Mitä olen tehnyt väärin? Kuinka toimin tästä eteenpäin? Kyse 2,5 vuotiaan uhmakkaasta käytöksestä.

on melkein samanlainen, siskoni ei saa häntä enään edes päiväunille eikä kukaan muukaan paitsi oma äitimme joka häntä hoitaa.

Siskoni antaa lapsen tehdä mitä huvittaa eikä kiellä missään asiassa.



Sitä se teettää kun mennään lapsen ehdoilla.



Kun äitini sanoo siskonpojalle että nyt pää tyynyyn niin se kyllä meneekin sitten sinne tyynylle. Koskaan ei hän väkivaltaa käytä , mutta kun sanoo jämerästi että nyt tehdään näin niin sitten kans tehdään.



Äitini on ainut kuka pärjää hänen kanssaan koko päiväisesti.

Tohon karkuun jouksemiseen että lapsesi selvästi taitaa pitää sitä jonain leikkinä. Tuossa iässä kyllä karkuun jouksemista taitaa olla muutenkin mutta tuli mieleen että onko teillä ollut tapana lähteä perään kun läpsi menee karkuun?



Meillä nyt 1½v poika ja juuri tuossa karkuun meno vaiheessa. lähtee siis kipittämään aina eri suuntaa kun pitäisi ja esim. pukemaan kun pitäisi ruveta pinkaisee karkuun. Itse en lähde koskaan jos ei ole välttämätön pakko (lapsi juoksemassa auton eteen tms.) lähde perään juoksemaan vaan menen toiseen suuntan ja huikkaan että hei hei sitten äiti menee tänne. ämä on tepsinyt kaikilla kolmella vanhemmallakin lapsella hyvin ja karkuun juokseminen on aika pian loppunut kokonaan. Naapurin rouva taas juoksi aina lastensa perässä ja sikin stten uosta urakalla. toki varmaan lapsissakin on eroja tämän asian suhteen mutta tosiaan kun naapuria seurasin niin heillä pojat pitivät karkaamista hauskana leikkinä.

Mutta sitten lapsi alkaa itkeä äitiä ja on tulossa minun luokseni, mutta heti kun ojennan vaikka käteni ja sanon että nyt mennään, lähtee hän taas karkuun.



ap

Napakkana vaan ja kun pääset sellaiseen asemaan että saat napattua lapsen kiinni niin siten vasta nappaat. Ei mitään käsien ojenteluita ja tule äitin syliin juttuja vaan tiukkana että sinä menet nyt ja lapsen on parasta tulla perässä jos aikoo ja jos tiedät että pitää vielä pukea, nostaa autoon tms. niin otata vaan sen lapsen kiinni heti kun on sopivalla kohdin.



Näin itse ainakin toimin.



3

tekee tuota samanlaista.. ja heti äidin nähtyä alkaa kitinä ja kiukuttelu.. johtunee tuosta vapaasta kasvatuksesta..

Meillä lapsilla ei ole vapaata kasvatusta vaan aika tiukka jopa autoritäärinenkin kasvatus tietyssä mielessä. Kuitenkin esikoistyttömme pienenä aloitti aina kitinän ja kiukkuamisen kun näki minut. Äidilleni ei kiukunnut koskaan kun oli tämän hoidossa. Äitini usein tästä minua piikittelikin. Mutta mutta eipä se ihan niin yksiselitteinen juttu ole vaan lapsi kiukkuaa sille ihmiselle jonka kokee turvallisimmaksi ja tärkeimmäksi. Minusta on vain hyvä että lapsi uskaltaa näyttää minulle että hänellä on paha mieli ja kiukuttaa ja että än voi olla vihainenkin sille että äiti on jättänyt koko pitkäksi päiväksi lapsen hoptoon. Minusta lapsella on oikeus purkaa pahaa mieltään asian johdosta. Tuonikäinen lapsi reiagoi kiukuttelulla ja uhmaamisella moniin asioihin kunnes oppii ilmaisemaan itseään muillakin tavoilla. Meni hiukan ohi aiheen.



Tietysti siis vanhemman pitää olla johdonmukainen ja urha lässyttelyt on paras unohtaa vaikka itsestä tuntuisi pahalta. Lapsi kaipaa selkeää rajaa ja turvaa siitä etä vanhempi tietää mitä tehdään eikä lapsen tarvitse olla se joka asian päättää. Ja silti se lapsi saattaa kiukutella ja uhmata. Tahtoiässä lapsi kokeilee omia rajojaan ja myös sitä pitävätkö vanhemman asettamat rajat ja miten lapsi voi niihin turvata.



3

Suosittelisin, ettet juokse lapsesi perässä kun hän lähtee karkuun. Jos ei turvallisuustekijät perään lähtöa vaadi, niin kannattaa pysyä tiukkana ja mieluummin jäädä paikalleen odottamaan ja pyytää lasta tulemaan itse sinun luoksesi. Esim. pukeminen kotona kun ollaan lähdössä ulos... meillä ei ole ikinä juostu hakemaan lasta jos on pinkaissut karkuun. Jokainen lapsi on sitä koettanut, mutta huomanneet ettei siitä ole hyötyä. Päinvastoin, joskus on jätetty kivat pulkkamäkireissut tekemättä kun pukeminen ei ole suosiolla onnistunut :)



Joku neuvoi/kertoi käyttävänsä tuota HEI, HEI ÄITI MENEE NYT. Se on vihoviimeinen juttu mitä kannattaa käyttää! Kyllä lapsi pitäisi saada tottelemaan jollain muulla konstilla kuin hänen turvallisuuden tunnettaan järkyttämällä. Tottakai pari vuotias alkaa itkemään ja tulee hädissään perässä jos oma äiti on juuri uhannut lähteä ja jättää hänet. Näin pieni ihminen sen kokee. Voi miettiä tukeeko tällainen "kasvatus metodi" lapsen turvallista kiintymyssuhdetta ja luottamusta. EI VARMASTI.



itse tekisin noissa päiväkodilta lähtötilanteissa niin, että pyytäisin lasta tulemaan pukemaan kerran tai pari ja jos lapsi ei tule sanoisin laskevani kolmeen ja sen jälkeen haen hänet itse syliin ja pukemaan. sit jos joutuu hakemaan, niin jämptisti ja rauhallisesti vain vaatteet päälle lapselle vaikka pyristelisi karkuun. Jos käveleminen autolle onnistuu karkaamatta niin hyvä ja siitä kehut lapselle, mutta jos lapsi lähtee karkuun niin syliin vaan ja kannat lapsen. meillä on opetettu lapset pitämään kädestä kiinni ja kävelemään sillä tavalla aina kun liikumme parkkipaikoilla tai liikenteen lähettyvillä. Jos kädestä pitäminen ei onnistu, on otettu syliin eikä ole saanut itse kävellä. Meillä ainakin lapset on halunneet itse kävellä (puhun siis tilanteesta kun lapset n. pari vuotiaita) ja siksipä ei juuri ole sylissä tarvinnut kantaa vaan jo se, että sanoo "kädestä kiinni tai äiti nappaa syliin" on riittänyt. Aina kannattaa lapselle selittä Miksi jokin asia tehdään niin kuin se tehdään. Liikenteessä pidetään kädestä koska autoja kulkee ja näin on turvallisempaa...jne.



Tsemppiä!

Kun sitten lopulta päästään siihen pisteeseen että saan napattua hänet kiinni, alkaa se minä ite minä ite -huuto ja heittäytyy veltoksi, niin että todella hankala pitää kiinni. Sitten jos annan mennä itse, lähtee taas karkuun.

Eli täytyy vain yrittää pitää kiinni siitä venkoilevasta lapsesta, eikä tässä tapauksessa kuunnella sitä minä ite -juttua? Huoh, miten tämä on näin vaikeaa...

Siihen yhden vastaajan vastaukseen kommenttina, meillä ei ole vapaata kasvatusta, sehän olisikin helppo vastaus tähän.

ap

Napakkana vaan ja kun pääset sellaiseen asemaan että saat napattua lapsen kiinni niin siten vasta nappaat. Ei mitään käsien ojenteluita ja tule äitin syliin juttuja vaan tiukkana että sinä menet nyt ja lapsen on parasta tulla perässä jos aikoo ja jos tiedät että pitää vielä pukea, nostaa autoon tms. niin otata vaan sen lapsen kiinni heti kun on sopivalla kohdin.

Näin itse ainakin toimin.

3

Ja tuo turavllisuuden tunteen horjuttaminen onkin ihan viimeinen keino jos tilanne on jo siinä että mikään ei tepsi tai toisaalta ainakaan meillä 1v. ei vielä ymmärrä sitä että lasketaan kolmeen ennen kun otetaan kiinni toisin sanoen siitä seuraa kuitenkin se takaa ajo joka on lapsesta kivaa. Isomman lapsen kanssa toimii tietysti varamasti myös tuo että sanoittaa mitä tapahtuu.



Ja tosiaan sanoo että saa itse kävellä mutta pitää siitä kädestä kiinni. Ja jos ei onnistu vaan velttona huutaa niin sitten on kannettava.



Kyllä se jossain vaiheessa menee ohi. Meillä tosiaan neljä lasta ja osan kanssa on tätä taistelua saanut käydä ja toisten kanssa ei. Kakkonen oli kovin omaehtoinen parivuotiaana eikä olisi millään antanut auttaa missään ja olisi halunnut mennä omia menojaan. Hänellä kyllä tepsi pääasiass ihan tuo kolmeen laskeminen mutta muutaman kerran kyllä horjutin turvallisuutta eli annoin lapsen valita turvallisen ja turvattoman välillä eikä tarvinnut montaa kertaa tositaa. Nyt nuorin on 1½v. ja kokeilee koko ajan mitä voi ai ei voi tehdä ja kuinka pitkälle vanhemmat kannattavat eli mitkä ovat turvalliset rajat toimia ja missä alkaa turvattomuus jolloin on parasta turvata vanhempaan. Kolmonen taas oli tuossa iässä todella helppo eikä ko. taisteluita joutunut käymään mutta nyt 4v. iässä onkin sitten todella uhmakas.



Lapsissa on siis eroja ja tosiin tepsii toinen metodi kuin toisiin ja joskus on vain pakko käyttää äärimmäisiä kenoja jotta hankalasta vaiheesta päästään yli. Lapsi eis iitä hajoa jos joskus joutuu hetken kokemaan turvattomuutta kunhan se turva seuraa välittömästi.



3

Joudun juoksemaan lapsen perässä jos teen kuten ehdotit tai sitten seistään molemmat ties kuinka kauan siinä päiväkodin eteisessä, jos odotan että lapsi tulee pukemaan, mutta en itse juokse perässä :/

Alan jo epäillä että lapsessa on jotain vikaa :( Vaikka kyllä hän muissa asioissa ymmärtää kaiken. Tai luultavammin se vika on minussa, enkä osaa tehdä mitään oikein..

ap

itse tekisin noissa päiväkodilta lähtötilanteissa niin, että pyytäisin lasta tulemaan pukemaan kerran tai pari ja jos lapsi ei tule sanoisin laskevani kolmeen ja sen jälkeen haen hänet itse syliin ja pukemaan. sit jos joutuu hakemaan, niin jämptisti ja rauhallisesti vain vaatteet päälle lapselle vaikka pyristelisi karkuun. Jos käveleminen autolle onnistuu karkaamatta niin hyvä ja siitä kehut lapselle, mutta jos lapsi lähtee karkuun niin syliin vaan ja kannat lapsen. meillä on opetettu lapset pitämään kädestä kiinni ja kävelemään sillä tavalla aina kun liikumme parkkipaikoilla tai liikenteen lähettyvillä. Jos kädestä pitäminen ei onnistu, on otettu syliin eikä ole saanut itse kävellä. Meillä ainakin lapset on halunneet itse kävellä (puhun siis tilanteesta kun lapset n. pari vuotiaita) ja siksipä ei juuri ole sylissä tarvinnut kantaa vaan jo se, että sanoo "kädestä kiinni tai äiti nappaa syliin" on riittänyt. Aina kannattaa lapselle selittä Miksi jokin asia tehdään niin kuin se tehdään. Liikenteessä pidetään kädestä koska autoja kulkee ja näin on turvallisempaa...jne.

Tsemppiä!

Numerolle 11...en tiedä kuinka olet ymmärtänyt tai miten ajattelet, että lapsi valitsee turvallisen ja turvattoman keinon väliltä? ja toisaalta tuo, että joskus lapen on vaan koettava hetkellisesti olonsa turvattomaksi esim tuossa HEI HEI ÄITI MENEE NYT- tilanteessa.



mun mielestä vanhemman oma käyttäytyminen määrää sen onko lapsen olo turvallinen vai ei. Ei lapsi valitse milloin ottaa turvallisen tai turvattoman tavan toimia. tuo että sanotaa hei, hei.... ei aiheuta vain hetkellistä turvattomuuden tunnetta (vaikka se siltä näyttäisikin kun lapsi siinä hetkessä vain reagoi ja itkee..). Kyllä se jää lapsen mieleen ja muistiin jos hän on kokenut uhkaa tulla hylätyksi. olen täysin erimieltä siitä, että joskus on vain turvauduttava äärimmäisiin keinoihin kun muu ei auta. Kertaakaan en ole uhannut lapsilleni lähteväni vaan aina on löytynyt jokin lapsenkin kannalta rakentava ja turvallinen ratkaisu.



mieluummin minun mielestäni napataan kainaloon ja kannetaan. kyllä me aikuiset parivuotiaille ja isommillekin lapsille pärjäämme. Ei meidän tarvitse uhata lähtemisellä. jos pyytäminen ja käskeminen ei auta..sitten vaikka kannetaan!



Alkuperäinen kysyjä mietti kuinka sen rimpuilevan karkuun pyrkivän lapsen saisi puettua ja vielä kun minä ite- kausi on vahvana. Jos lapsi haluaa itse pukea, voit sanoa, että saa pukea itse jos keskittyy oikeasti pukemiseen eikä karkaa. heti jos karkaa niin ei ole lupaa yrittääkään sillä kertaa itse pukemista vaan sinä pidät kiinni ja laitat kimpsut ja kampsut päälle. Seuraavalla kerralla voi taas koettaa pukea itse. kehumisen ja kannustamisen kautta lähtisin muuttamaan tilanetta. aina kun lapsi tulee pyydettäessä pukemaan tai ei karkaa...paljon kehuja!!! Jokaisesta onnistuneesta päiväkodilta lähtötilanteesta saa vaikkapa tarran korttiin ja kun on viisi tarraa jokin kiva palkinto. Palkinto voi olla käynti jätskillä tai uintireissu...mikä kullekin perheelle on sopiva. (ei aina tavaraa tai herkkua välttämättä). nämä tarrajutut toimii tietysti ehkä vähän isommilla lapsilla paremmin.



Muista, että lapsi nautti aina kun huomaa saaneensa vanhemman menettämään malttinsa. ole siis tyynen rauhallinen ja jämpti (vaikka ikeniä purren...mutta niin ettet hermostuisi :) )

Enpä ole koskaan ajatellut että teen kaiken väärin jos juoksen perään! :O

En kyllä myöskään käyttäisi tuota "hei,hei"-metodia, järkyttää lapsen perusturvallisuutta.



Mutta siis mikä siinä juoksemisessa on niin pahaa että se pitää "kitkeä" iloisesta lapsesta?

käytän ihan surutta tuota hei hei -menetelmää ja maksan sitten psykoterapian aikanaan jos on tarvetta. ihan oikeasti, ette voi olla tosissanne että juoksette niiden lastenne perässä? Tuotahan ne tekee kaikki, ja nauraa päälle. Oppivat aika nopeasti kyllä eroon tuosta.

Kotona jos esim pukemistilanteessa karkaa niin pyydän rauhallisesti tulemaan takaisin, jos ei tule niin en lähde perään juoksemaan vaan haen lapsen kävellen, otan kädestä kiinni ja sanon rauhallisesti että nyt mennään pukemaan että päästään kauppaan. Sitten mennään sovussa. Karkaileminen on vähentynyt tosi paljon, kyllä vieläkin välillä lähtee mutta tosi harvoin.



Ulkona kävellessä jos lähtee eri suuntaan, pyydän tulemaan takaisin ja jos ei tule niin sanon että nyt äidin on pakko ottaa kainaloon jos et kävele äidin kanssa samaan suuntaan. Sitten haen lapsen kävellen ja nappaan kainaloon, en siis syliin vaan sillä lailla kainaloon että "roikotan" pää eteen ja jalat taaksepäin. Tämä ei satu lapseen mutta niin saa kannettua myös rimpuilevaa tai veltoksi heittäytyvää lasta. Meillä kyllä poika ei rimpuile vaan huutaa samantien "pois, haluun itse kävellä". Sitten lasken lapsen maahan ja selitän että täytyy kävellä samaan suuntaan ettei hukata toisiamme. Sitten jatketaan käsi kädessä matkaa.



Jos on oikeasti vaaratilanne, esim poika menossa autotielle, poika kyllä kuulee mun äänensävystä että nyt on tosi kyseessä ja tulee takaisin itse.



Nämä keinot toimii meillä, pojan karkailut on vähentyneet tosi paljon.



Mä kyllä luulen että melkein mitä tahansa keinoa käyttääkin, avain on siinä että tekee määrätietoisesti, systemaattisesti ja rauhallisesti samalla tavalla joka kerta ja pitää linjansa. Kyllä lapsi sen sitten tajuaa että näin tämä menee.



Toivottavasti teilläkin saadaan karkailut kuriin!

siis kun olet pyytänyt lasta tulemaan kerran tai pari ja sen jälkeen sanot että "tule itse tai äiti laskee kolmeen ja sen jäleen äiti hakee pukemaan" eihan tähän ole kulunut kuin max. pari minuuttia ja sitten vain pukemaan ja kotiin!

Minä käyn tällä hetkellä psykoterapiassa ja ymmärrän että aihe on sinulle vitsailua vaan, mutta minua ei naurata :(.

Olen saanut paljon ajattelemisen aihetta ja hyviä vinkkejä. Luulen että en ole ollut koko ajan täysin johdonmukainen ja se on sekoittanut lapsen. Tarkoitus on tietysti ollut aina olla johdonmukainen, mutta joskus ei vain ole jaksanut. Olen ajatellut että parempi antaa periksi kuin räjähtää lapselle.

Nyt kunnostaudun!



ap

Lapsi kun lähtee karkuun ja jos sanon että nyt tulet ja puetaan, jos et tule niin äiti hakee ja pukee. Ei se lapsi missään paikallaan odota, vaan lähtee taas juoksemaan karkuun, en siis voi vain mennä ja hakea, vaan joutuisin juoksemaan perässä. Ainut tapa on ollut tuo hei hei, äiti lähtee nyt jos et tule.



ap

ajattelin vielä ehdottaa, että mitä jos sopisitte jonkun tietyn jutun, juokse auton ympäri kerran ja sitten mennään? Tämä nyt oli esimerkki. Tekisit siis kompromissin, mutta sinun ehdoilla. Kerran auton ympäri ja sitten mennään ja sitten todella mennään...

Tarkoitan sillä siis sitä että vanhempi asettaa rajan johon asti lapsi voi toimia niin että hänellä on turvallinen ja hyvä olla. Jos lapsi ylittää rajan on hänellä turvaton olo jolloin lapsi välttää tuon rajan ylittämistä. Kyse siis rajoista joiden puitteissa lapsi voi toimia ja toteuttaa omaa tahtoaan. Lapsellahan pitää jo pienenä olla mahdollisuus harjoitella valintojen tekemistä.



Tilanne:Sama on toistunut joka kaerta kun alsta haetaan päiväkodista eli Lapsi juoksee karkuu päiväkodin eteisessä, äiti sanoo että nyt on lähdettävä kotiin, lapsi jatkaa nauramista ja juoksemista tarkoitusena saada äiti jahtaamaan. Yleensä iti lopulta juossut lapsen kiinni, ollut itse ihan raivoisaan ja lasta vain naurattanut kun pitää tilannetta leikkinä. Nyt äiti ei lähde leikkiin mukaan ja ilmoittaa sen lapselle sanomalla nyt ei ole aikaa leikkiä, äidin on nyt lähdettävä jotta ehditään hakea isikin töistä, lapsi juoksee edelleen eli ei toimi sanallisten ohjeiden mukana vaan katsoo kuinka pitkälle äiti jaksaa yrittää tai lähteekö äiti kuitenkin jossain vaiheessa leikkiin mukaan. Äiti ei lähde vaan ilmoittaa että hyvä on nyt äiti lähtee hei, hei. Lapsi huomaa että raja tuli vastaan eikä halua astua turvattomalle alueelle vaan juoksee äitin perään itkien ja tarraten jalkaan kiinni. Äiti kehuu lasta sanoen että hyvä että tulet mukaan, nyt puetaan ja mennään pitäen kiinni lapsesta jotta rajan kokeilu ei toistu. Seuraavalla voikin olla jo helpompaa tai lapsi kokeilee uudelleen missä raja menee. Lapsi ei joudu hylätyksi eikä hänen peruturvallisuutensa järky vakavasti sillä äiti ei poistu oikeasti paikalta ja jätä lastaan (tätäkin muuten näkee). Äiti vain asettaa rajan siihen miten pitkälle lapsi voi toimintansa viedä. Lasten on koettava myös ikäviä tunteita oppiakseen missä puitteissa voi toimia. Kaikille ei puhuminen ja odottaminen vain riitä. Joillain lapsilla kun on paljon parempi kyky vedättää kuin aikuisella. Silloin vedättäminen on katkaistava tavalla tai toisella.



Ja en todellakaan koe että hei, hei äiti menee vaarantaisi millään lailla lapsen perusturvallisuutta pysyvästä.



Palkitsemaan jokaisesta asiasta en kyllä lahtisi. Tästä kokemusta lähipiiristä ja sillä palkitaan nyt ihan kaikesta ja jotta palkinnon arvo säilyisi on se oltava jatkuvasti parempi tai suurempi. Toki jotain tarrapalkintosysteemiä voi kokeilla ja se voi toimiakkin ihan hyvin jos lapsi on sen verran iso että asian ymmärtää.