Miten kieltäytyä kohteliaasti ei toivotuista vieraista?

millaiset teillä oli anopin ensivierailut? Sitä ehkä kammoan kaikkein eniten, kun anoppi on sellanen vähän tuulella käypä.. siis kamala hösö ja toisella kertaa toista mieltä ja toisella toista. Onneksi tämä ei ole hänen ensimmäinen lapsenlapsensa. Hän on nyt työttömänä joten pelkään, että hän alkaa rampata täällä alvariinsa.. kerran oltiin mieheni kanssa kipeitä ja juuri parannuttu kun hän paukkasi meille, niin ensimmäisenä tokaisi ivalliseen sävyyn että teillä tarvittaisiin kyllä kodinhoitajaa) ja tämäntyylisiä juttuja saattaa välillä töksäytellä yhtäkkiä..

Tämä ei nyt ollenkaan vastaa ketjun aloitukseen mutta sympatiseeraan suuresti kun olen samaa kokenut.... Pakko vähän purkaa itteään tähän. Meidän eka lapsi oli kovasti odotettu ja sitten synnytys meni ihan päin helvettiä. Jouduttiin hätäsektioon ja siinä meinas kuolla sekä lapsi että äiti. Eka viikko meni kokonaan sairaalassa ja toinen viikko siinä, kun 2-kerroksinen asuntomme piti järjestää ihan uusiksi (äidillä vatsa halki ja nitojalla laitettu kiinni = ei pystynyt kulkemaan jyrkissä portaissa ollenkaan). No kolmannella viikolla, siis sitä isyysvapaatahan on 3 vkoa, oltiin jo suht ok kun vauva voi hyvin ja neuvolan täti ei enää käynyt joka toinen tai joka kolmas päivä, niin vihdoin pääsi isäkin vähän tutustumaan vauvaan ja opettelemaan vauvan hoitoa että äiti sais vähän huokaista ja yrittää toipua kivuissaan. Kohteliaasti oltiin kieltäydytty kaikkien lähisukulaistenkin vierailuista ja kaikki ymmärsivät. Paitsi anoppi joka paasasi olevansa "vauvalle erityinen, tärkeä ihminen". No sitten isä meni töihin kun oltiin oltu 16 päivää kotona ja se 3 vkon isyysvapaa siis loppui. Lopulta huolittiin sitten anoppi kylään, jopa 3 päiväksi ja 2 yöksi, kun lupasi ja vaati, "tarvitsettehan nyt apua ja minä tulen teitä nyt auttamaan että jaksatte!" Ja PASKAT. Eukko hösäsi koko ajan omiaan, sotki vauvan imetysrytmit, sotki asunnossa kaikki asiat, sotki keittiössä eikä siivonnut, koko ajan piti toimittaa ruokatarjoilut pöytään eteensä, sekä naposteltavaa sohvalle, että sai katsoa TV-sarjansa, huudattaen masiinaa niin kovalla että vauvaraukka itki jo senkin takia (luulin että se tuli sitä vauvaa, eikä telkkaria katsomaan?). Apuako antoi? Rouva heittäytyi niin passattavaksi kuin ikinä vaan voi olla. Kaiken huippu oli se, kun isyysvapaansa takia isä joutui tekemään pitkää päivää (10-12 tuntia) koska mitään sijaista ei tietenkään töissä ollut isyysvapaan aikana ja työt oli tosi pahasti kasaantuneet. Sitten väsyneenä kotiin päästyä ei koko iltana saanut vauvaa syliinsä kun "mummin täytyy nyt saada pidellä ja helliä, isähän saa pidellä vauvaa koko ajan!" Siis saihan isä pidellä 3 päivän aikana 15 minuuttia per päivä. Omaa, ensimmäistä lastaan. Joka oli siis 16-18 päivän ikäinen silloin. Tietenkin isän piti auttaa leikattua äitiä ihan kaikessa, mm. peseytymisessä, koska hän oli tosi kipeä rajun leikkauksen jäljiltä ja veritankkausten jälkeenkin hyvin heikkona Näinhän äitiä kuuluukin auttaa, se oli ihan luonnollista. Mutta lisäksi oli siis passattava anoppi PERKELE! Kas kun ei jalkahierontaa vaatinut. Siis mitään muuta se ei tehnyt kuin makasi sohvalla tv:n ääressä ja vaati vauvaa kannettavaksi siihen. Ruokapöytään se nousi ja veskissä käymään. Ohessa sitten maalaili, miten hän "on suunnitellut täydelliset ristiäiset!" ja siihenhän vauvan vanhemmilla ei sitten ollut mitään sanottavaa. Sydämetön paskiainen, sanon minä! Minä olen siis tuo isä. Jumalauta että ottaa pannuun vieläkin. Vihaan anoppia tästä asiasta varmaan hamaan hautaan.

aikuisten ihmisten pitäsi pystyä puhumaan omille vanhemmilleen!

Itse olin ihan vastaavassa tilanteessa, ainoa erotus oli että olin tehohoidossa 3 vrk, tämän jälkeen 2 vrk tavallisella osastolla jonka jälkeen kotiuduttiin. Leikkaushaava oli arka, ei mielestäni kipeä. Sairaalassa käytiin vielä näytillä 3 päivänä peräkkäin... Liikkuin ihan normaalisti jo 3 päivän päästä leikkauksesta, kaupassa kävin 6 pv päästä leikkauksesta. Töihinkin oli palattava heti kotiuduttua...

Et sillein.

vanhemmissa jos ottavat jonkun passattavakseen kotiin eikä isä uskalla ottaa vauvaa anopiltaan syliin kuin vartiksi. Siis millaisia ihmisiä oikein olette? Kannatte ruokaa eteen tuollaisille ihmisille? Ette laita kotonanne tv:tä hiljemalle tai kiinni? Huh.



Ap, älä stressaa. Tuskin ketään niin paljon teidän vauvanne kiinnostaa, että mitään sotasuunnitelmia tarviit. Senkun sanot, että pyydätte kun jaksatte.

Ei tarvi noiden kokemusten jälkeen vaimoa pestä eikä holhota. Pärjää itsekin jos vaan haluaa. Mä menetin reilut 3l verta, sektio tehtiin, niitit mahassa. Kannoin vauvaa sen mitä tarvitsi, peseydyin itse vaikka huimasi jne. Tein vielä pikasiivouksen ennen terkkarin kotikäyntiä. Sisulla selviää. Vaikka pää kainalossa.

Ei tarvi noiden kokemusten jälkeen vaimoa pestä eikä holhota. Pärjää itsekin jos vaan haluaa. Mä menetin reilut 3l verta, sektio tehtiin, niitit mahassa. Kannoin vauvaa sen mitä tarvitsi, peseydyin itse vaikka huimasi jne. Tein vielä pikasiivouksen ennen terkkarin kotikäyntiä. Sisulla selviää. Vaikka pää kainalossa.

Ehkä pointti olikin siinä että halusin auttaa puolisoani, joka oli kipeä ja kalpeana raahusti seinistä tukea ottaen, veritankkausta sulatellen ja valvoneena 3 vkoa putkeen (ja lisäksi huom. 5kg:n nostokielto). Anoppihan sanoi "tulevansa auttamaan" mutta kun ei sitten tehnytkään yhtään mitään? Sainkin siis (yleensä jaettujen) kotitoimien lisäksi hoidettavaksi ärsyttävän marmattajan, joka myös muisti koko ajan myös antaa niitä oi-niin-arvokkaita ohjeitaan joka jumalan asiaan - kuinka asta hoidetaan ja taloutta pidetään.

Jäikin kertomatta pari hauskaa juttua vielä. Esim. sitten kun pitkän, ahkerasti puuhastellun päivän päätteeksi pääsin omaan sänkyyn ja sain vihdoin ottaa vaimon syliinkin ja yhdessä ihailla uutta tulokasta, niin eikö anoppi perkele tunkenut makkariinkin! Katsomaan "että teillä on kaikki hyvin ja osaatte nukuttaa vauvan!" Vaimo runttasi kynsiään mun kyynärvarteen koska näki silmistäni että kohta räjähtää. Taisi anoppikin silmieni leiskunnasta ymmärtää että nyt on aika häipyä.

Joku tuossa kommentoi, että on se kumma kun ei omaa lasta saa otettua mummilta pois omaan syliin. No minähän otin, ja sain murhaavia katseita ja närkästyneitä sivaltavia kommentteja. Ja sitten vartin kuluttua, että "kyllä se nyt jo riittää, etkö voisi jo antaa vauvan minulle?" Purin sitten hampaat narskuen yhteen ja otsalla suoni tykytti halkeamispisteessä mutta kun "etkös sinä tiedä että vävyn tehtävähän on myöntyä appivanhempien tarpeisiin ja ymmärtää ne!"

Ja miksikö uupunut äiti ei omalle äidilleen saanut sanotuksi että nyt ei kyläilyt sovi. No kun anoppi on sellainen ihminen, "erityinen ja tärkeä", niinkuin itse sanoo, että jos tuohon ei olisi suostuttu niin siitä saataisiin kuulla noin 20 vuotta ainakin. Katsottiin sitten että jos kestetään sitä pari yötä niin päästään siitä maanvaivasta vähäksi aikaa.

Ja päästiinhän siitä. Huh huh, voitte uskoa että huokailtiin helpotuksesta kun se eukko häipyi. Mutta se ei tarkoita, että antaisin anteeksi tuollaista itsekästä paskaa. Mä olen yleensä lempeä ihminen, mutta loukattuna vähintäänkin yhtä pitkävihainen kuin rakas anoppi-kulta.

t. se isäihminen

olisi kuitenkin hyvä opetella pitämään puolensa. Jo vaikka malliksi lapselle. Ei pidä välittää murhaavista katseista tai pitkävihaisuudesta. Kyllä kotonaan saa puolensa pitää. Itse mahdollistitte mokoman käytöksen. Mikä naurettavinta, ette sanoneet asioista suoraan. Outoa ettet itse ymmärrä sitä. Siis ette edes tv:tä uskaltaneet laittaa hiljemmalle omassa kodissa? Oikeasti, et voi olla tosissasi!

sanoa ei ja meillä kävi ensimmäisten 2kk aikana 17 vieraat joista 6t yövieraita

ei ole edes vielä nähnyt toista lastamme joka on nyt 9kk. Ei varmasti koskaan näekään, kun välit meni ainoaan poikaansa pilaamaan raskausaikanani :-( Mieluusti haluaisin molemmat mummit ja ukit lasteni elämään, mutta eihän sille mitään voi, jos ei kerran kiinnosta... Onneksi omat vanhempani ovat mahtavat isovanhemmat!