Työ vie miestä vai mies työtä?

Jäi laittamatta alkuperäisiin viesteihini että kotona ollessaan mies istuu tietokoneen edessä useitakin tunteja illassa. Onneksi olen joskus pystynyt vaikuttamaan siihen että tekee töitä vasta kun lapset rauhoittuu nukkumaan. Ennen teki töitä olohuoneessa tv:n edessä, väitti olevansa läsnä vaikkei edes kuunnellut perheensä puheita ja oli ihan pihalla mistä oltiin keskusteltu tai mitä ympärillä tapahtui. Varsinkin lapset kritisoivat sitä isoon ääneen. Sen lopetin ja määräsin koneen työhuoneeseen. 21 jälkeen saattaa olla puoleenyön asti koneella, välillä kun käyn selän takana jotain sanomassa joko tekee töitä tai surfailee muuten vaan. Koskaan ei tiedä mikä homma on menossa; saisiko edes häiritä vai ei. Ahdistavaa.



Puhelimeen tietysti vastaa aina kun se soi - eli työpuheluita ottaa vastaan myös iltaisin. Silti periaatteellinen toimistotyöaika on vain 8-16. Kai yrittäjä aikanaan tottui siihen että on asiakkaiden ja työkavereiden käytettävissä aina. Merkillistä kun "isopomokin" soittelee iltaisin pitkiä puheluita strategioista ja palavereista ja joistain työntekijöistä - niitähän ei tietenkään laiteta tuntimerkintöihin kun on "kotona eikä työn ääressä".



Itse asiassa huomaan katkeruuden merkkejä nyt kun olen lukenut viestejänne ja kirjoitan lisää; ajattelen, muistelen. Tuleekohan minusta katkera paska akka tätä menoa...

TYÖ EI TEKEMÄLLÄ LOPU!!!



Ja meillä ei ole kuin tämä yksi elämä.



Sano sille ukolles, että lapset tarvitsee isää ja sinä rakastavaa aviomiestä.



Jos ei tajua, niin sano sille, että lähdet.



Lapset viettäs varmaan enemmän aikaa miehesi kanssa, jos eroaisitte ja teillä ois tapaamisajat? Sä saisit lisäks omaa aikaa.



Ei toki ole suositeltava/paras vaihtoehto, mut en kyllä nää et mitä niin hyvääkään tuossa on, et tuota kannattais jatkaa?

... ettei tuo toimi. Kyllä minä pistäisin miehen "seinää vasten" ja puhuisin suuni puhtaaksi.



Myös minun miehelläni on aikaavievä työ, ja puhelin soi iltaisin ja sähköpostia on seurattava. MAtkoja on. Mutta aina kun "ärsytyskynnykseni" ylittyy, minä kyllä kerron sen. Ja sitten keskustellaan. Tällä tavalla olemme pystyneet luovimaan vaativan työn ja perhe-elämän välillä. Itseäni autta hirvittävästi se, että saan kertoa miehelleni, että nyt väsyttää, ja että on raskasta olla yksin lasten kanssa aina vaan. Että hän kuuntelee. Ja toteaa (esimerkiksi) että nyt on vaikea aika, tämä kuu on aika tiukka mutta ensi kuussa hän pitää enemmän vapaita.JA on toistaiseksi myös niin tehnyt. Vuorovaikutusta ja ymmärrystä, miehesi ei saa yksin määrätä elämänne tahtia!

Ne miehen työt "tuntuu pitkässä mittakaavassa maksavan sun mielenterveyden" ja lasten oikeuden isään?



Onko sen arvoista?

asema, koulutus, ??

mies hankkii itselleen oman kämpän, ja tulee teidän luokse kylään säännöllisinä, sovittuina aikoina. Silloin ei tietenkään saisi olla mitään läppäreitä mukana eikä työpuheluja. Mut tääkin toimii vaan niin, että mies käy paikalla sovitusti, eli vaikka joka toinen ilta 3 tuntia ja viikonloppuna enemmän. Sillä jos mie sittenkin tulee ja menee milloin sattuu, niin siitä seuraa vain, että te odotatte joka hetki, että jospa isä tulee, ja petytte niinä iltoina, kun se ei tulekaan, ettekä uskalla lähteä mihinkään, ettette missaa yhtään isävierailuhetkeä.



Ja siis oletan, että keskusteluyritykset on jo käyty läpi. Keskustelu on tietenkin se paras ja suositeltavin keino ratkaista tilanne.

juuri tämä sama juttu, että sitten kun mies on kotona niin ei ole kuitenkaan "läsnä". Ja on niin väsynyt töiden takia, että perhe saa ne jämät mitä on jäljellä, mikä käytännössä tarkoittaa, ettei saada mitään, kun kaikki aika menee vaan lepäilyyn ja sohvalla torkkumiseen.

Mä itseasiassa tykkään enemmän juuri siitä kun mies on reissussa. Eipähän tarvitse pettyä siihen, ettei kuitenkaan jaksa touhuta perheen kanssa mitään. Voidaan suunnitella lasten kanssa ihan omat kuviot eikä tarvitse miettiä, että moneltakohan se mies tulee kotiin.

Mutta on totta että tilanne vaikuttaa todella kielteisesti parisuhteeseenkin, kun on se tunne että on tavallaan yksinhuoltaja. Me on yritetty keskustella tästä asiasta, mutta mikään ei mene jakeluun. Välillä tosiaan ajattelen, että miehelleni sopisi varmaan ihan hyvin olla isä vain joka toinen viikonloppu.

Jäi laittamatta alkuperäisiin viesteihini että kotona ollessaan mies istuu tietokoneen edessä useitakin tunteja illassa. Onneksi olen joskus pystynyt vaikuttamaan siihen että tekee töitä vasta kun lapset rauhoittuu nukkumaan. Ennen teki töitä olohuoneessa tv:n edessä, väitti olevansa läsnä vaikkei edes kuunnellut perheensä puheita ja oli ihan pihalla mistä oltiin keskusteltu tai mitä ympärillä tapahtui. Varsinkin lapset kritisoivat sitä isoon ääneen. Sen lopetin ja määräsin koneen työhuoneeseen. 21 jälkeen saattaa olla puoleenyön asti koneella, välillä kun käyn selän takana jotain sanomassa joko tekee töitä tai surfailee muuten vaan. Koskaan ei tiedä mikä homma on menossa; saisiko edes häiritä vai ei. Ahdistavaa. Puhelimeen tietysti vastaa aina kun se soi - eli työpuheluita ottaa vastaan myös iltaisin. Silti periaatteellinen toimistotyöaika on vain 8-16. Kai yrittäjä aikanaan tottui siihen että on asiakkaiden ja työkavereiden käytettävissä aina. Merkillistä kun "isopomokin" soittelee iltaisin pitkiä puheluita strategioista ja palavereista ja joistain työntekijöistä - niitähän ei tietenkään laiteta tuntimerkintöihin kun on "kotona eikä työn ääressä". Itse asiassa huomaan katkeruuden merkkejä nyt kun olen lukenut viestejänne ja kirjoitan lisää; ajattelen, muistelen. Tuleekohan minusta katkera paska akka tätä menoa...

kun saa lukea, että kuvio on muillekin tuttu.



Oletteko siskot itse töissä vai kotona lasten kanssa?



Miten te työssäkäyvät selvitätte yhtälön? Hoidatte sekä oman työnne että perheen ilman että pää sekoaa?

mieheni työtunteja... On nimittäin rekkakuski ja töissä ma-pe. Jos ajaa tästä ohi, niin saattaa kävästä kotona viikollakin. Harrastaa aika paljon omia harrastuksiaan vielä viikonloppuna. Kyllähän tässä ihan yksinhuoltaja on ja välillä tuntuu olo todella yksinäiseltä. Yleensä silloin juuri kun kaipaisi lohtua ja läheisyyttä, ei ole sitä olkäpäätä tai kainaloa.

Surullisen ihanaa on ollut lukea kohtalotovereista. Toisinaan tunnen olevani ainoa lajissani; muiden isät kotona iltaisin, vievät lapsia harrastuksiin, osallistuvat tylsiin kotiaskareisiin, lomailevat perheen kanssa lasten koululomien aikaan jne....

Minä en voi ymmärtää miestäni, kuinka työ voi olla niin tärkeää? Minun mieheni tekee töitä arkisin 10 - 12 tuntia. Työmatkat vievät kuukaudessa 10 - 20 päivää, joista osa on viikonloppuja. Viikonloppuisin istuu tietokoneen ääressä; haraastussivuilla tai työasioissa. Yhteisten lomien järjestäminen on riskipeliä, poikkeuksetta hänen työnsä lyhentää lomaamme. Työpuheluista ja -asioita hoidetaan vapaa-ajalla.

Monesti olen puhunut avioerosta, mutta en vaan saa lähdetyksi lasten kanssa muualle.

Jokainen vapaa ilta ja lomapäivä on pettymys, hän ei joko jaksa tai halua osallistua arjenpyörittämiseen. Ja aina olen itse vastuussa kaikesta yksin. Olen yksinhuotaja sillä erotuksella, että minulla ei ole joka toinen viikonloppu lapsivapaa.

Olin ensin 10v kotona hoitamassa lapsia ja samalla yrityksessämme töissä; tein siis käytännössä kahta hommaa limittäin ja lomittain. Sitten kun yritys myytiin pois, menin kauppojen yhteydessä vieraalle töihin - tietysti tiukoin ehdoin.



Samalla kun rupesin kulkemaan kodin ulkopuolella stressaavassa työssä, aloimme sairastelemaan. Keskimmäinen lapsistamme joutui vakavan masennuksen takia osastohoitoon. Perinnöllinen sairaus jonka eräs kodin ulkopuolella oleva tilanne laukaisi. Siitä on jo muutama vuosi ja on minulle edelleen eniten aikaa ja huolta vaativa tilanne. Kun pahimmasta jotenkin selvittiin, sairastuin itse. Olen odottanut isoa leikkausta vaativaa toimenpidettä jo vuoden. Hoitotakuu? Mikä se on;)



Eli olen ollut nyt vuoden kotona, sairaslomalla; välillä todella huonossa kunnossa, ambulanssikyytiäkin on tarvittu kun kotikonstit ei riitä. Sairaspäiväraha loppui tammikuussa, nyt olen ilman mitään tukeja kotona ja odotan vaan leikkausaikaa.



Päähoitovastuu on tietysti minulla kun hoidan mieleltään sairastunutta teiniämme. Välillä kyllä toivon enemmän tukea puolisolta mutta yleensä kaikki tilanteet tulevat silloin kun isä on mahd kaukana.



Vanhimmillakaan lapsilla ei ihan hirveän hyvin mene. Sisaruksen vakava sairastuminen vaikuttaa edelleen heidänkin elämässä. Nuorimmaisten kanssa ei vielä isoja ongelmia ole. Kunhan vaan äiti jaksaisi kuskata harrastuksiin ja muutenkin valaisi uskoa elämään. Meinaa vaan olla tiukilla tämä jaksaminen. Toistaalta töihinkin olisi ikävä, seinät kaatuu välillä päälle eikä ole ketään kenen kanssa jutella. Ennen olin sosiaalinen ja touhukas, nyt yritän vaan jotenkin jaksaa kaiken kaaoksen keskellä.



Kiitos kommenteista. Joskus tuntuu että on yksin näiden asioiden kanssa mutta niinhän ei ole:)

Keskimmäinen lapsistamme joutui vakavan masennuksen takia osastohoitoon. Perinnöllinen sairaus jonka eräs kodin ulkopuolella oleva tilanne laukaisi.

geenit ja "kodin ulkopuolella oleva tilanne" on tietysti syynä, ei suinkaan esim. se, että isä on perhettä välttelevä työnarkomaani..

Meillä oli ihan sama juttu ja paljastuikin, että miehellä ollut 2 vuotta suhde toiseen naiseen. Pistä ukkos seinää vasten. Ei nuo merkit kyllä hyvältä näytä.

Töissä oli "pakko" olla monta vuotta ja aikaa ei ollut perheelle. Sitten alkoi suhteen toisen naisen kanssa ja jotta siihen löytyi aikaa, se oli pakko ottaa töistä, koska perheeltä ei ollut enää nipistettävissä. Töitä siis saattoi vähentää, kun motiivi oli riittävä. Omat lapset eivät sitä olleet.

Perinnöllisyys oli ihan tiedossa oleva ja tutkittu juttu. Kodin ulkopuolinen uhka laukaisi sen. Olisi puhjennut jossain vaiheessa joka tapauksessa. Isä ei tähän ole syynä, minunkaan mielestäni. Mutta sairastumisen jälkeen olisi tarvinnut isänkin tukea huomattavasti enemmän. Ja minä äitinä samoin.