyllä hankala syntymästään saakka(ja jo kohdussa...). Kehuminen ja myönteinen palaute saa hänet vielä hankalammaksi, jotta sekään ei auta. Paskat vanhemmat olemme olleet aina, ei anneta mitään kivaa mitä kaverit saa (katsoa kiellettyjä elokuvia, pelata tietsikkaa koko päivän, syödä karkkia joka päivä...jne. loputtomiin). Näistä riittää riitaa aamusta iltaan saakka. Mitään sääntöjä ja rajoja ei hyväksy. Kaikki olissaatava määrätä itse: mitä syö (pelkkää pitsaa), milloin menee nukkumaan (keskiyöllä), ja sitä rataa. Hyviä asioita elämässään ei huomaa lainkaan.

Keltikankaan temperamenttikirjat ovat loistavia, ja Viljamaan Mitä minä teen tämän lapsen kanssa. Se antaa uskoa vanhemmuuteen ja poistaa syyllisyyttä. Näitä syyttelijöitähän löytyy ihan lähipiiristäkin, "olette pilanneet sen lapsen sillä ja sillä", "ei ole rajoja pidetty" jne. Nämä besserwisserit eivät ole eläneet arkea tällaisen haastavan tai mahdollisesti persoonallisuushäiriöisen lapsen kanssa. Normaalit kasvatussäännöt eivät silloin päde, jokainen päivä on selviytymistaistelua ja luovimista. Oma mielenterveys on kovilla, mutta onneksi meilläkin on kolme tavallista lasta, joiden kohdalla saa onnistumisen kokemuksia.

Ja valitettavasti, usein käy niin, ettei tämä luonteenhankaluus helpota kasvun myötä, vaan hankalasta lapsesta kasvaa hankala aikuinen...Mutta toivossa eletään, joskus tässäkin lapsessa näkyy positiivisuuden pilkahduksia, itse on alkanut nyt 10 vuotiaana ymmärtää millainen vaikutus hänen käytöksellään on koko perheeseen. Suostuu jo ottamaan apua vastaan (käy terapiassa ja koko perhe käymme perheneuvolassa).

Kaikille samassa tilanteessa oleville halaus!

Onko lapselta tutkittu koskaan refluksin mahdollisuutta ? Tai allergioita?



Meillä sopimattomat ruoka-aineet aiheuttavat lapselle kurjaa oloa ja käytöshäiriöitä ja niin kauan kun niitä käytettiin päivittäin oli lapsella kurja olo ja purki sitä kiukuttelulla, raivoamisella jne. Kun löytyi sopiva ruokavalio (mausteet pois lukuunottamatta suolaa ja sokeria sekä kaikki lisäaineet pois ja suurin osa yleisallergisoivista) niin poika muuttui paljon tyytyväisemmäksi, iloisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Sitten on koetettu palautella takaisin aineita ja monia pahiksia on löytynyt. Jos pojalle antaa vaikka pähkinän niin 15min - 2 tuntia siitä alkaa tosi voimakas raivoaminen ja lapsi valittaa kurjaa oloa. Antihitstamiinilla kohtaus loppuu nopeasti. Samanlaisia raivoamisia tulee siitepölyaikana ristireakointina raaoista kasviksista vaikka muina aikoina voi syödä niitä ongelmitta.



Olen lukenut kokemuksen lapsesta jolle aloitettiin refluksilääkitys ja seuraavana aamuna noin 8v lapsi tuli aamulla tyytyväisenä aamupalalle ja selitti ettei enää purista rintaa ja koske kurkkuun... Aikaisemmin ei osannut kertoa näistä ongelmista koska ne olivat olleet niin kauan että oli jo tottunut ja luullut kurkkukivun ja puristavan tunteen rinnassa olevan normaalia.



Tsemppiä ja jaksamista toivottaa kolmen allergisen lapsen äiti.

En usko, että tähän kemioiden törmäämiseen vaikuttaa se onko eka, toka vai monesko vaan just se meidän ihmisten erilainen luonne.



Mä olen olettanut, että hänellä on se keskimmäisen ikävä rooli, että vanhin on taidoiltaan etevin ja pienin saa pienuutensa vuoksi eniten huomiota. Nyt kun luin tätä ketjua, uskon, että se luonne se kai sitten vaan on.



Meillä ei siis natsaa millään, mulla menee hermo pienen (6v) tytön kanssa nolon helposti. Olen yrittänyt tiedostaa, että vika minussa, kun en siedä hänessä samoja "vikoja" kuin isoveljessään tai itsessäni. Mutta tyttö on, kuten jotkut muutkin luettelivat, kaikesta rasittavan mustis, mistä veljensä ei esim. ole ikinä ollut.



Yritän ja yritän jaksaa, etten raivoaisi hänelle niin paljon kuin nyt tuntuu käyvän. Joo, noloa, olen huono äiti, huudan lapselle. Mutta kun se on välillä se pikkuilkiö muihin lapsiin verrattuna..

Minä olen nimittäin se lapsi, josta äiti "ei pitänyt"; esikoinen sai kaiken huomion, niin rakkaudessa, kiintymyksessä, kannustuksessa kuin myös materialistisen hyvän kohdalla.



Minä kasvoin kuuntelemaan joka päivä, kuinka tyhmä olen, kuinka kömpelö olen, kuinka paljon sisareni on minua viehättävämpi, miten paljon parempia ja kannattavampia ratkaisuja sisar teki, miten paljon paremman miehen kanssa meni naimisiin, miten paljon viisaammat sisaren lapset ovat jne jne.



Varmaankin olin "hankala" lapsi - yritinhän tehdä kaikkeni, jotta olisin saanut edes jonkinlaista huomiota - jota ei tullut luontevasti eikä luonnollisesti.



Niin - äitini jopa sanoi minulle tässä jokunen vuosi sitten ennen kuolemaansa, että minä vain olen tehnyt hänen elämänsä hankalaksi.



Kouluajoilta muistan yhden opettajan, joka näki perheemme kulissien läpi ja joka yritti saada muutosta asiaan. Valitettavasti muutimme juuri niihin aikoihin ja tuo ainoa tukihenkilöni poistui elämästäni.



Tätini yritti tukea ja kannustaa, mutta hänet "pantiin kerta toisensa jälkeen ruotuun" - hän jaksoi silti olla rinnallani ja häntä saan kiittää, että en menettänyt kokonaan uskoa siihen, että olen arvokas, hieno ihminen.



Silti yritin (ja tavallaan yritän vieläkin) jatkuvasti todistaa, että osaan ja kykenen; minusta siis tuli suorittaja - ja lisäksi juuri tuo hyljeksityille tyypillinen "hoivahahmo".



Minä se sitten kuitenkin olin, joka hoiti vanhempani, kun he sairastuivat ja myöhemmin aina kuolemaansa saakka, sillä kumpikin halusivat saada sairastaa kotona (syöpä) - ei näkynyt tuota "helppoa ja ihanaa ja viehättävää" sisarta silloin, kun he olisivat häntä tarvinneet; minä olin aina paikalla, kun sisareni perheineen tarvitsivat minua. Voisin jatkaa luetteloa melko pitkälle.



Miksikö tulin aina apuun, miksi annoin läheisyyttä ja aikaani, vaikken sitä itse ollutkaan saanut? Hyvä kysymys: ehkä siksi, että tiesin, miltä tuntuu olla hyljeksitty, ehkä siksikin, että koin tämänkin velvollisuudekseni ja ainoaksi mahdollisuukdeksi saada tuntea olevani perheemme jäsen, ehkä siksi, että

tein sen itseni vuoksi: ei ainakaan kukaan pääse sanomaan, että "ihan oikeasti olen se paha tytär, joka ei huolehtinut vanhemmistaan".



Te, jotka ette "pidä" yhdestä lapsestanne, kaiketi tuo on melko tavanomaista, mutta lastanne ajatellen olisi syytä hakea tilanteeseen apua.



Lapsenne ei ole ansainnut rakkaudettomuutta omassa perheessään. Ei kukaan ole. Parempi on silloin vaikkapa harkita lapsen antamista rakastavaan perheeseen adoptiolapseksi. Minä haaveilin aina, että jonakin päivänä ovikello kilahtaisi ja "oikeat vanhempani", jotka rakastavat minua hakevat minut pois siitä tuskasta, jossa jouduin elämään päivästä toiseen.

että jaoit kokemuksesi. Olen osallistunut tuolla aiemmin keskusteluun ja vaikka meillä ja kaikilla muilla on omat syynsä ja taustansa ja vaikutteensa tilanteeseen, on pysähdyttävää lukea lapsen näkökulma kirjoitettuna aikuisten kielellä. Minulle se ainakin tuo ehdottomasti lisää voimaa yrittää etsiä kestäviä ratkaisuja meidän tilanteeseemme!

että jaoit kokemuksesi. Olen osallistunut tuolla aiemmin keskusteluun ja vaikka meillä ja kaikilla muilla on omat syynsä ja taustansa ja vaikutteensa tilanteeseen, on pysähdyttävää lukea lapsen näkökulma kirjoitettuna aikuisten kielellä. Minulle se ainakin tuo ehdottomasti lisää voimaa yrittää etsiä kestäviä ratkaisuja meidän tilanteeseemme!