Työ vie miestä vai mies työtä?

Onko miehelläsi hyvä palkka saako hän rahllista vastinetta työlleen? Ja korvauksen matkoistaan?



Kyllä uskoisin henkilön itsekin pystyvän vaikuttamaan ja suunnittelemaan työtä niin, että voisi joskus olla kotonakin.



Minkä alan ihminen miehesi on? Onko johtavassa asemassa? Silloin voisi varmasti delegoida osaa työstä alaisilleenkin onko liian kunnianhimoinen?

Onko työ pakokeino?

Ei ole yrittäjä, ei johtavassa asemassa, ei saa rahallista korvausta, ei petä.



Mutta kyllä ottaa päähän tämä yksinhuoltajuus:(

Hän vain sanoo että hänen panostuksensa huomioidaan sitten kun ylennyksiä jaetaan. Mun mielestä vaan koko elämäänsä ei kannattaisi uhrata työn takia.

Onko työ pakokeino?

Kotona väsynyt mamma ja pienet lapset. Enemmän kuitenkin kyse varmaan siitä että mies haluaa edetä urallaan.

5

tekee keskimäärin noi 200-220 tuntia töitä kuukaudessa, mutta se ei kyllä heijastu perhe-elämäämme juuri lainkaan. Hän on johtavassa asemassa ja aika urasuuntaunut ja palkka sen mukainen. Mutta myös perhe on hänelle tärkeä. Tuo tuntimäärä siis käytännössä tarkoittaa noin 10-tuntisia työpäiviä. Hän on keskimäärin töissä 9 h ja sitten vielä tekee yhden tunnin illalla kotona. Viikonloppuisin ei tee töitä, paitsi ehkä tunnin tai pari jossain välissä. Reissuja on keskimäärin 2-4 päivää kuussa, ei mitenkään pahasti. Mies osallistuu arjen pyörittämiseen ihan yhtälailla ja meillä on kyllä paljon sitä yhteistäkin aikaa.

tekee keskimäärin noi 200-220 tuntia töitä kuukaudessa, mutta se ei kyllä heijastu perhe-elämäämme juuri lainkaan. Hän on johtavassa asemassa ja aika urasuuntaunut ja palkka sen mukainen. Mutta myös perhe on hänelle tärkeä. Tuo tuntimäärä siis käytännössä tarkoittaa noin 10-tuntisia työpäiviä. Hän on keskimäärin töissä 9 h ja sitten vielä tekee yhden tunnin illalla kotona. Viikonloppuisin ei tee töitä, paitsi ehkä tunnin tai pari jossain välissä. Reissuja on keskimäärin 2-4 päivää kuussa, ei mitenkään pahasti. Mies osallistuu arjen pyörittämiseen ihan yhtälailla ja meillä on kyllä paljon sitä yhteistäkin aikaa.

nyt mies on kolme viikkoa melkein yhtäsoittoa työreissuilla. Viikonloppuisin tekee myös hommia, puhelin soi myös lomilla jne. Ja meillä kyllä välillä väännetään kotitöistä, sillä myös minä käyn töissä ja olen välilä puhki arjen pyörittämisestä, kun toinen on reissussa. Mutta en miestä vaihtaisi.

että mies hoitaa aamuisin lasten aamutoimet ja päiväkotiinviennit ja kotona on yleensä noin puoli kuudelta illalla. Siinä on sitten sellainen kolme tuntia perheen yhteistä aikaa. Mies jatkaa illalla vielä töitä, mutta usein tekee ne hommat samaan aikaan, kun minä saatan katsella jonkun suosikkisarjani tv:stä, joten ei sekään ole keneltäkään pois. Viikonloput on sitten pyhitetty perheelle ja yhdessäololle. Eli meidän tapauksessamme miehen yli 200 tunnin työmäärät kuukaudessa eivät tee minusta mitään yksinhuoltajaa.

tekee keskimäärin noi 200-220 tuntia töitä kuukaudessa, mutta se ei kyllä heijastu perhe-elämäämme juuri lainkaan. Hän on johtavassa asemassa ja aika urasuuntaunut ja palkka sen mukainen. Mutta myös perhe on hänelle tärkeä. Tuo tuntimäärä siis käytännössä tarkoittaa noin 10-tuntisia työpäiviä. Hän on keskimäärin töissä 9 h ja sitten vielä tekee yhden tunnin illalla kotona. Viikonloppuisin ei tee töitä, paitsi ehkä tunnin tai pari jossain välissä. Reissuja on keskimäärin 2-4 päivää kuussa, ei mitenkään pahasti. Mies osallistuu arjen pyörittämiseen ihan yhtälailla ja meillä on kyllä paljon sitä yhteistäkin aikaa.

Mun mies on töissä 7-16 (lähtö-paluu ajat) ja pari kertaa viikossa saattaa tehdä 1 tunnin ylitöitä. On johtavassa asemassa ja sen mukainen palkka. Töiden lisäksi sillä on edustus reissuja pari kertaa kuukaudessa (olisi useamminkin, mutta ei mene kaikille), mutta viikonloput on perheen kanssa.



Osallistuu kodin pyörittämiseen ja mä pääsen melko vapaasti omiin harrastuksiin ym. Ja ottaa usein ylimääräisia vapaita tai lähtee aiemmin töistä jos pyydän.

myös vastailee työpuheluihin viikonloppuisin tai saattaa lukea s-postinsa lomalla, mutta ei ne minua häiritse. Minä koen, että matkapäivät on se rasittavin tekijä perhe-elämässä, ei niinkään pitkät työpäivät. Meillä tosiaan mies ei yleensä ole poissa kuin max 2 pv kerrallaan. Mutta toki niinä päivinä olen ihan puhki, kun yksin pyöritän arjen oman työni lisäksi.

vaikka mies tekeekin reilu 200 tuntia kuussa töitä. Mulla on omat harrastukset ja menot ja meillä on paljon yhteistä aikaa. Viikonloput on perheen yhteistä aikaa. Mies pystyy ottamaan helposti vapaata tarvittaessa ja tosiaan lähtee töistä aikaisemmin, jos on tarve. Edustustilaisuuksia, mitkä osuisivat ilta-aikaan, ei mieheni harrasta lainkaan (ehkä max kerran vuodessa).

nro 7

Mun mies on töissä 7-16 (lähtö-paluu ajat) ja pari kertaa viikossa saattaa tehdä 1 tunnin ylitöitä. On johtavassa asemassa ja sen mukainen palkka. Töiden lisäksi sillä on edustus reissuja pari kertaa kuukaudessa (olisi useamminkin, mutta ei mene kaikille), mutta viikonloput on perheen kanssa. Osallistuu kodin pyörittämiseen ja mä pääsen melko vapaasti omiin harrastuksiin ym. Ja ottaa usein ylimääräisia vapaita tai lähtee aiemmin töistä jos pyydän.

Heräsin jotenkin aivan puhki. Olen vaan itkenyt tunnin tässä sängyn äärellä. Onneksi lapset vielä nukkuu. Mies on taas lähtenyt johonkin aikaan aamuyöstä reissun päälle. Työn ei pitäisi olla matkatyötä vaan toimistossa päätteen äärellä istumista mutta niin vaan tulee yhä enemmän ja enemmän reissuhommia. Olen niin hemmetin yksinäinen, aamuisin ja iltaisin. Isää perheessä näkee koko ajan harvemmin. Työtuntimäärä on noin 200/kk:ssa. Pitäisi olla päivätyö ja vakituntimäärä mutta...niin...valitanko turhaan, onko tuo paljon ja minun on vaan sopeuduttava. Siis totta kai joillakin ei ole töitä ollenkaan. Pitäisi olla kiitollinen. Ei vaan osaa kun on niin paha olla. Väsynyt ja yksinäinen näiden lasten ongelmien kanssa. Tuntuu kuin olisin yksinhuoltaja. En tiedä valitanko turhaan. Viime vuonna vähimmillään hän teki maaliskuussa 180 tuntia ja enimmillään 226 tuntia lokakuussa. Anteeksi purkautuminen ja kiitos jos joku jaksaa jonkun lohduttavan sanan kirjoittaa. Ajattelin jos jotain voimaa sais vaikka purkamalla painetta, että jaksaisin hymyillä kun lapset herää:)

Olen itsekin sellaisessa töissä ja nyt kun on lomautettu ja irtisanottu, tekevät loput työntekijät kahta kauheammin töitä. Töitä eli projekteja on vähemmän, mutta niiden vähien toimitusajat ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi saada valmiiksi ilman älytöntä rutistusta.

Työntekijät tekevät tuota niinkauan kunnes jokin pettää linkissä: terveys, perhe hajoaa tms ja sitten havahdutaan todellisuuteen ja aletaan punnita elämän tärkeysjärjestystä. Eivätkä yrittäjät ole yhtään sen helpommalla matkassa, sama tilanne lasiovien toisella puolella.

Voi kun voisitte ja osaisitte tarttua tilanteeseen ennenkuin on myöhäistä. Omassa työpaikassani olen nähnyt niin monta avio/avoeroa että ihan kuvottaa -jos niin voi sanoa tässä kohtaa. On niin harmillista, että varsinkin miehet haavhtuvat sitten vasta kun todellisuus iskee vasten kasvoja.

vaikka mies tekeekin reilu 200 tuntia kuussa töitä. Mulla on omat harrastukset ja menot ja meillä on paljon yhteistä aikaa. Viikonloput on perheen yhteistä aikaa. Mies pystyy ottamaan helposti vapaata tarvittaessa ja tosiaan lähtee töistä aikaisemmin, jos on tarve. Edustustilaisuuksia, mitkä osuisivat ilta-aikaan, ei mieheni harrasta lainkaan (ehkä max kerran vuodessa). nro 7

Mun mies on töissä 7-16 (lähtö-paluu ajat) ja pari kertaa viikossa saattaa tehdä 1 tunnin ylitöitä. On johtavassa asemassa ja sen mukainen palkka. Töiden lisäksi sillä on edustus reissuja pari kertaa kuukaudessa (olisi useamminkin, mutta ei mene kaikille), mutta viikonloput on perheen kanssa. Osallistuu kodin pyörittämiseen ja mä pääsen melko vapaasti omiin harrastuksiin ym. Ja ottaa usein ylimääräisia vapaita tai lähtee aiemmin töistä jos pyydän.

.. on hieman erilaista tehdä ylitöitä kotoa käsin kuin että mies on oikeasti reissussa ja fyysisesti poissa kotoa kolme viikkoa kuukaudesta. Ei hän silti siellä reissussa tee kuin ehkä sen 200h töitä, mutta hän on poissa kotoa. Se on aika raastavaa molemmille, kun toinen joutuu arjen pyörittää yksin.

Hui! En mä kyllä tuollaista kattois mut kukin tavallaan...



Säälittää vaan lapset, kaikki on heiltä pois!



Ehtishän sitä uraa luoda myöhemminkin?



Miten te edes jaksatte yhdessä, koko perheenä, tehdä mitään, kun sitä yhteistä aikaa on noin vähän?



Ja mun mielestä on kyllä hullua tehdä töitä noin paljon. Ei ihme että Suomessa on niin paljon työttömiä, kun toiset tekee vastaavasti kahden ihmisen työt!



Millä alalla hän oikein on?!

Mieheni on it-alalla. Aluepäällikkönä. Taustaltaan yrittäjä, myi yrityksen isommalle konsernille. Työtahdin piti helpottaa mutta kävikin toisin päin.



En oikein meinaa jaksaakaan mutta välillä tuntuu että valitanko turhasta, onko muillakin tällaista ja onko se nykyään normaalia; hyväksyttyä ja perheen pitää osata sopeutua.



Jos sanon/valitan/jäkätän hänelle asiasta (joko sievästi tai hankalasti) saan aina vastaukseksi kärttyisesti ääntä korottamalla että a) hän elättää perheen ja b) töitä on pakko tehdä koska myyntiä pitää saada.



Nyt vaan pyörittelen tätä ajatusta päässä mitä tekisin. Onnellinen en kuitenkaan ole ollut enää aikoihin. En haluaisi kuulua siihen eronneiden suureen joukkoon...se on kuin luovuttaisi liian helpolla. Vaikka, mikäpä se on helppoa, itse kai sen määrittelee.

mun mieheni on töissä kahden miehen firmassa, matkoilla yli 180 päivää vuodessa ja työtunteja kuukaudessa niin paljon etten ole vaivautunut edes laskemaan. Kun ei ole työmatkalla, tulee kotiin noin klo 18 ja puhelin soi koko ajan, lisäksi läppäri auki. Tähän päälle vielä edustus/iltatilaisuuksia viikoittain. Mies näkee lapsia ehkä 2 h/päivässä ja silloinkin keskittyy lähinnä työjuttuihin eikä ole henkisesti läsnä lapsille. Tätä jatkunut yli 3 vuotta. Meillä tämä on johtanut siihen, että en laske mitään perheen menoja miehen varaan, vaan elämme lasten kanssa omaa elämäämme, johon mies osallistuu kun ehtii. Uskon, että mies katuu valintaansa vuosien päästä kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi.

Tosin meillä tilanne on mennyt siihen isojen lasten kanssa että kaikki asiat tuodaan äidille; niin hyvät kuin pahatkin. Ja äiti on se jolle puretaan kaikki. Isä nauttii vaan niistä hyvistä hetkistä eikä halua puuttua päivän aikana sattuneisiin tilanteisiin (esim jos lapset kohtelevat äitiä huonosti; haistattelevat tms omaa pahaa oloaan), kun yritän saada isältä tukea kasvatukseen sanoo vaan että koska ei ole ollut paikalla, ei halua ottaa kantaa.



Eli todella eletään elämää ilman isää ja puolisoa. Eikö se ole juuri yksinhuoltajan elämää. Mitähän iloa tai hyötyä nainen saa puolisostaan - ihmettelen itsekin. Ei suju seksi eikä mitkään yhteiset asiat kun mies on niin ulkopuolinen perhe-elämästä.



Pirullinen tämä nyky-yhteiskunta vaatimuksissaan.

Ihan oikeasti nämä ovat arvovalintoja. Usea mies tuntuu arvottavan työn perhe-elämän edelle. Toisaalta varmasti monella painaa takaraivossa pelko työttömyydestä kun joka tuutista tulee uutisia irtisanomisista ja yt-neuvotteluista. Mutta on olemassa ihan sellainenkin riippuvuus kuin työnarkomania; silloin ihminen luulee olevansa korvaamaton työpaikallaan vaikka harva sitä oikeasti on.

Kymmenen tunnin työpäivillä isä ehtii vielä leikkiä lasten kanssa illalla sekä laittaa ne nukkumaan. Ja lisäksi viikonloput jää kokonaan perheelle. Eli ei vielä täysin kohtuutonta.



Mutta jos tosiaan on kuukaudesta kolme viikkoa reissuilla, niin sitten ei jää paljon muuta kuin ne viikonloput. Se on jo kovempi juttu.



Mutta kenenkään ei pitäisi joutua tekemään noin paljon matkatyötä ilman asiaankuuluvaa korvausta. Ja se korvaus, arvon naiset, teidän tulee vaatia kompensoimaan sitä isän poissaoloa. Eli sillä korvauksella palkataan kotiin kodinhoitaja pari kertaa viikossa siivoilemaan ja laittamaan ruuat tai hakemaan lapset hoidosta, käymään kaupassa, jne. Ja näin siinä äitikin jaksaa vallan mainiosti selvitä omasta työstään ja arki-illoista.

Ei tuossa ole kukaan enää onnellinen! Ja vähiten varmasti lapset.



Olen itse kasvanut 1/4 isän kanssa, eli hän oli siis paikalla 1/4 ajasta. Isäksi häntä kyllä olen aina kutsut, mutta välillä olen miettinyt, että onko hän niin sanotusti isäni. En saanut paljon lahjoja tai mitään, mutta tunsin silti että hän yritti niillä minua lahjoa, tai siis itsellään oli ehkä vähän huono omatunto.



Lapset tarvitsee aikuisia juuri pieninä, ja se aika on heille arvokasta ja merkityksellistä. Sitä ei voi rahassa mitata. Minusta miehelläsi on väärä arvomaailma, jos hän ei tuota näe.



Sillä rahalla, tittelillä tai työtunneilla ei sitä onnellisuutta voi/pitäisi hankkia, kyllä se pitäisi tulla ihan muusta.

Mikä ylipäätään on se yhteiskunta, joka voisi jotain vaatia? Eli kannattaa kysyä itseltä ja mieheltä, että kuka oikeesti vaatii. Nuo yhteiskunnan vaatimukset on yleensä ihmisten itsensä keksimisiä. Kuitenkin oikeasti jokaisella on oikeus määrätä itse omasta elämästään.



Kyllähän moni työnantaja yrittää päättää perheiden lapsimäärästä ja lasten tekoajoista. Mutta tuollaiset asiat ovat juuri niitä, joihin työnantajalla ei ole mitään sananvaltaa, vaikka moni työnantaja niin kuvitteleekin.



Miehen pitää vaan oppia laittamaan rajat, kieltäytymään ja alkaa itsekin vaatimaan, eikä olla itse sätkyukkona, kun toiset vetelevät naruista.