Kuinka eroon Hyväksikäyttäjä-tutusta?

jos et millään pysty kieltäytymään mutta tunnistat silti näin hyvin olevasi hyväksikäytetty niin mitäs jos vaan et enää vastaa puheluihin? Siis näet varmaan kännykästäsi hänen numeronsa?

Minun on myös vaikea sanoa ei, jos joku jotain pyytää.



Ainoaksi ratkaisuksi on jäänyt, että en vastaa puhelimeen, tekstareihin, ovikellon soittoon. Tuntuu tylsältä tällä tavalla piilotella, mutta vielä tylsemmältä tuntuu, kun älyää toisen vain käyttävän hyväkseen.

Äläkä selitä mitään. Totea vain lyhyesti näin. Pitäisi tajuta, jos olet kuin muuri. Toisekseen, mitä tällaisella paskakaverilla tekee? Jos suuttuu, niin anna olla.

Kun sanoo, että en pysty/ehdi/jaksa, niin kysyvät vielä, ai, että miksi et.

Homma on huomattavasti vaikeampaa, kun nää tyypit löytyy lähisuvusta. Eli jos sanon, ettei sovi, niin sitten pyytäjä järjestää homman niin, että se sopii.



Eli tosiaan, tämä "minulle ei sovi (silloin)" ei riitä, koska silloin vaihtoehtoja heitellään niin pitkään, että sopii.

ja tietää, etten halua riitelemäänkään ruveta, kun on sukulainen kyseessä ja nähdään aika usein kuitenkin.

tai sitten on mentävä itse pyytämään apua ja palveluksia, vähintään joka toinen päivä, kun minä autoin silloin niin sinä saat auttaa nyt.

Pääsin eroon lopulta aika helposti siitä, jätin vain yksinkertaisesti vastaamasta sen puheluihin. Ei kauhean montaa kertaa jaksanut soittaa kun varmaan ymmärsi että ei kannata. Ei ole ollut ikävä, olo on vaan helpotttunut.

Ei jäänyt lopulta muita vaihtoehtoja kuin yhteydenpidon totaalinen katkaiseminen. En enää jaksanut kuunnella sitäkään kuinka toisella menee joka ikinen päivä päin vittua, oletti kai että tarjoudun (kuten ennen teinkin)"pelastamaan" hänet. Milloin oli lääkkeet loppu, milloin ruoka, milloin tarvitse luonnevikaiselle lemmikilleen hoitajaa... huhhuh.

Mulla oli vastaava tilanne ja lopetin ystävyyden kokonaan. Sanoin etten halua enää olla tekemisissä. Yritti vielä ottaa useamman kerran yhteyttä, mutta pysyin kovana. Lopulta jätti mut kokonaan rauhaan. Ihana vapaudentunne! Oli tosi vaikea prosessi, mutta systemaattisella käytöksellä onnistuu. Pysy lujana, kyllä se siitä!

olin kunnallinen perhepäivähoitaja. Samassa kerrostalossa asui ihan nuori perhe, jonka vauva oli tulossa muutaman kuukauden kuluttua minulle hoitoon.



Tutustuin tähän nuoreen äitiin ja hän alkoi käydä kyläilemässä iltaisin kun miehellään oli iltavuoroviikko.



Viimeinen hoitolapseni lähti 17.45 ensimäisen tullessa klo.6.15 ja iltaisin oli koululaisten kanssa läksyt ym. katsottava, omat nuorimmat olivat 1v ja 6v. Tiskiä ja pyykkiä riitti isossa perheessä...



Tämä äiti tuli joka toinen viikko joka ilta klo.17.00 maissa meille, pääsi hyvin alakerran käytävän kautta, ei tarvinnut ulkovaatteita pukea. Hän oli siinä ovella tupakka-aski ja sytkäri kadessä, vauva sylissään.



Hän istui keittiössä katsellen touhujani, välillä hoitolapsi lähti kotiin ja aloitin ruokatouhut perheelle ja osan seuraavan päivän valmisteluista hoitolapsille.



Jouduin siinä samalla viihdyttämään vauvaa ja juttelemaan äidinkin kanssa, - yritä siinä sitten hoitaa omat hommansa...



Pari tällaista viikkoa meni, ennen kuin mitta tuli täyteen. Tämä äiti ei halunut vastata vauvasta yksin kun mies oli iltavuorossa ja alkoi "pesiytyä" meille.



Ei auttanut muu kuin sanoa ettei voi enää tulla, sillä minulla on omat kiireeni ja olen jo hoitanut päivän kahta hoitolasta oman vuoden ikäisen ja kuuden vanhan lisäksi. Oli suoraan sanottava, että varmaan meni perille.



Koska aikaa oli kuukausia ennen kuin tämä vauva olisi tullut hoitooni, ehdimme muuttaa muualle.



Muutettuamme pieneen maalaiskylään, syntyi kaksi lasta lisää. Kauppamatkalla tutustuin äitiin, joka myös työnteli vaunuja ja juttelimme lapsista jne.



Kun nämä nuorimmat lapseni olivat leikki-ikäisiä, oli tutulla äidillä myös kaksi melkein saman ikäistä lasta. Me molemmat äidit olimme kotiäitejä.



Hän halusi lapsiamme heille omiensa seuraksi, melkein vastapäätä asuttiin. Omat lapseni eivät oikein viihtyneet heillä, sieltäpäin olisi tultu useinkin meille leikkimään.



Sitten alkoi pompottaminen puhelimella, hänen lapsensa haluavat tulla, no, sai tulla...mutta milloin mistäkin syystä alkoi jatkuva soitto meille tulosta, joten sanoin kerran napakasti ettei käy kun on vieraita. Ei oikeasti ollut, mutta jotain halusin syyksi. ÄIti siihen että seuraavana päivänäm sitten, johon päättäväisesti sanoin ettei käy. Hän ehdotti vielä sitä seuraavaa päivää jolloin töksäytin ettei käy ja minä soitan sitten kun käy. Suljin luurin suunnilleen saman tien enkä soittanut koskaan heille.



Omat lapseni eivät haluneet olla heillä, sillä nämä kaksi tappelivat ja huusivat keskenään. Omillani oli toisistaan seuraa, pieni ikäero ja olivat ihan tyytyväisiä kotilapsia näillä puitteilla.



Tervehdimme jos näimme ja jotain juttelimme, kerran hän sanoi - Teidän ei tykkää meidän pennuista.

Itse en ole erityisen kiltti edes, vaan aika suorasanainen. Mutta avulias olen kyllä. Ja TODELLA usein huomaan, että joku yrittää käyttää avuliaisuuttani hyväkseen. Minä en vaan suostu siihen, jos ei ole muuta vaihtoehtoa, niin en vastaa puhelimeen. Toiset osaavat olla todella röyhkeitä.



Kuten esim. exäni minun jälkeeni ottama nykyään ex-puoliso. Tiesi, että olin ollut unettomuuden takia monta viikkoa sairaslomalla ja niin vaan kerhtaisi kysyä minun exän ja hänen lastaan meille yökylään. Kerran toisensa jälkeen. Sanoin suoraan, mutta aina vaan soitteli ja soitteli...huoh...