En tajua miksi anoppi tahallaan söhlää lahjojen kanssa.

Ensin kysy mitä lapset tarvii,no minä että sen legolaatikon missä niitä eläimiä,aikoi ostaa sen. Noh ei ostanutkaan kun pelkkiä legoja...joita meiltä kyllä löytyy jo liikaakin.Kummallista kun pitää kysyä mitä tarvitsee ja silti sitten ostaa mitä itselle tulee mieleen.Ja hirveä stressi hänelläkin,mitä ostetaan ja ym..ei ymmärrä.

Mun mielestä ei kenenkään tarvitse edes lahjoa meidän lapsia, jos nyt ei välttämättä tahdo. Sitten, jos sanoo jotain ihan pientä esim. tietty peli kaikille viidelle yhteisesti niin ei käy vaan jokaiselle pitää olla oma paketti. Kun olen antanut kirjalliset ohjeet lasten koosta ja lempiväreistä ja esim. sovittu, että hän hoitaa kaikille joko yöasut tai kylpytakit (jolloin vedän ne tietysti yli kyseisten muksujen toivelistoilta) niin sitten sieltä tulee pörrösukkaa ja villapaitaa...

Ärsyttävää, kun minä olisin itse sitten laittanut tietenkin ne toivotut tarpeelliset asiat, ellei mummi olisi nimenomaan halunnut vaatia niitä itselleen.

Saa nähdä kuinka käy tänä vuonna.

Meillä kävi myös niin, että kysytyn lahjatoiveen sijasta lapselle tuli jotakin ihan muuta. Sitten laitettiin toive lapulle ja se toimikin vähän aikaa, mutta lopulta ei enää kaksikaan lappua auttanut, kun lappu unohtui kotiin. Lahjaksi tuli kyllä kirja, mutta täysin erityylinen kirja kuin piti.



Tästä noin vuoden päästä anoppini sai diagnoosiksi Alzheimerin taudin. Sen alkuoireet ovat sivullisen silmiin usein hyvin epämääräiset. Minunkin mieheni väitti pitkän kivenkovaan, että hänen äitinsä tekee sen tahallaan ja aina se on ollut sellainen, yhtä ilkeä. Minä en uskonut ja vein anopin tutkimksiin. Aivokuvauksessa selvisi jo pitkälle edennyt dementoiva sairaus.



Tämä tapahtumakulku vei minulta täysin lapsenuskoni siihen, että anopit ovat tahallaan ilkeitä.