Mikä asia masentaa sinua eniten elämässä?

Rasismi.

Se, että meni välit yhteen ystävään.

Sekä se, että miehen perhe asuu kaukana sodan keskellä, enkä ole heitä koskaan tavannut, eikä mieskään 16 vuoteen.

etten saa opiskeltua enkä hoidettua mitään opiskeluun liittyviä asioita.



Mä oon sairastanut masennusta vähän on/off, käynyt terapiassa ja saanut lääkitystäkin. Nyt luulen, että olen saanut selville, mikä mua vaivaa: tarkkaavaisuushäiriö. Tämä, jota tulen kirjoittamaan, kuulostaa naurettavalta, tiedän, mutta silti: mä en ole saanut haettua apua, koska en ole saanut oikein tukea tässä asiassa. Äitini on samaa mieltä siinä, että mulla on tarkkaavaisuushäiriö, mutta sitten kun kerroin tästä asiasta eräälle ystävälleni, hän suhtautui asiaan vähätellen. Sen jälkeen mua on tää asia lähinnä hävettänyt, enkä oo halunnut puhua siitä kellekään.



Tiedän, että aikuisen ihmisen pitäisi hoitaa itse omat asiansa, mutta jotenkin kaipaisin tässä tukea esim. mieheltäni, joka nyt ei ole erityisen innostunut puhumaan tällaisista asioista. Mutta jotenkin mua vaan alkoi nolottaa koko juttu, kun tämä mun yks ystävä suhtautui niin huvittuneesti tähän asiaan.



Plääh.

ja ei hajuakaan, mitä teen äitiysloman jälkeen. Vauvakaan ei ole vielä syntynyt, mutta silti stressaan jo nyt. En halua palata nykyiseen työhön ja haluaisin lisäopiskella, mutta en ole ihan varma tuostakaan ja ei olisi varaa taas tehdä hutiratkaisua ammatin suhteen...

Kahden pienen lapsen äitinä tämä kuolemanpelko masentaa :(

Tuoreena ylioppilaana mulla oli enemmän pokkaa ja tahtoa, kun nyt miltei nelikymppisenä. En ole onnistunut elämässäni ja tuntuu, ettei siihen ole enää mahdollisuuttakaan :( Olen tippunut auttamattomasti kyydistä...

Ahdistaa lukea lehdesta ilmastomuutoksen etenemisestä ja katsella omia lapsia miettien, millaista on heidän aikuisuus ja vanhuus. Onko heillä lastenlapsia ja jos, niin millaisessa maailmassa he elävät. :/

vanhenee, jonka vaihtoehto on vielä huonompi, eli kuolema. Lisäksi tietoisuus siitä, että tuo kuolema voi tapahtua millä sekunnilla hyvänsä, samoin kuin voi iskeä vaikka mitkä katastrofit, kuten halvaantuminen, skitsofrenia, kodittomaksi joutuminen (no ehkei Suomessa vielä), koko perheen kuoleminen jne jne..tekis mieli vaan käpertyä pimeään nurkkaan odottamaan pahinta.

loppuu ja pakko mennä töihin, vaikka haluaisin hoitaa lapset kotona. Tämä kuulostaa hirveältä, mutta kerronpa kuitenkin: minulta löytyi äskettäin patti rinnasta ja hetken aikaa se näytti syövältä. Olin ihan kauhuissani, tietysti. Onneksi selvisi sitten, ettei kyse ole mistään vakavasta. No, se kamalin osuus on se, että jossain mieleni sopukassa jo mietin, että sittenpä ainakin saan jäädä kotiin. Nyt kun olen ehtinyt ajatella asiaa hieman järkevämmin, olen tietysti toista mieltä. Parempi terve äiti lapsilla, vaikka työssäkäyväkin.

lapseni koskaan saaneet tavata ukkiaan :(

en voi edes peiliin katsoa. En saa asialle mitään tehtyä kuitenkaan, yritän, mutta se kaatuu aina heti tuloksettomuuteen.

Teini-ikäiset lapseni. Uhittelevat ja ovat pahantuulisia ja naama nutturalla viikosta-kuukaudesta toiseen. Eikä murkkuiän pitäisi mennä ohi joskus??? En enää halua olla äiti tuollaisille lapsille, en tätä riitelyä ja huonona äitinä olemista halunnut.

Mitä mä olen tehnyt väärin, kun lapseni uhittelevat?

Itseäni masentaa siskoni agressiivinen rintasyöpä ja myös oma kuolemanpelko on kasvanut. Mutta toivoa emme ole menettäneet, emmekä menetä. Älä sinäkään. Kaikkia meitä odottaa kuolema kulman takana ennemmin tai myöhemmin.

Kahden pienen lapsen äitinä tämä kuolemanpelko masentaa :(

mutta se, että ihminen, joka on minua eniten satuttanut voi hyvin ja jatkaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja tapahtuneesta on aikaa vuosia. Välillä menee kuukausiakin, etten mieti koko asiaa, mutta sitten se jostain tulee mieleen. Tunnen oloni niin halvaksi ja käytetyksi.

Maksamattomat laskut ja jatkuva miettiminen mitä syötäs pari viikkoa niin ettei ihan kaikki rahat mene.

kun ei kykene normaaliin elämään ja arkeen vaan pyörii vanhoissa ongelmissa ja hankkii alkoholin käytöllä uusia.

Monella on näköjään aivan naurettavia "ongelmia". Jokainen terve suomalainen voi vaikuttaa painoonsa tai varallisuuteensa, jos haluaa. Ihan turha valittaa/masentua tuollaisista asioista. Miettikää vähän... maailmassa on OIKEASTI ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia elää kunnollista elämää.

tajuan, kuinka naurettava olen kun vertaa vitosen huoleen.



Pieni eletty aika on paljon merkityksellisempi kuin pelkkä olemassa olo.

Tai se, että eläminen on niin kallista, että vaikka meillä molemmat ovat työssäkäyviä, niin aina joudutaan laskemaan, miten raha riittää. Emme edes elä mitenkään leväperäisesti eikä ole ylisuuria lainoja. Oma vikamme tietysti, kun ei kiinnostanut opiskella millekään hyväpalkkaiselle alalle.

Terv 5

Eikä sitä vain löydy. Ikää alkaa kertyä, joten kohta lapsihaaveet on pakko unohtaa. Lapseton yksinäinen tulevaisuus ei kovin mukavalta kuulosta.

olen liian arka/ujo ja se harmittaa.