Oletteko harkinneet sijaisperheenä toimimista?

Me ollaan harkitsemassa sijaisperheeksi ryhtymistä. Asia on tavallaan kiinnostanut mua aina, jo ennen kuin tiesin lapsettomuusongelmastamme. Ja nyt se on tietysti saanut tuulta purjeisiin kun olemme käyneet hoidoissa jo useamman vuoden tuloksetta (4 ICSIä takana, tuloksena vain yksi raskaus joka sekin meni kesken), ja homma alkaa olla osaltamme loppusuoralla. Kokeilemme tänä vuonna vielä hoitoja luovutetuilla soluilla, mutta jos nekään eivät auta niin homma loppuu siihen.



Luin myös tuon mainitsemasi kirjan ja se innosti minua entisestään. Kävimme paikallisessa sossussa juttelemassa asiasta, ja ainakin alustavien keskustelujen pohjalta meitä pidettiin sopivina sijaisvanhemmiksi. Kuulemma se, että ei ole omia lapsia, ei tässä hommassa ole sen paremmin etu kuin haittakaan vaan kaikki ovat samalla viivalla. Nyt olemme aloittamassa pikapuoliin Pride-koulutuksen, joka antaa pätevyyden sijaisperheenä toimimiseen. Koulutus ei vielä sido meitä mihinkään, vaan sen käytyämme voimme tehdä päätöksen, lähdemmekö mukaan touhuun vai emme.



Jos olisimme nuorempia, harkitisisimme varmaan myös adoptiota, mutta ikämme takia (itse olen 35 ja mieheni on minua yli 10 v. vanhempi) se alkaa olla meille myöhäistä varsinkin, kun haluaisimme suomalaisen lapsen emmekä ulkomaalaista. Näissä olosuhteissa sijaisperhehomma tuntuu enemmän meidän jutulta ja sen toteutuminen paljon realistisemmalta. Sijaisvanhemmille kun ei ole mitään tiukkoja ikärajojakaan, vana päin vastoin siinä taitaa olla vain eduksi, jos on jo vähän enemmän ikää ja elämänkokemusta.



Tietystikään ei voi kuvitella, että sijaislapset korvaisivat biologisen lapsen. Ei se liene tarkoituskaan. Eiväthän sijaisvanhemmatkaan voi koskaan varmaan korvata lapselle biologisia vanhempia. Mutta tässä hoitovuosien aikana meillä ainakin on vahvistunut ajatus, että haluamme tavalla tai toisella lapsia elämäämme, vaikka ne eivät olisi biologisia lapsiamme. Suuri haastehan sijaisvanhemmuus aivan varmasti on, mutta uskon sen olevan myös tosi antoisaa.



Minäkin olen monesti kuullut tuon legendan (tai kai se monien kohdalla sitten on tottakin) että kun hautaa haaveet omasta lapsesta ja hakeutuu adoptio- tai sijaislapsijonoon niin kohta jo onkin raskaana. Ihanaahan se on, jos joillekin näin käy, mutta itse en kyllä sellaisesta haaveile. Meillä kun lapsettomuuden syy (miehessä oleva) on sellainen, että luomusti raskautumiseni on lähes 100% varmuudella mahdotonta.



Meille sanottiin sossussa, että sijaisperheasia voidaan ihan hyvin laittaa alulle jo nyt, vaikka vielä yrittäisimmekin lasta hoidoilla. Jos hoidot sitten tärppäisivätkin, niin voimme keskeyttää sijaisperheprojektin tai siirtää sitä myöhempään. Tuskin meille omin voimin mitään suurperhettä jenää on luvassa, kun ikää jo on, joten voisimme ihan hyvin ajatella ottavamme sijaislapsia omiemme lisäksikin. Asumme maalla ja tilaa meillä kyllä olisi useammallekin uudelle perheenjäsenelle.



Tässä minun ajatuksiani, olisi kiva vaihtaa asiasta enemmänkin ajatuksia jos muita samaa asiaa pohdiskelevia on!



T:Brooke

ja yksi biologinen, nyt 7v. Nämä pienet tulivat meille molemmat ollessaan vauvoja, toinen tuli 12/05, toinen 6/07. Nyt ollaan taas aktiivisemmin yrittämässä sitä omaa...



Brooke kirjoitti hyvin tuossa. Pride-valmennus on hyvä, siinä saa paljon tietoa ja tuntumaa tästä työstä. Ja tosiaan sen jälkeen voi miettiä miltä asia tuntuisi. Myöskin kouluttajat arvioivat oletteko sopivia sijaisperheeksi. Koulutuksessa käydään paljon asioita läpi, eli siellä pitää olla avoin. Saa paljon kotitehtäviä jne. Pitää olla valmis kertomaan siis ihan kaikesta....



Tämä työ on haastavaa nykypäivänä, kun on paljon kaikenlaisia tapauksia. Lapset ei välttämättä ole terveitä. Lisäksi itseä alkanut pelottaa se leima mikä usein sijaisperheillä on.. ja se että miten käyttäytyy lapsen kanssa julkisilla paikoilla, mitkä vaatteet yms. En tiedä ymmärrättekö.. Meillä kaikki lapset on kuitenkin samalla viivalla, kaikki yhtä tärkeitä ja rakkaita, saavat saman kohtelun. Ja kai se on tärkeintä kun itse tietää missä mennään, eikä välitä ulkopuolisten ajatuksista..

Mutta nämä lapset tarvitsevat tavallista perhe-elämää, rakkautta ja huolenpitoa. Tukea saa onneksi hyvin, varsinkin jos sitä osaa pyytää. Vertaistukiryhmiä on paljon, se on tärkeää päästä purkamaan asioita joita muuten ei saa kenellekään puhua (vaitiolovelvollisuus).



Mutta saa kysyä jos on kysyttävää, en ehkä osaa kaikkea kertoa :)

Ja meillä on nyt Pride käytynä. Kävimme aika pitkään lapsettomuushoitoja, jotka puolitoista vuotta sitten lopetimme tuloksettomina. Eipä silti ole käynyt pienessä mielessänikään, että nyt sitten tärppäisi oma biologinen vauva, kun ja jos elämään ilmaantuu niitä muita lapsia - eli se ei ainakaan meillä ole millään lailla ollut motiivina tähän sijaisvanhemmaksi ryhtymiseen. Pikemminkin olen sitä mieltä, että oma lapsettomuus on hyvä olla pitkälle käsitelty ja hyväksytty ennen kuin näin isoon asiaan elämässä ryhtyy.



Mukava muuten kuulla sinusta, Brooke73! Mehän joskus syksyllä vaihdettiin muutama ajatus näistä sijaisvanhemmuusjutuista, kiva kuulla että tekin olette edenneet sillä saralla. Kuulostat kyllä hämmästyttävästi kaksoisolennoltani, maalla asuva, suunnilleen sama hoitohistoria kuin meillä, ikännekin melkein täsmäävät minun ja mieheni kanssa... Ja nyt sitten vielä samainen kiinnostus sijaisvanhemmuuteenkin. Ihan hauskaa löytää hengenheimolaisia täältä virtuaalimaailmasta!



Siskoliisa mainitsikin tuon Kirsikka Arkimiehen kirjan, sitä olen ehtinyt vähän selailla ja nyt jonotan sitä lainaan. Pride-kurssilla on paljon samaa asiaa tullut vastaan ja aiheet ovat olleet mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. Ja on siellä joutunut omaa historiaansakin käymään läpi. Parasta antia ovat olleet kuitenkin sijaisperheinä toimivien ihmisten omat kokemukset ja kertomukset.



Aina välillä tulee tunne ettei meistä kuuna päivänä ole sellaiseen hommaan, kaikki tuntuu vaikealta ja vaativalta... mutta sitten toisina päivinä jaksaa taas ajatella, että eiväthän ne lapset oikeasti kaipaa kuin kunnon kotia, rakkautta ja huolenpitoa, eikä meillä pitäisi siinä suhteessa olla mitään pelättävää. Aika vuoristorataa ja mielen myllerrystä, mutta sitähän se aina on sen "normiperheen" perustaminenkin!



Meilläkin on ollut puhetta - varsinkin kun olimme valmennuksen ainoa lapseton pariskunta - lapsettomien valmiudesta ryhtyä sijaisperheeksi. Ei kai siinä sinänsä mitään ongelmaa ole, jokainen äiti ja isä on saanut lapsen joskus ensimmäistä kertaa. Sijoituslapsilla on myös niin erilaisia taustoja ja kokemuksia, ettei heitä voi muutenkaan verrata biologisiin, eli vaikka niitä omia olisi liuta niin silti on vanhempana ihan uuden asian edessä. Toisaalta lapsettomilla pariskunnilla on monesti se etu, että voi ottaa esim sisarukset, joille on vaikeampi löytää sijoitusperheitä kuin yksittäisille lapsille. Itse olemme ajatelleet juuri sisarussijoitusta, sillä tuntuisi mukavalta ajatella että lapsilla olisi kuitenkin toisensa vaikka muuten joutuisivatkin uusiin ja outoihin ympyröihin.



Kiva että kirjoitit, Skippo, ja kuulisin mielelläni lisää kokemuksiasi - niitä kun ei turhan paljon ole tarjolla ainakaan netissä. Mielenkiintoinen aihe ja kiva että tästäkin puhutaan tällä foorumilla. Niitä "ainahan voitte adoptoida" -kommentteja kyllä kuulee vuodesta toiseen, mutta harvemmin puhutaan näistä tuhansista kunnon kotia vailla olevista lapsista ihan täällä pitkin Suomen maata.

Juulija, toivon sydämeni pohjasta että teillekin pian muuttaa pikkuihminen tai useampia! Kumma juttu, jos niin ei käy, kun sijaisperheistä kuitenkin on kova pula.



Olen samaa mieltä tuosta, mitä kirjoitit, että näiden sijoitettujen kanssa on tavallaan vapaa kaikenlaisista odotuksista mitä varmaankin omiin lapsiinsa asettaisi. Sen sijaan näihin liittyy aivan ihanaa jännitystä, kun ei niin tarkkaan tiedä heidän geeneistään ja sukulaisistaan. Tiedä vaikka heillä olisi jotain sellaisia erityislahjakkuuksia, joita omassa suvussa ei ole. Ehkä kasvatan tässä Idols-tähteä tai olympiavoittajaa?



Mutta kyllähän tässä sitten taas on sellaisia huolen aiheitakin, joita ei omien lasten kanssa olisi. Useinhan sijoitetuilla lapsilla voi olla henkisiä tai fyysisiä vaurioita jotka ovat aiheutuneet jo ennen heidän syntymäänsä tai ihan pienenä vauvana, ja niille asioille ei enää mahda mitään. Kyllä näitä tarkkailee koko ajan hurjan huolissaan ja pelkää, että he eivät kehitykään sillä tavalla kuin pitäisi. Kaikki ongelmathan eivät välttämättä tule esille heti, vaan ehkä vasta vuosien päästä. Mutta meillä on kyllä toistaiseksi mennyt kaikki hyvin, ja toivotaan että menee jatkossakin.



Kertokaahan te muutkin tosiaan kuulumisianne edes silloin tällöin!

Voi mahtavaa, Brooke, teidän perheenne on kasvanut jo kahdesti tällä välin! Hienoa, että lapsille on löytynyt koti ja teillä menee hyvin.



Itse tässä vaan odotellaan. Meillä on toista vuotta Pride-kurssista, muttei mitään uutisia kerrottavana. Viime vuoden vaihteessa saimme tietää, että meidät kouluttanut taho on lakkautettu ja olemme siis vapaita etsimään yhteistyökumppaneita muualta. Siispä otimme yhteyttä lähimpään suureen kaupunkiin, jonka sosiaalityöntekijät ovat nyt käyneet meillä muutaman kerran haastattelemassa. En tiedä, tuleeko tästäkään mitään, sen verran hitaalta vaikuttaa heidän koneistonsa ja toisaalta itseä jo kyllästyttää jaaritella näitä samoja lapsuusmuistoja ja kasvatusperiaatteita ties kuinka monennen kerran.



Mutta yhtä kaikki toivo elää, että meistäkin joskus vielä tulee lapsiperhe. Ei se haave ainakaan mihinkään ole hävinnyt, vaikka yllättävää kyllä, haave biologisesta lapsesta on haihtunut vuosien varrella eikä tee enää kipeää. En olisi uskonut, että näinkin vielä käy.



Nyttemmin olen oikeastaan taipuvainen ajattelemaan, että sijaisvanhemmuus on sitä parasta ja puhtainta vanhemmuutta, sillä siinä ei ole painolastina niitä monesti liian suuria odotuksia, joita vanhemmat usein asettavat lapsilleen. Siis sitä, että lapsiin projisoidaan niitä omia haaveita ja pettymyksiä, että toivotaan lasten olevan tietynlaisia ja toteuttavan elämässään tietynlaisia tehtäviä. Sijaisvanhempien ja -lasten väliltä kaikki tällainen puuttuu, eikä tarvitse miettiä sitä, keneen lapsi tulee ja keneltä perii mitäkin ominaisuuksiaan.



Kertokaa muutkin kuulumisianne, jos ehditte, aina silloin tällöin!

Luin tuon viestiketjun ja lopussa ihan kyyneliin tulin niin onnellisena puolestanne...



Mahtavaa, että näitä mahdollisuuksia on, jos vain uskaltaa olla avarakatseinen!



Sydämellisesti onnea teille pienestä pojasta & tyttövauvasta:)

Kiva kuulla sinusta Juulija, meillä on tosiaan paljon yhteistä! Teillähän on sitten jännittävät ajat edessä, kun voitte jo piankin saada sijaislapsen tai -lapsia.



Me käydään nyt juuri parhaillaan Pride-koulutusta, ja se on tosiaan mielenkiintoista ja haastavaa, ja monenlaisia ajatuksia herättävää. Olen samaa mieltä, että oma lapsettomuus olisi varmaan hyvä olla jo aika pitkälle käsiteltynä, ennen kuin sijaisvenhemmaksi ryhtyy, sillä sen verran isojen asioiden ja tunteiden eteen siinä joutuu!



Meidän koulutuksessa on sikäli eri tilanne, että suurin osa muistakin osallistujista on lapsettomia pareja. Emmekä olleet edes ollenkaan vanhimmat kurssille osallistujat, vaikka niin pelkäsimme.



Mekin ollaan ajateltu, että mielellään ottaisimme kerralla vaikka useamman lapsen kuin yhden. Kun ei omia lapsia ole ja tilaa meillä kuitenkin riittäisi. Tietysti se olis aika iso pala haukattavaksi kerralla, mutta tosiaan sitten taas lapsilla olisi turvaa ja seuraa toisistaan uudessa tilanteessa.



Mutta katsellaan miten tilanne etenee. On joka tapauksessa ihanaa olla nyt mukana sellaisessa lapsiprojektissa, jossa onnistumisen mahdollisuudet ovat meidänkin kohdallamme oikeasti hyvät, toisin kuin hoidoissa.



Mukavaa talven jatkoa kaikille!



Brooke

Tulee enää harvoin käytyä näillä palstoilla, mutta tulipa mieleeni kaivaa tämä keskustelu esiin ja kertoa kulumisia.



Viimeksi kun talvella kirjoittelin, kävimme siis Pride-kurssia. Sen jälkeen ovatkin tapahtumat edenneet nopeaan! Melkein heti kurssin päätyttyä meille muutti 1-vuotias poika, ja nyt syksyllä saimme hänelle kaveriksi ihan pienen tyttövauvan. On sellainen olo, että vielähän näitä voisi ottaa lisääkin, mutta ei nyt ainakaan ihan lähiaikoina, kun molemmat ovat niin pieniä.



Haavetta ihan ikiomasta lapsestakaan ei ole haudattu ihan täysin, mutta asia ei tunnu enää samalla tavalla niin kipeältä ja tärkeältä kuin aikaisemmin. Olemme tällä tavallakin ihan kokonainen perhe, ehkä hieman erilainen kuin useimmat perheet mutta sitäkin onnellisempi.



T:Brooke