Neuvoja kaivataan! Kuinka toimisit 2.5-vuotiaan uhman kanssa tilanteessa, jossa
tämä pyytää nostamaan vieressä olevia lelujaan ym.? Siis tässä tilanne: uhmis saa raivarin, kun väsy tai usein muuten vaan...heittäytyy lattialle ja parkuu täysillä pyytäen antamaan hänelle lelunsa, joka on siinä 50 cm:n päässä, raivari etenee niin, että sitten kiljuu hakemaan häntä pissalle, jos viereisessä huoneessa (joka näköetäisyydellä). Siis eikö tämä ole pompottamista? Aluksi menin lapsen luo, jolloin huusi, että mene pois (no, sitten tietenkin huusi takaisin, en mennyt). Minä olen odottanut rauhallisesti, että raivo menee ohi (10-30min) ja sitten ollaan halattu ja puhuttu asiasta (ts. äiti ei tule hakemaan sua pissalle tms., sinne voi kävellä ihan itse). Mitä mieltä olette?
Miehen mielestä huudatan lasta turhaan, kun en voi antaa periksi (ojentaa hänen pyytämäänsä lelua jne...)Mies antaakin lapselle periksi viikonloppuisin, arkisin harvoina iloina edes hetken kotona, kun lapsi valveilla. Joo, kotiäiti olen.
APUA!
Kommentit (12)
en osaisi 'antaa periksi' yllä mainituissa tilanteissa. oletan, että tämä on sitä rajojen hakemista. kuten jo totesit, känkkäränkkä helpottuu ajan myötä. näin pienellä usein tilanne laukeaa vielä, kun keksitään jotain muuta mukavampaa esim. äiti kutittaa tai lukee kirjan. tsemppiä uhman kanssa !
uhmassa nimenomaan on kyse: kuka teidän perheessä päättää miten toimitaan? Pitävätkö vanhempien asettamat rajat todella, vai voisiko kuitenkin pieni kaksivuotias määrätä miten tehdään? Tätähän se lapsi nimenomaan kokeilee... Jos annat jatkuvasti periksi, niin lapsen saama viesti on juuri se, että hän voi määrätä ja aikuiset toimivat hänen mielijohteidensa mukaan. Eli et voi antaa noissa tilanteissa ainakaan aina periksi, olet ihan oikeilla linjoilla!
Itse olen tuon ikäisen kanssa ruvennut tehokkaasti joissain tilanteissa käyttämään sormivalintoja apuna. Lapsi saa siis kahdesta vaihtoehdosta valita, kumman mukaan haluaa toimia (ja tärkeää on muistaa, että vaihtoehtojen pitää myös olla sellaisia että ne voi oikeasti molemmat toteuttaa!) Esim. (näytä peukkua) Käveletkö itse? vai (näytä etusormea) Kantaako äiti?. Raivoavankin lapsen on yllättävän helppo tehdä valinta kahden vaihtoehdon välillä, varsinkin kun ei tarvitse puhua vaan näyttäminen riittää. Nyt yli 3-vuotias osaa jo itsekin väsähtäessään pyytää sormivaihtoehtoja :)
Meillä on kaksi lasta, joista toinen on asperger-lapsi. Hänelle kaikenlaiset rutiinimuutokset ovat järisyttäviä ja haluaa viimeiseen saakka tehdä asiat itse - silloinkin, kun ei jostain syystä mitenkään VOI niitä itse viedä päätökseen. Annan mahdollisuuksien mukaan hänen tehdä itse, hoputtamatta - mutta väistämättä joskus on tilanteita, joissa minun ON esimerkiksi selvitettävä se turvaistuimen vyö, jos se on jumissa...
ELi lapsella voi joskus olla ns. hyväkin syy sille, että on "hankala". Samaten aivan normaalin lapsenkin kehitykseen kuuluu voimakkaasti tuo minä itte-vaihe.
Mutta ap:n lapsen pomotukseen reagoisin kuten ap ilmeisesti onkin reagoinut. Eli en alkaisi nöyränä säntäilemään sen mukaan, mitä lapsi kulloinkin keksii huutaa. Mutta paikalle menisin ja odottaisin rauhallisena lapsen vieressä, valmiina ottamaan syliin. Vaikka siis huutaisi sinua poistumaan siitä.
Eli älä jätä lasta huutamaan yksin.
Kun lapsi on rauhoittumassa, sano, että huutamalla lapsi ei saa sinulta apua, vaan pyynnöt esitetään nätisti.
Kyse ei siis lapsella ole siitä, etteikö hän itsekin tajuaisi voivansa nostaa lelun itse, vaan lapsi haluaa huomiosi. Anna se hänelle, mutta samalla niin, ettei häntä palkita raivoamisesta passaamisella.
Joo, tuo "omatoimisuus" on tuttua... meillä mies "opettanut" lapsen siihen, että soittaa ovikelloa, kun tulee kotiin ja lapsi menee "avaamaan" (leikisti, ei saa ovea auki). No, jos ollaankin ruokapöydässä, iltapesulla tms., tulee hirveä raivo, kun ei saanutkaan avata. Haluaa seistä hississä tietyllä paikalla, syödä vain tietyltä lautaselta... näitähän riittää. Eli en ole siis kamala tyranni, kuten mies väittää (siis tässä asiassa)?
-ap
että annankin lapsen valita parista vaihtoehdosta, kannan kotiin, jos on väsynyt...mielestäni ymmärrän, milloin on sellainen tilanne.
En lähde pois tilanteesta. Mutta menenkö sitten lapsen perässä, jos säntää omaan huoneeseensa ja seison vierellä sen puoli tuntia odottamassa raivoamisen loppua, jos ruoka samaan aikaan palaa pohjaan?
-ap
Joissain perheissä lapset joutuvat hakemaan huomiota negatiivisen käyttäytymisen kautta. MUTTA tuon ikäisillä on irrotautumiskausi, jolloin kokeilevat kuinka paljon voivat itse määrätä omia tekemisiään sekä aikuisen tekemisiä ja rajojen asettelu on silloin paikallaan.
Väsyneenä lapsella on lisääntynyt huomion tarve, eikä ole huono juttu tarjota sitä.
Joo, tuo "omatoimisuus" on tuttua... meillä mies "opettanut" lapsen siihen, että soittaa ovikelloa, kun tulee kotiin ja lapsi menee "avaamaan" (leikisti, ei saa ovea auki). No, jos ollaankin ruokapöydässä, iltapesulla tms., tulee hirveä raivo, kun ei saanutkaan avata. Haluaa seistä hississä tietyllä paikalla, syödä vain tietyltä lautaselta... näitähän riittää. Eli en ole siis kamala tyranni, kuten mies väittää (siis tässä asiassa)? -ap
Eli esimerkiksi kun tullaan sisälle kotitalon rappukäytävään, lapsen pitää saada avata ovi kaikile, sytyttää rappukäytävän valo, tilata hissi ja soittaa ovikelloa kaksi kertaa - tässä järjestyksessä. Auta armias, jos isosisko menee väliin!
Hänen kohdallaan olen saanut asiantuntijoilta neuvon, että tiettyyn pisteeseen asti lapsen on hyvä saada toimia tutulla tavalla, koska se lohduttaa häntä eikä jatkuva riitakaan ole järkevä.
MUTTA rutiineihin voi upota niinkin paljon, että se haittaa jo arjen sujumista. Mitä enemmän lapsi saa häiriöttä toimia rutiiniensa mukaan, sitä todennäköisempää on, että niitä tulee lisää.
Pahin kuulemani tapaus on, jossa iso lapsi on niin tottunut kakkaamaan vaippaan olohuoneen tietyn nojatuolin takana, että perhe ei voi MATKUSTAA minnekään pitkäksi aikaa, koska lapsi ei saisi silloin kakattua lainkaan....
Joten miettikää itse. Välillä rutiineja voi rikkoa ja lapsen antaa raivota - turvallisesti.
mielestäni siinäkin on sellainen raja, että kun muuten puuhastellaan lapsen kanssa yhdessä pitkin päivää kaikenlaista, niin joskus on esimerkiksi ruokaa laitettava, enkä silloin pitää sylissä koko aikaa...esimerkiksi tällaisesta saattaa tulla kamala raivo, eikä se auta, että aluksi otan hetkeksi (kun pyytää) ja sitten lasken alas, että "nyt paistan nämä kanat" - joo, saa katsoa vierestä, mutte ei kelpaa, kun haluaisi olla sylissä!
Meillä taitaa sitten olla asperger-lapsi...?
-ap
mielestäni siinäkin on sellainen raja, että kun muuten puuhastellaan lapsen kanssa yhdessä pitkin päivää kaikenlaista, niin joskus on esimerkiksi ruokaa laitettava, enkä silloin pitää sylissä koko aikaa...esimerkiksi tällaisesta saattaa tulla kamala raivo, eikä se auta, että aluksi otan hetkeksi (kun pyytää) ja sitten lasken alas, että "nyt paistan nämä kanat" - joo, saa katsoa vierestä, mutte ei kelpaa, kun haluaisi olla sylissä! Meillä taitaa sitten olla asperger-lapsi...? -ap
Mutta otin esille oman lapseni esimerkkinä siitä, mitä se äärimmillään voi olla ja millaisia neuvoja olen hänen kohdallaan saanut.
Joo, aina ei äiti ehdi ja sen on lapsen hyvä oppia. Laske siis vain sylistäsi... mutta pointtini siinä läsnäolossa oli, ettei ainakaan tarkoituksellisesti jätetä lasta yksin raivoamaan, lähdetä pois.
joka haluaa tehdä tietyt jutut, yleensä annan hänen tehdä, mutta joskus voi olla syystä tai toisesta ettei saakaan (esim. ei jostian syystä ehdi). Olen huomannut, että pikku hiljaa oppii sen ettei AINA saa tehdä sitä juttua.. Aluksi raivosi, mutta pikku hiljaa..
kovasti! Pikkuhiljaa, näin minäkin uskon. Ja onneksi välillä on vähän säyseämpiä päiviä. Kun vielä saisi miehen ymmärtämään, että lapselle ei voi antaa periksi ja että pitää olla johdonmukainen...
-ap
Meillä meni 2.5-vuotiaan vessakäyntien kanssa siihen, että hän halusi tehdä ihan kaiken itse: avata vessan oven, laittaa valon, laittaa housut alas, pyyhkiä pissan, kaataa pissat potasta pois ja huuhdella potan. No juu, omatoimisuushan on hyvä asia. Mutta sitten tulikin ongelma kun jossain kyläpaikassa ei ylettänytkään katkaisijaan, ei ollutkaan pottaa tms. Raivosi niin, että pissat ehti tulla housuun.
Oli pakko kotonakin totuttaa siihen, että kaikki ei aina mene hänen tahtonsa mukaan. Äitikin voi joskus laittaa sen valon jne.