minkä ikäisen kanssa puhutte kuolemasta?miksi?

Meiltä on kuollut vauva, joten vanhempien lasten kanssa on kuolemasta puhuttu aina.



Kannattaa puhua konkreettisesti, ei käyttää mitään sellaisia sanoja kuin ikiuni tai levossa tms. Lapsi saattaa helposti ajatella, että hän itsekin kuolee jos nukahtaa.

ja ihan samat sanat kuin äskeisellä, ei mitään unijuttuja. Minusta on ihan kauheaa, kun aikuiset puhuvat aikuisellekin, että joku nukkui pois, kun tarkoitetaan kuolemaaa.

niin mihin sitten kuolee? lattialle? ojaan?



sanoin,että voi kuolla mihin vain..nyt taisin sitten tehdä huonon sanavalinnan?sanoin myöskin,että vaikka sänkyyn....

eipä tuo illalla sänkyyn menoa vastaan ollut. oli vaan niin surullinen koko kuolema-asiasta,että ei meinannut lakata itku ollenkaan.



voiko lapselle olla haitaksi puhua kuolemasta ns. liian aikaisin?



-ap

tytär jotain kyseli. Ja siinä sitten kerroin, muttei koskaan ole tajunnut kuoleman surullisuutta. Ihan normaalisti juteltiin ja hän kertoi, mitä hän voisi tuoda äidin haudalle jne... Ei ole koskaan surrut tai pelännyt ko. asiaa, mutta eipä meiltä kukaan todella läheinen ole kuollutkaan.

Jos lapsi kyselee aiheesta, niin kyllä pitää vastata eikä ohittaa lapsen kysymystä.



Kuolemasta on paljon kirjojakin, siis lapsille. Kannattaa mennä kirjastoon.



Lapselle pitää puhua totta, mutta tietysti lapsentasoisesti.



2

...kun isomummo kuoli. Nuorimmaiseni ovat 2,5- ja 4,5-vuotiaat. Esikoisen (nyt 7v) kanssa kuolemasta taidettiin alkaa puhua kun hän oli n. nelivuotias ja asiasta itse kysyi.



Mun on aina ollut helppo puhua asiasta. Olen kertonut, mitä itse ajattelen kuoleman jälkeen tapahtuvan, mitä jotkut toiset.

tyttö oli suunnilleen 3-vuotias. Meidän koiravanhuksemme oli ollut sairas jo jonkin aikaa ja alkoi saada jonkinlaisia kohtauksia silloin tällöin. Tokeni niistä kyllä ja lopetettiin vasta vuosi sen jälkeen, mutta tyttöä valmisteltiin todella pitkään koiran poismenoon. Koirahan oli ollut tytölle olemassa "aina".



Ja koiran kuoleman jälkeen sitä vasta vatvottiinkin! sen jälkeen mm. meidän molempien isoisät (eli lasten isopapat), mun isäni ja setäni ovat kuolleet aivan lähiaikoina, joten hautajaisia on ollut varsin riittävästi ja puhetta kuolemasta piisannut.



Mua lohduttaa itseäni varsin paljon se, että kun lasten kanssa vaan puhutaan kuolmasta ihan oikeilla nimillä, niin lapset suhtautuvat kuolemaan lopulta hyvin luonnollisesti. Opettaneet paljon mullekin, vaikka itse jouduin töissä kohtaamaan kuolemaa jatkuvasti...

ollaan uskovaisia ja kuolema-teema tulee vähintään joka viikko messussa jollain tavalla esille. Kuolema on luonnollinen osa maallista elämää. Koska uskomme että pääsemme taivaaseen kuoleman jälkeen, ei se kuolema ole meille mikään ikävä asia vaan puhumme siitä hyvin iloisesti ja toiveikkaastikin. lapselta kuoli kolme isovanhempaa kun hän oli leikki-ikäinen. ei lapsi itkenyt eikä ollut surullinen silloin. Kerroimme että heillä on nyt asiat hyvin Jeesuksen luona.

että kuolema on osa elämää.



asian käsittelyä varmaankin on tytöllä auttanut yksi tietty smurffi-jakso,jossa jokin lemmikki kuolee,ja se haudataan maan alle,ja siinä joku toteaa,että "kuolema on osa elämää".... ehkäpä lapsi on siitä ymmärtänyt,että kuoleman jälkeen ei ole mitään,ei näe mitään eikä ketään.

ellei tuo mielikuva sitten pulpahda jossain vaiheessa erikseen.



-ap

kun käytiin ensimmäinen oikea keskustelu kuolemasta. Käytiin lyhyen ajan sisällä monta kertaa läheisten haudoilla (kuolleet ennen kuin poika syntyi). Oltiin aikaisemmin katseltu vanhoja valokuvia ja poika kovasti odotti että milloin isoukki tulee hänen syntymäpäivilleen.



Käytiin isoukin ja isovaarin haudoilla, seuraavaksi poika olisi halunnut mennä ukin ja vaarin haudoille. Puhuttiin sitten asioista ihan oikeilla nimillä, että haudoille mennään vasta sitten kun joku on kuollut eikä pysty enää "kasvokkain" näkemään.



En tiedä millä tasolla poika vielä noita asioita ymmärtää, mutta lapsi käsittelee kuolemaa itselleen sopivalla tavalla. Turha sitä on lähteä salailemaan tai tehdä kuolemasta jotakin pelottavaa ja mystistä.

kissan kuolemasta. Lemmikkikissamme kuoli. Jälleen uudestaan kun oli 6-vuotias ja nuorempi 4-vuotias kun vaari kuoli. Jälleen kouluammuskelujen ja Sellon tapahtumien yhteydessä kun itse kyseli, nyt 8-vuotias. Nuorempi kuuli niistäkin siinä samalla.



Elämä päättyy kuolemaan, näin se vain on. Meidän lapsi ei erityisemmin osoittanut surua asiasta.