Asperger, miten periytyvää?

jos lapsesi olisikin as-lapsi niin eikö nykyään hoito ole toista luokkaa kuin sinun lapsuudesssasi? Vai saitko apua aspergeriin lapsena?

Pystyisitkö ihan rehellisesti sanottuna huolehtimaan omasta lapsesta? Ei millään pahalla, mutta vaikutat hieman naiivilta? Prinsessaunelmia..



No onhan sulla mies.. Mutta silti, varsinkin jos sun lapsellasi olisikin sitten aspergerin syndrooma.



Mitä ikäluokkaa olet ap?

vaikka as-palstalta. Siellä on monenlaista tarinaa aspergerista. Taitaa olla periytyvää kyllä, meillä ainakin, kun as tulee molemmilta puolilta. Mutta kai ihmiset ovat yksilöitä, eikä assius pakosta ole sieltä pahimmasta päästä. Ja tukea on kyllä saatavilla. Minusta ei kannata murehtia etukäteen. Tsemppiä!

ja toinen lapsistamme on ihan selvä assi tapaus. Silti tämä assi-lapsemme on niin erityisen ihana kaikessa omassa kummallisuudessaan, että en ikikuunapäivänä vaihtaisi hänestä tätä ominaisuutta pois. Sehän tekee hänestä juuri hänet! Aivan kuin rakastan miestänikin juuri niin kummallisena kuin hän on. Joskus hänen kohdallaan toivoisin pientä joustavuutta, mutta jos annan kaiken mennä rutiineilla, niin elämämme on oikein ihanaa.



Kuulostaa siltä, että et ole itse itseäsi hyväksynyt ja näet aspergerin jonkinlaisena vikana. Mutta jokaisellahan meistä on jotian ominaispiirteitä, joten opettele nauttimaan omista kummallisuuksistasi sen sijaan, että vihaat tai häpeät niitä!

Toisaalta, vaikka se periytyisi ihan satavarmastikin niin minusta aspergerin riski tai todennäköisyys ei ole mikään syy olla tekemättä lapsia. Kun sinä olet saanut aikaan parisuhteen ja ammatin, olet jo osoittanut, että sen kanssa voi elää ihan hyvää elämää. Ja kun omaa as-lastani katselen niin kyllä hänenkin elämässään kaikista vaikeuksista huolimatta on PALJON onnea ja iloa.



Että tuon takia ei kannata jättää lapsia tekemättä. Eri asia sitten, jos muuten vaan et halua.

koskaan täällä lukemiani. Mikäköhän tuota vastaajaa piinaa? Taitaa olla löyhä elämä itsellään.



Mutta kysymykseesi: kyllä, Aspeger on todellakin hyvin periytyvää - varsinkin poikien kohdalla voimakkaammin, joskus jää muutama sukupolvi väliin.



Voin kuvitella, minkälaiset mietteet sinulla on liittyen koulukiusaamiseen - jos on itse joutunut ko toiminnan kohteeksi, ei sitä hevin unohda.



Mutta tässä maailmassa vain valitettavasti on aina mieleltään köyhiä yksilöitä, joiden kyseenalainen huvi on väheksyä toisia, kiusata ja härnätä. Niiden kohteeksi voi joutua ihan kuka vain. Ei tarvitse olla Asperger- tai muun syndrooman kanssa elävä.



Auttaa muuten ihmeesti, jos suhtautuu kiusaajiin ajatuksella: surullista, että kiusaajalla/jilla on niin paha olla tässä maailmassa, että he joutuvat alentumaan kiusaustasolle. Itsensä kanssa ja elämänsä ja ympäristönsä kanssa sopusoinnussa elävä ihminen nimittäin ei koskaan alentuisi moiseen.







Pystyisitkö ihan rehellisesti sanottuna huolehtimaan omasta lapsesta? Ei millään pahalla, mutta vaikutat hieman naiivilta? Prinsessaunelmia.. No onhan sulla mies.. Mutta silti, varsinkin jos sun lapsellasi olisikin sitten aspergerin syndrooma. Mitä ikäluokkaa olet ap?

[/quote]

3 jälleen. Missä määrin kommenttini oli muka epäasiallinen? Ihan järkevä kysymys minusta.



En tiedä aspergerista, mutta ap vaikuttaa tekstinsä perusteella vähän siltä, että hänellä itsellään on vain huono itsetunto!

Eikö nykyään hoidot ole hyvät ja samoin hoidot aloitetaan heti täydellä panostuksella kun diagnoosi on saatu.

Molemmat lapseni on ihaninta mitä maailmassa on! Toisella diagnosoitu vaikea-asteinen dysfasia ja häntä ja toista lastani rakastan niin paljon ettei sitä voi edes käsittää.

Ehdottaisin että varaisit ajan vaikka neuvolaan ja juttelisit siellä asioista jotka sinua mietityttävät menette vaikka miehesi kanssa yhdessä. (samanlainen keskustelu kun voi käydä perheenperustamistapauksissa, onko sellaisia vielä?) Sieltä saat varmasti tukea ja tietoa.

Eikö nykyään hoidot ole hyvät ja samoin hoidot aloitetaan heti täydellä panostuksella kun diagnoosi on saatu.

t. 13v as-tytön äiti

(ja itselläni on itse diagnosoitu as)

Asperger periytyy, mutta se ilmenee hyvin eriasteisina muunnoksina, joillain on vain as-tyyppisisä piirteitä, joidenkin elämää se hallitsee. Ethän voi tietää mistään muustkaan ominaisuudestasi, sattuuko se periytymään lapsellesi, ja sinä ehkä osaat hakea ass-lapsellesi oikeanlaista tukea ja jaksat häntä ymmärtää. Mutta ihan hyvin se voi jättää myös periytymättä!



Te, jotka arvelette hoidon olevan nykyisin parempaa, olette valitettavasti väärässä. Veljeni sai diagnoosin ensimmäisten joukossa Suomessa, ja hän sai mahtavat terapiat ja kuntoutukset liittyen sosiaalisen kanssakäymisen harjoitteluun jne. Häntä myös soputettiin elämään oman aistiyliherkkyytensä kanssa. Ja hyvä lopputulos tuli: yksinäisyydestä nauttiva, koulutettu, huumorintajuinen aikuinen, joka huolehtii itse omasta elämästään kaikin tavoin ja on onnellinen.



Nykyään dignoosi annetaan ehkä liiankin helposti, ja kela on leikannut tukia terapioiden yms suhteen. Kaikkea pitää osata ja jaksaa vaatia, eikä silti juuri mitään tarjota. No, se on varmaankin paremmin nyt, että kouluissa ass osataan ottaa huomioon arvostelussa, eli jotain saa anteeksi.



Tsemppiä! Vanhemmaksi et ole valmis,ennen kuin hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet :)

koska itselläsikin on AS. Jos siis AS periytyisi lapsellenne. Siinä mielessä voisi toivoa, että saisitte tytön, jostain syystä AS periytyy harvemmin tytöille :).



Kyllähän tuo periytyvyys näyttää muuten olevan erittäin vahvaa poikien osalta. Miehelläni AS-piirteitä ja samaten pojallani. Itse olen välilläni ihmeissäni näiden poikieni kanssa, mutta tähän asti olemme joten kuten pärjänneet myöskin aika tiukkojen rutiinien ansiosta. Rutiinit jos hellittävät, alkaa elämä mennä mullin mallin, pojalla tulla yliherkkyydet esille erityisen paljon, aggressiivisuutta ja levottomuutta tulla esiin ym. Ei liian paljon ohjelmaa samalle päivälle ja tarpeeksi pitkä palautumisaika jännistä tapahtumista, siinä vähän ohjenuoraa AS-perheen elämään. Samaten ennakoidaan ohjelma vähintään seuraavaksi päiväksi. Jos sellaista ajattelette pystyvänne noudattamaan, niin mikä ettei sitä lastakin voisi ajatella...

Ok, en tiennyt ettei ole hoitoja. Asperger on itselle aika vieras käsite kun läheisillä sitä ei ole esiintynyt, mutta automaattisesti luulin että siihen on jotain "hoitoja".

Omalla dysfasia lapsella on mm. päiväkoti puolipäiväsenä 3 kertaa viikossa kuntoutuksena (itse olen äitiyslomalla) niin ja tuosta on lastenneurologin lausunto että suositellaan päiväkotia.

Että tuollaisia pieniä apuja arjen keskelle lähinnä tarkoitin.

Mutta anteeksi että nyt kuitenkin olin väärässä.

nimim.asiasta tietämätön kommentoi

Mitkä ovat pahimpia juttujasi? Epäsosiaalisuus, yliherkkyydet, kapea-alaiset kiinnostuksen kohteet? Pärjäätkö muuten elämässäsi ja oletko töissä? Assiudesta ei tosiaankaan kannata heti alkaa puhua esim uudelle työnantajalle. Miten sinulla koulussa sujui, paitsi että sinua kiusattiin? Puututtiinko kiusaamiseen silloin?

Oletko valmis olemaan silloin "leijonaäiti" eli taistelemaan lapsesi oikeuksien puolesta esim. jos häntä kiusattaisi? AS-lasta saa myös usein auttaa ystäväsuhteissa, se ei ole niin vain sellaista koulun jälkeen toisten luo menemistä automaattisesti, voi vaatia luuriin tarttumista ja kyläilyjen järjestelemistä vähän puolituttujenkin kesken, jotta ystävyyssuhteita kehkeytyisi ja ne pysyisivät elossa.



AS-lapsen kanssa voi joutua juoksemaan myös neurologilla, puheterapiassa tai toimintaterapiassa, jopa psykologilla, riippuen lapsen ongelmista ja iästä.



Mutta yhtäkaikki AS-lapset ovat myös hurmaavia yksilöitä, monella todella hyvä huumori, erittäin rehellisiä, eloisia, ikuisia maailmanparantajia, erittäin taitavia erityisosaamisessaan. Niinkuin kaikki lapset vanhemmilleen, kaikkein rakkainta ja ihaninta mitä maa päällään kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä pohdiskellut, kun mieheni haluaisi kovasti lasta (kuten myös minäkin).

Ongelmana on se, että minulla on diagnosoitu Aspergerin syndrooma. Osaatteko te sanoa, miten voimakkaasti tää on periytyvää. Uskaltaako ryhtyä lapsia hankkimaan? :(

Omaa elämääni ei AS oo niinkään enää haitannut, oon vaan "oudompi" kuin muut ihmiset. Itseasiassa, ihmiset suhtautuu muhun oudosti jos kerron sairaudestani. Olin kylläkin koko kouluaikani koulukiusattu ( päiväkoti, peruskoulu ja lukio), enkä haluaisi lapselleni samaa kohtaloa.

Joskus tuntuu että pitäis mennä pois, en tajua miksi mun mies ees jaksaa olla mun kanssa, kun se näyttää niin kovasti niitä lapsia haluavan..

Oliko sun vanhemmillasi se??