Moniko teistä on lukenut kirjan "luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa"?

Arvion luin muistaakseni hesarista, ja kuulosti yksinkertaistetulta ja täysin idealistiselta höpötykseltä koko "tutkimus".

Aitini osti sen minulle, jotta ymmartaisin paremmin hanen ja isani elamaa; itsella siis yksi sukupolvi valia siihen tyolaiskotiin. Ymmarsin kylla jo ennestaankin, mutta ihan mielenkiintoinen kirja se oli.

Olen itse kotoisein perheestä jossa on duunaria ja keskiluokkaa ja elän nykyään perheessä jossa on duunaria ja keskiluokkaa ja mun mielestä koko jutulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista väliä.

Arvion luin muistaakseni hesarista, ja kuulosti yksinkertaistetulta ja täysin idealistiselta höpötykseltä koko "tutkimus".

Voin sanoa, että ainakin lääketiedettä opiskelevien kavereiden kanssa tästä on puhuttu. Meitä duunaritaustaisia on muutamia, ei kuitenkaan paljon. On tietyllä tavalla raastavaa palata kotikonnuille sukuloimaan ihmisten kanssa, jotka ylpeilevät sillä, että jaksavat kuusikymppisenä tehdä hitsarin hommia influenssan kourissa, tai että eivät ole tulleet kalliiksi yhteiskunnalle, kun eivät ole sitten rippijuhlien hammaslääkärissä käyneet. On välillä alakuloista ymmärtää, ettei oikein tunne omakseen enää sitä, mistä lähti, koska näkee niin paljon avuntarvetta, jota sukulaiset eivät itse näe. Masennusta, jota he eivät tunnista ja alkoholiriippuvuutta, jota katsotaan säheltäen sivusta.

Ensimmäisen kerran tajusin luokkayhteiskunnan olemassaolon, kun pääsin kansainväliselle nuorten leirille ulkomaille. Rupattelin toisen suomalaistytön kanssa niitä näitä, kun tulin ottaneeksi puheeksi, että oli melkoisen iso urakka kääntää kaikki lomakkeet (englanninkieliset) omille vanhemmille jotta he ymmärsivät ne allekirjoittaa ja soittaa itse viranomaisille ja vakuutusyhtiöihin, alaikäisenä. Kaveri jäi ihmettelevän näköiseksi, ja kysyin, eikö hänelle käynytkään samoin. "No, mun molemmat vanhemmat on tohtoreita (väitelleitä)".

Isä alkoholisti, koko lapsuuteni pätkötöissä käynyt hitsari ja äitini siivooja. Näin toki luokkaeroja lapsena, mutta en antanut niiden haitata minua. Eivätkä ole haitanneet.

On välillä alakuloista ymmärtää, ettei oikein tunne omakseen enää sitä, mistä lähti, koska näkee niin paljon avuntarvetta, jota sukulaiset eivät itse näe. Masennusta, jota he eivät tunnista ja alkoholiriippuvuutta, jota katsotaan säheltäen sivusta.

Mikä ongelma se masennus sitten on, jos siitä ei ole itselle haittaa? Jostain korkeammalta määritetty.

En ole koskaan käsittänyt, miksi hävetä taustaansa, olisi se sitten mikä tahansa.

Lusikkajuttu on täysin toisarvoinen hakemalla haettu juttu. Järvinen kirjoittaa kirjassaan DalaiLaman Suomen vierailun illallisista joissa vieressä istuva nuoli jälkiruokalautasen tyhjäksi.

Kirjahan oli ok ja Järvinen ironisuudessaan jopa hauska eikä se kokonaisuudessaan ollut ideologinen xaska päivastoin sitä oli mielenkiintoista lukea ja peilata omia, omia menneitä elämänkuvioita ja tavattuja ihmisiä tätä vasten.



Omituista oli se että kirjan valmistuessa sen kirjoittaja oli saanut palautetta jottei noista asioista saanut kirjoittaa siitä oli olemassa sanaton sopimus. Tästä aiheestahan juuri sopiikin puhua.



Jos jotain olisin odottanut niin enemmän Kolbelta tosin hän jäsensi asiansa tehokkaasti lyhyestä virsi kaunis.



Kirjan sanoma oli hyvä. Jotain puutteita kokonaisuudessa. Suosittelen lukemaan. Ehkä kun elää pidempään ymmärtää tuon kirjan viestin paremmin tosin sekään ei aina pidä paikkaansa että kun elää pidempään ymmärtää paremmin. ;.)