surraanko abortoitua lasta niin kuin syntyneen lapsen kuolemaa?

Jouduin keskeyttämään raskauden puolen välin jälkeen ja oli kova paikka.

Mulla oli km rv 16 enkä surrut sitä samalla tavoin kuin surisin lapsen kuolemaa. Minusta se oli raskauden keskeytymistä, surullista toki mutta ei siinä varsinaisesti kukaan kuollut.

Se onkin hassua, että keskenmenoja surraan lapsen menetyksinä, mutta aborteissa ei muka kuole kukaan.

Mulla oli km rv 16 enkä surrut sitä samalla tavoin kuin surisin lapsen kuolemaa. Minusta se oli raskauden keskeytymistä, surullista toki mutta ei siinä varsinaisesti kukaan kuollut.

ihan seko. sun lapsi kuoli, ihan sama millä viikolla tai minkä ikäisenä. mun mielestä abortti on yhtä paha kuin jo syntyneen vauvan tappaminen.

Raskaus loppui ja sikiö tuli ulos, mutta mikään varsinainen ihminen ei kuollut koska mitään ihmistä ei vielä ollut. Jos se tekee minusta sekon niin sitten tekee. Terv. 4

Sikiö tuli ulos koska oli kuollut. Se sikiö oli jo ihminen. Mitäpä tuota kieltämään tosiasioita.

Spontaani keskenmeno ei ole abortti



Toisaalta abortin voi joutua tekemään myös äidin/sikiön terveydellisistä syistä johtuen, ei vain niin että hups unohdin ehkäisyn ja abortoin siksi. Silloin tuskin surettaa jos abortti on haluttu ja raskauden ekalla kolmanneksella tehty. Jos taas lähennellään raskauden puoliväliä, niin varmasti kirpaisee ja kovasti.



Jo elävän lapsen kuolema on varmasti aina ihan kamala kokemus, eikä varmaan ikinä haluttu päätös.



Joka tapauksessa, kaikki surut on erilaisia kuten kaikki surijat ja jokainen suree kuten haluaa. Surujakaan ei voi laittaa järjestykseen - ei ole olemassa mitään paremmuusjärjestystä suruille. Ainoa ero taitaa olla ulkopuolisten silmissä. Sellaisia asioita, jotka eivät ole olleet ulkopuolisille "todellisia" (kuten raskaus) ei toisten mielestä pitäisi kait surea juuri ollenkaan. Kuitenkin vauvaansa mahassa kantaneelle ja potkut tunteneelle äidille sikiön menetys terveydellisistä syistä johtuvan keskeytyksen takia on ihan yhtä todellista kuin elävän lapsen menetyskin.

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan.

Lapsen kuolemaa en ole kokenut, läheltä liippasi kyllä.



En usko, että surisin lapsen kuolemaa samalla lailla. Jos lapseni kuolisi luultavasti sekoaisin.

Mulla oli km rv 16 enkä surrut sitä samalla tavoin kuin surisin lapsen kuolemaa. Minusta se oli raskauden keskeytymistä, surullista toki mutta ei siinä varsinaisesti kukaan kuollut.

ihan seko. sun lapsi kuoli, ihan sama millä viikolla tai minkä ikäisenä. mun mielestä abortti on yhtä paha kuin jo syntyneen vauvan tappaminen.

Te fundamentalistihörhökummitukset puratte ahdistustanne näihin aloituksiin, aina ja iänkaikkisesti.

Jo elossaollut lapsi, on nähnyt ja kokenut, vanhemmilleen muistoja antanut.

Kukaan mielenterveydeltään vakaa ihminen ei tee aborttia huvin vuoksi! Olet tunteeton ihminen, jos niin päättelet.

Tein abortin vaikean sairauteni vuoksi ja siksi, että voisin olla parempi äiti niille, jotka ovat syntyneet, joita hoidettu, imetetty ja kokemuksia yhdessä jaettu.

Olen ihan ok abortin kanssa, surullinen tietysti, että niin piti käydä. En siitä asiasta mitään nautintoa saanut! Mutta jos jompikumpi näistä elämää jo eläneistä kuolisi, menisin aivan tolaltani ja olisin mennyttä...

Elämä on surua ja murhetta tulvillaan, kaikkialla maapallolla. Joitakin raskaita valintoja on tehtävä. Sinä olet kaltaisiesi kanssa sitä mieltä, että minut pitäisi tappaa. Niinhän moni huutaa näillä palstoilla, nimettömänä jne. Mutta ne lapseni jäisivät ilman äitiä. Heille olen rakas ja ainutkertainen ihminen.

Jos nyt yrittää asiallisesti vastata, niin tässä omat kokemukset.



Toki keskenmenot surettavat. Kun ihminen tulee raskaaksi, niin useimmat kuitenkin alkavat miettimään, että millainen ihminen siellä on kasvamassa. Kun raskaus menee kesken, niin kyllä se yleensä jäljen jättää. Mulla on ollut useampi keskenmeno, osa helpompia ja osa vaikeitakin kokemuksia. Keskenmenoon on ehkä siksikin helpompi suhtautua, että se on tavallaan mahdollisuuksien rajoissa. Keskenmeno on melko yleinen.



Lapsen kuolema on sitten aivan eri kaliiberia oleva asia. Se on kuin pala sydämestä olisi iäksi viety. Se on haava joka ei koskaan parane täysin. Lapsen kuolema on nykyaikana niin harvinainen tapahtuma, siihen ei ole vertailukohtaa. Lapsen kuolema on musertavaa.



Aborttia en ole joutunut tekemään. Varmasti sen jälkivaikutus riippuu paljon syistä miksi sen tekee. Ei se nyt varmaan ikinä helppoa ole. Mutta se on sentään tahdonalainen päätös.

vaan mielummin vaikka noilla samoilla viikoilla tapahtuneeseen keskenmenoon. Mutten silloinkaan tietäisi miten sitä surisin kun noissa keskenmenoissakin on fiilikset olleet niin erilaiset.



Ekja raskaus kun meni kesken rv 12 niin se oli milten maailmanloppu, olin niin suruni keskellä että myöhemmin olen ihmetellyt. Sitten syntyi kaksi lasta lyhyillä ikäeroilla ja keskenmenon suru hälveni pois. Nyt sitten uusi raskaus meni taas kesken rv12 mutten ole sitä osannut paljoakaan surra, en ole edes itkenyt kertaakaan. Tiesin jo entuudestaan että on riskiraskaus eikä sen loppuun meneminen ollut millään lailla varmaa, siksi en vielä koko raskauteen uskaltanut luottaa.



Varmaan keskenmenoissakin surisin suuresti sitä aborttia jonka tekisi siinä vaiheessa kun lapsi on jo ollut toivottu ja omassa mielessä todellinen, vaikka vamman perusteella tehdyt keskeytykset. Mutta jos taas ei ole kerennyt koko raskautta mieltää tai haluta niin sitä en varmaan niin surisi.

Lapseni ei kuollut siinä vaikka raskaus päättyikin Oli tuulimunaraskaus eikä mitään lasta ollut lopulta edes ollut, tai oli ainakin kuollut jo ennenkuin olin itsew tiennyt raskaudesta.



Surin tuolloin mielestäni valtavasti mutta kun vuotta myöhemmin pelkäsin vastasyntyneenä sairastuneen vauvani hengen puolesta niin tajusin että olisi kyllä todella paljon pahempi asia kuin alkuraskaudessa menetetyn kasvottoman vauvan kuolema. (Onneksi toipui)



Keskenmenoon verrattaen abortti on vieläpä aina äidin oma valinta. Miten voi surra kuollutta lasta yhtä paljon jos on itse päättänyt että tämän pitää kuolla kuin äiti joka on tahtonut antaa lapsensa elää ja tämä kuolee kuitenkin?! Surra voi, mutten usko että yhtä paljoa. Ja mitä pitempään lapsen kanssa saa olla, sitä enemmän häneen rakastuu ja sitä enemmän myös suree menetystä.