Minä autan mielelläni tuttavia ja ystäviä mutta kun

kantoapuna, mies kaikkein raskaimmissa töissä, mutta kun me muutimme, ja olisimme tarvineet apua kahteen (!) elineeseen, mähkäletelkkariin ja painavaan joustinparisänkyyn, niin kenellekään ei sopinut tulla auttamaan edes toiseen päähän.



Me sitten kahdestaan ähisimme nämä esineet kolmet portaat alas, pakettiautoon ja pois ja yhdet portaat ylös. Olin niin väsynyt ja kipeä että itkin kun kaikki oli perillä, mutta yhteenkään muuttoon en ole sen jälkeen mennyt.

sori typot, olin niin tuohtunut vieläkin

itse olen miettinyt lähinnä kahta puolta, eli ensinnäkin tiedän itsekin, että olen liian valmis auttamaan. musta olisi ihanaa, että maailma toimisi niin, että kaikki auttaisi toisiaan mutta kun ei. lisäksi mullakin varmaan taustalla jotain tietynlaista miellyttämisenhalua, ei-sanomisen puuttumista (tai miten sen sanoisi) olisiko jotain läheisriippuvaisuutta. ja toisaalta, ehkä meillä kavereina sitten vähän tavallista enempi sellasia "velttoja tyyppejä." lisäksi syinä voi olla vaikka muuta, esim jos lastenhoitoon apua pyydät niin rasittavat lapset tai liikaa lapsia :) (ei meillä, oikeasti). yms, eli tavallaan mene itseesi ja mieti. niin ja myös se, osaatko oikeasti pyytää suoraan apua vai odotatko, että muut vain ymmärtävät sivulauseesta avuntarpeen? tätä olen itse opetellut ja toisinpäin opetellut, etten ala itse aina arvailla tarvitaanko apuani toisten kautta rantain puheista vaan saaavat ainakin suoraan apua pyytää... ja usein voin pyytää "vaihdossa" jotain, vaikka lastenhoitoon tyyliin mulle sopii ottaa kampaajasi ajaksi teidän muksut, otatko seuraavana päivänä mun kasvohoidon ajaksi meidän!

olevat kantokykyiset miehet tai sellaisten vaimot ja pyysi apua yksiloityyn ja rajattuun suoritukseen. Myös niille, joita olimme olleet auttamassa. Viime hetkellä kysyttiin jopa työkavereilta. Tarjottu olisi ravintolassa ateria siihen päälle. Mutta ei...



Sitten kun kutsun meille kotiin syömään tai istumaan ilmaa, kaikille käy aina. Mulla tämä muutto oli ihmisten suhteen aikamoinen vedenjakaja. Näki kuka todella oli ns ystävä hädässä.



(Parhaat ystävät olisivat tulleet, mutta olivat juuri (oikeasti) USA:ssa matkoilla juuri silloin ja loput tarjokkaat olivat hentoja tai raskaana olevia naisia, joita ei tarvittu, sillä pikkusälä oli pakattu ja muutettu jo aiemmin.)

Mutta sitä saa mitä tilaa, enpä auta enää minäkään. Vuosia jeesasin lastenhoidoissa, muutoissa jne, mutta koskaan homma ei toiminut toisinpäin tiettyjen tyyppien kanssa.

Aika pitkään nää muutamat sinnikkäät soitteli ja pyyteli apua milloin mihinkin, mutta en suostunut enää koskaan.

Onneksi on ihmisiä joiden kanssa vastavuoroisuus toimii. Enkä mä oleta, että aina kaiken pitäis mennä tasan, ei tietenkään, mutta että edes JOSKUS autettais.

Sitä vain kutsutaan hienommin nimellä turvaverkko ja sellainen jokaisella pitäisi olla.

Mutta nyt olen kyllä päättänyt, että sama meno ei enää jatku. Autan niitä jotka minua auttavat, en enää niitä, jotka eivät koskaan auta. Mä autoin useiden vuosien ajan monia ihmisiä, nyt kun itsellä elämäntilanne, missä tarvitsisi apua, harvassa on ne jotka auttavat.