Lue keskustelun säännöt.
Ihmisen kestokyky on käsittämätön.
02.02.2010 |
Tietenkin jokainen on yksilö siinä, millaisia vastoinkäymisiä kestää, mutta en silti lakkaa ihmettelemästä ja ihailemastakin sitä, millaisia kauheuksia ihmiset kestävät musertumatta.
Kouluaikana tekstiilityön opettajalta kuoli mies ja molemmat pojat (ainoat lapset siis) auto-onnettomuudessa. Oli sairaslomalla pari viikkoa ja sitten palasi taas työhön.
Tsunamissa hengissä selvinneiden joukossa oli myös ihmisiä, joiden kaikki muut perheenjäsenet kuolivat - ja he silti selvisivät tulematta hulluksi tai tekemättä itsaria...
Sodissa ihmiset selviävät raiskauksista, kidutuksista, omaisten murhista, kodin tuhoamisesta...
Hullua sitten, että osa musertuu henkisesti ilman mitään näkyvää syytä. Vastoinkäymiset ovat hurjan subjektiivisia, ei niitä voi verrata. Ja ihmismieli on outo ja arvaamaton.
Kommentit (8)
Oiskohan siinä se, että suurissa vastoinkäymisissä ihminen ulkoistaa sen kauheuden, eikä käsittele sitä kunnolla ennen kuin vasta ajan kuluttua ja silloinkin säännöstellen. Suojelee siis alitajuisesti siten itseään. Kun taas pienissä vaikeuksissa se välitön vaikutus voi em. takia olla kovempikin, kun ihminen ei osaa samalla lailla varjella itseään, vaan prosessoi sen heti ja rysäyksellä. Mutua tää tosin, ei onneksi ole omakohtaista kokemusta tuollaisista kamaluuksista.
ja tosiaan se on aina subjektiivista, miten vaikeuksia kokee. Jos ei ole kokenut mitään isoa, pienikin vastoinkäyminen tuntuu kauhealta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillakin fyysinen terveys pettää, vaikka he eläisivät terveellisesti. Perintötekijät eivät jakaannu niin reilusti, että kaikille annettaisiin sama määrä psyykkistä ja fyysistä voimaa.
Toinen rakastaa lastaan enemmän, kuin toinen ja toinen myös miestään enemmän, kuin toinen.
Mikäli lapseni kuolisivat, niin menisi multa toimintakyky täysin, olen siitä varma.
Olen muutenkin aina huolissani lapsistani, kun taas naapurin äiti suuttuu, kun lapset pimpottavat ovikelloa. Minä taas tiedän, että lapset ok, kun ravaavat tuossa ovella.
Toki on eroja myös psyykkeessä mitä kestää, mutta ei me kaikki kuitenkaan rakasteta samalla tavalla.
Kuten ekassa virkkeessänikin jo sanoin, kaikki on siinä yksilöitä.
ap
Toinen rakastaa lastaan enemmän, kuin toinen ja toinen myös miestään enemmän, kuin toinen. Mikäli lapseni kuolisivat, niin menisi multa toimintakyky täysin, olen siitä varma. Olen muutenkin aina huolissani lapsistani, kun taas naapurin äiti suuttuu, kun lapset pimpottavat ovikelloa. Minä taas tiedän, että lapset ok, kun ravaavat tuossa ovella. Toki on eroja myös psyykkeessä mitä kestää, mutta ei me kaikki kuitenkaan rakasteta samalla tavalla.
miten joku suhtautuu arjen pieniin ärsytyksiin. Joku on viilipytty, eikä hermostu rimputukseen. Toinen taas on muuten rauhallinen, mutta ääniyliherkkä. Kolmas taas temperamenttinen ja tunteet leiskahtavat ääripäästä toiseen - eikä varmana voi silti sanoa, että hän rakastaa lapsiaan vähemmän.
Mutta tottahan olet oikeassa siinä, että ihmiset ovat erilaisia esimerkiksi juuri tunnesiteidensä syvyydessä. Sitä vain voi olla oikeasti aika vaikea etukäteen tietää, miten suhtautuisi, jos vaikka lapsi kuolisi.
Minustakin tuntuu, etten selviäisi, mutta sitä voisi käydä aivan toisinkin.
Toivottavasti emme sitä silti koskaan joudu testaamaan, eikös!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kokenut jotain kauheaa, pienet vastoinkäymiset tuntuu sen jälkeen triviaaleilta.
Mutta väitän, että se on puppua. Kyllähän vastoinkäymiset ja niistä selviäminen kasvattavat, mutteivät minusta pitkäksi aikaa jalosta ihmistä.
Eli vaikka lapseni sairaus on todella muuttanut perheemme elämää, saatan silti yhä narista ihan jonninjoutavista asioista ja saada kiukkupuuskan jostain pikkuseikasta ;-)
kokenut jotain kauheaa, pienet vastoinkäymiset tuntuu sen jälkeen triviaaleilta. Mutta väitän, että se on puppua. Kyllähän vastoinkäymiset ja niistä selviäminen kasvattavat, mutteivät minusta pitkäksi aikaa jalosta ihmistä. Eli vaikka lapseni sairaus on todella muuttanut perheemme elämää, saatan silti yhä narista ihan jonninjoutavista asioista ja saada kiukkupuuskan jostain pikkuseikasta ;-)
Ei kai ihmisen perusluonne kauheasti muutu. Kun se pahan kokemuksen shokki on kulunut, alkaa varmaan taas pienemmätkin asiat potuttaa ja hyvä niin, kai...
ap
Oiskohan siinä se, että suurissa vastoinkäymisissä ihminen ulkoistaa sen kauheuden, eikä käsittele sitä kunnolla ennen kuin vasta ajan kuluttua ja silloinkin säännöstellen. Suojelee siis alitajuisesti siten itseään.
Kun taas pienissä vaikeuksissa se välitön vaikutus voi em. takia olla kovempikin, kun ihminen ei osaa samalla lailla varjella itseään, vaan prosessoi sen heti ja rysäyksellä.
Mutua tää tosin, ei onneksi ole omakohtaista kokemusta tuollaisista kamaluuksista.