kamalin kokemus elämässäni, muita?

Synnytys pitkittyi - vauva juuttui lantioon - sydänäänet heikkeni. Leikkaussaliin mentiin ovenkarmit paukkuen. Arvaa pelottiko.

neuvolassa kävin juuri ja katsoimme ultralla paljon on lapsivettä, koska pelkäsin sitä valuvan ulos.

Neuvolatäti pitkään pyöritteli ja itse yritin katsella monitoriin..

Sitten kuului "no onpa jännä.. missäs tämän kaverin pää on!"

SIIS KAUHEAA!

Siinä minä sitten mietin mikä siellä mahassa on kun ei päätä löydä!

Ne minuutit tuntui todellakin tunnilta että olis etsiny vauvani päätä, jonka hän sitten löysikin ihan alhaalta -__-



Tämä säikäytti mutta jälkeenpäin naurattaa :D

itselläni loppuraskaudessa, viimeisillä viikoilla, oli päiviä, jolloin en lainkaan tuntenut liikkeitä. Sairaalassa painottivat etenkin kun loppusuoralla oltiin, tulemaan heti jos epäilystä on, jos liikkeitä ei tunnu jne. Kävin sitten useaan kertaan niitten parin viikon aikana tarkastusultrassa toteamassa, että kaikki hyvin ja vauva liikkuu, mutta jostain syystä en vain tuntenut mitään. Ultraaja ei meinannut uskoa etten tuntenut mitään, hänen mukaansa vauva oli hyvinkin liikkuvainen. Miksi en tuntenut lopussa liikkeitä jäi mysteeriksi kaikille. En ole edes lihava. Mutta ne vikat viikot olivat siis koko raskausajan stressaavimmat, ja olisin varmasti saanut halvauksen, jos kaiken kukkuraksi sydänääniä ei olisi heti löydetty kuten ap:n tapauksessa.

mutta kyllä mää sanon, että jos oman lapsen sydänääniä ei kuulekaan, niin kaikki muu paha jää kakkoseksi



ap

mutta kyllä mää sanon, että jos oman lapsen sydänääniä ei kuulekaan, niin kaikki muu paha jää kakkoseksi

ap

Tuo edellinen (en siis minä) tarkoitti varmaan, että on vähän eri luokan asia, jos ei niitä löydy ollenkaan... :-(

mutta kyllä mää sanon, että jos oman lapsen sydänääniä ei kuulekaan, niin kaikki muu paha jää kakkoseksi

ap

Mutta musta oli kyllä vielä pahempaa se kun menin ultraan ja kätilö varmisti että ei täällä sydän enää lyö. Mutta toisaalta olin juuri saattohoitanut äitini kuukausi sitten, tämä oli pientä siihen verrattuna.

mutta kyllä mää sanon, että jos oman lapsen sydänääniä ei kuulekaan, niin kaikki muu paha jää kakkoseksi

ap

Kyllä mulla ainakin äidinvaisto ajaa kaiken muun edelle. Kaksi kertaa olen ultrassa joutunut toteamaan, että vauva ei enää eläkään. Sitä oksettavan ahdistavaa tunnetta en tosiaan halua enää kokea.

etkö ymmärrä pointtia.. se odottaminen jos heti ei kuule ja joutuvat etsimään on aivan mielettömän stressaavaa joillekin!

Kuten ap:lle niin uskon monille muillekin (itseni mukaan luettuna).

Sitten sitä alkaa juurikin miettiä miksei se kuulunut siellä heti..etc.

mutta oman elämäni kauhein kokemus oli se, kun jouduin 10-vuotiaana seuraamaan oman isäni kuolemista syöpään.

Ihan oikeasti, halusin vaan mainita että jos tuo on pahin kokemus niin helpolla on pässyt, ja siitä kannattaa olla onnellinen.

loppuraskaudessa lapsi on isompi ja näin ollen liikkumatilaa jää tosi vähänlaisesti.

Itselleni taas neuvolatäti sanoi suoraan, että vaikka lapsi liikkuu niin liikkeet eivät ole enää kipeitä potkuja vaan ihan pientä, joten sitä ei välttämättä huomaa ollenkaan.

itselläni loppuraskaudessa, viimeisillä viikoilla, oli päiviä, jolloin en lainkaan tuntenut liikkeitä. Sairaalassa painottivat etenkin kun loppusuoralla oltiin, tulemaan heti jos epäilystä on, jos liikkeitä ei tunnu jne. Kävin sitten useaan kertaan niitten parin viikon aikana tarkastusultrassa toteamassa, että kaikki hyvin ja vauva liikkuu, mutta jostain syystä en vain tuntenut mitään. Ultraaja ei meinannut uskoa etten tuntenut mitään, hänen mukaansa vauva oli hyvinkin liikkuvainen. Miksi en tuntenut lopussa liikkeitä jäi mysteeriksi kaikille. En ole edes lihava. Mutta ne vikat viikot olivat siis koko raskausajan stressaavimmat, ja olisin varmasti saanut halvauksen, jos kaiken kukkuraksi sydänääniä ei olisi heti löydetty kuten ap:n tapauksessa.

kun en tuntenut vauvan liikkeitä ollenkaan. vaikka kuinka yritin tuuppia niin mitään ei tapahtunut. Soitin synnärille ja käskivät tulla käymään. Kaikki oli ok mutta ottivat varmuuden vuoksi seurantaan.

mutta en osaa niitä tuolleen erotella mikä olisi pahin ja mikä ei.

Voihan toki joillekin olla tämä maailman kauhein juttu jos ei ole tapahtunut elämässä muuta

Ihan oikeasti, halusin vaan mainita että jos tuo on pahin kokemus niin helpolla on pässyt, ja siitä kannattaa olla onnellinen.

Mutta musta oli kyllä vielä pahempaa se kun menin ultraan ja kätilö varmisti että ei täällä sydän enää lyö. Mutta toisaalta olin juuri saattohoitanut äitini kuukausi sitten, tämä oli pientä siihen verrattuna.

mutta kyllä mää sanon, että jos oman lapsen sydänääniä ei kuulekaan, niin kaikki muu paha jää kakkoseksi

ap

mutta näin se vaan on minun kohdalla, että tämä oli pahin kokemukseni sillä hetkellä. Toki myönnän että sydämen sykkeen nähtyäni olo helpottui suunnattomasti

Ihan oikeasti, halusin vaan mainita että jos tuo on pahin kokemus niin helpolla on pässyt, ja siitä kannattaa olla onnellinen.

t. 12