Miksi äidit on niin äksyjä?

Miksi äidit on niin äksyjä?

Ja useimmat meistä ovat väsyneinä äksyjä.

Mutta silti ollaan ja äksyillään. Musta hyvin kirjotti joku joka sanoi että aina vaan vaaditaan äidiltä koko ajan jotain ja äiti ihan nääntyy kun häneltä ei koskaan kysytä mitä hän haluaisi. Pääsääntöisesti olen ihan ystävällinen kaikille mutta kun olen kotona ja hoidan lapsia 24/7 viikot kun mies on viikot pois niin en aina jaksa olla oma itseni. Tosin nyt jos vauva nukkuu niin isommille voin sen sanoa ja he ymmärtävät. Äiti haluaa olla hetken rauhassa. Edes sen teekupposen verran. Sitten taas jaksaa.

Mutta silti ollaan ja äksyillään. Musta hyvin kirjotti joku joka sanoi että aina vaan vaaditaan äidiltä koko ajan jotain ja äiti ihan nääntyy kun häneltä ei koskaan kysytä mitä hän haluaisi. Pääsääntöisesti olen ihan ystävällinen kaikille mutta kun olen kotona ja hoidan lapsia 24/7 viikot kun mies on viikot pois niin en aina jaksa olla oma itseni. Tosin nyt jos vauva nukkuu niin isommille voin sen sanoa ja he ymmärtävät. Äiti haluaa olla hetken rauhassa. Edes sen teekupposen verran. Sitten taas jaksaa.

Mutta ei, onhan se varmaan hienoa olla marttyyri...

sitä, että äiti äksyilee. Ymmärrän, jos välillä menee hermo (saakin mennä!), mutta on se hirveää katsottavaa, kun äiti kiukkuilee koko ajan, vaikka lapsi käyttäytyisikin ihan hyvin. Jotenkin sellainen perusolemus on ärtynyt. Minä ainakin huomaan tuon tilan itsessäni ja sitten pyrin siitä tietoisesti pois, esim. ajattelemalla, että miten kiitollinen saan olla näistä ihanista lapsista!



ei ap.

kun lapsesi ovat sairastaneet putkeen ekan päiväkotivuoden, kotisi on kaaoksessa ja sinulla työt rästissä ja pomo niskassa, kun olet aina poissa. Olet itse sairastanut kaikki lasten pöpöt ja yleiskuntosi on nolla...

Koti minulla on välillä nykyisinkin kaaoksessa (se ei todellaan ole mikään pääasia!) ja kun olin vuoden töissä ennen kuopusta, niin ikävöin lastani niin paljon, että en todella olisi raskinut ärjyä tälle. Tuntui, että silloin istuimme sylikkäin vielä enemmän.



Itse ihmettelen kovasti myös sitä, miksi äitien täytyy moittia lastaan tämän läsnä ollessa. Tuntuu tosi kurjalta lapsen puolesta, jos äiti sanoo vaikka, että "Tämä nyt on tämmöinen paukapää, ettei usko mitään." Kuinka lapsi saa ikinä itselleen hyvää itsetuntoa, jos jo äiti pienestä asti mollaa häntä? Aivan kauheaa. Henkistä väkivaltaa, mielestäni.

olet viimeinen ihminen arvostelemaan muita äitejä. Varhainen hylkääminen vasta tekeekin hallaa lapsen henkiselle kehitykselle.



Enkä ymmärrä miten kotiäidin koti on läävä.

tyydyttääkseni muita ihmisiä. Laitan ruokaa, pesen pyykit, siivoan, maksan laskut ja koko perheen talous on minun vastuullani. Aina jotain menee pieleen joku valittaa, vinkuu, inisee, kitisee, vaatii ja kun vihdoin illalla haluaisi vain nukkumaan niin pitää levittää sääret miehelle ja tyydyttää senkin tarpeet. Sitten pääset nukkumaan 5 tunniksi ja heräät yön aikana noin kolmesti ja sitten töihin ja sama rumba alkaa alusta.

Ehkä äidin pitäisi itse sanoa mitä haluaa jos kukaan ei sitä häneltä kysy! Mutta ei, onhan se varmaan hienoa olla marttyyri...

Esimerkiksi minä haluaisin, että

- perheestämme kukaan ei olisi sairaana

- ei olisi pakko mennä joka arkipäivä aikaisin töihin, viedä lapsia hoitoon ja kouluun

- arkiset velvollisuudet (ruoanlaitto, pyykit, siivous, kuljetukset, lasten tarpeisiin ja toiveisiin vastaaminen) eivät veisi niin isoa osaa ajastani

- lasten uhmaiät eivät olisi niin vaikeita

- meillä olisi riittävästi rahaa

- puolisoni olisi toisenlainen

Minkä näistä toiveista esittäisin ensimmäisenä ääneen ja kenelle sillä odotuksella, että asialle tapahtuisi jotakin?

Vein esikoiseni hoitoon 1v5kk:n iässä, jolloin psykologien mukaan turvallinen kiintymyssuhde ei vaarannu, eli lapsi kykenee pitämään äidin mielessään päivän ajan. Ja sitä paitsi, olen opettaja, eli minulla on melko lyhyet työpäivät.



Ja kyllä meillä ajoittain on sotkuista; kun lapset menevät nukkumaan, en suinkaan rupea siivoamaan, vaan istumme miehen kanssa sylikkäin sohvalla ja nautimme kahdestaan olemisesta. Jos seuraavana aamuna on joku meno (tavataan melko paljon ystäviä), niin onhan huushollimme toki sotkuinen, kun palaamme takaisin. Mutta en tee siitä elämää suurempaa asiaa. Sitten siivotaan lasten kanssa yhdessä.

ja se että voi olla stressaantunut pitkiäkin aikoja. Kiire. Väsymys. Oman ajan puute. Masennus. Voi kuule, syitä on monia jotka aiheuttaa ärtymystä, äksyilyä. Se että tajuaa ite ja hakee apua on jo iso juttu. Aina sitä ei itse etes tajua eikä jaksa hakea.



Tämmöstä tuli mieleen.



Minä olen ite väsyneenä ärtynen. Ja siksi menenkin melkein aina ajoissa nukkumaan ja huolehdin että saan riittävästi unta.

Kukakohan veti nyt sellaisen johtopäätöksen että lapsi olisi mummillaan KOKO viikonlopun? :D Jos hän menee iltapäivällä ja tulee keskipäivällä, onko se koko viikonloppu?? Samaten bussimatkat; jos heräämme seitsemältä yhdessä, syömme valmistamaani aamiaista (ihan tosi, minä laitan ruokaa enkä vaan lämmittele niitä eineksiä! :D), leikimme ja puemme jne., olemme bussipysäkillä ehkä puoli yhdeksän. Siitä sitten bussimatka ja pitkä kävely päiväkotiin (koko ajan lauletaan, jutellaan jne.); hyvä että olemme puoli kymmeneltä perillä! Ihanko tosiaan tuo on "vain" bussimatkat? :D

että bussimatkat ovat laatuaikaa lapsesi kanssa. Ihan itse.



Turha vähän ruveta selittelemään.



Ja on se lapsonen aika tiuhaan mummolassakin.

luen tätä palstaa. Äidit äksyilevät toisilleen, kanssamatkustajille julkisissa, tappelevat anoppien kanssa, kiukuttelevat kavereille (etenkin lapsettomille) ja jopa suunnittelevat "kostavansa" näille milloin mitäkin.

Jos jollain on jokin ongelma miehensä kanssa, niin mies haukutaan keskenkasvuiseksi juntiksi urpoksi, käsketään laittaa vaihtoon tai neuvotaan ratkaisemaan ristiriitoja pihtaamalla sängyssä tai kiristämällä ties millä. Kissat, koirat, marsut ja muut elikot on ilman muuta toista ihmistä tärkeämpiä.

Mistä tämä aggressiivisuus ja katkeruus oikein kumpuaa?

Ja vanhempi lapsesikin on jo neljä! Voi sentään kun olet hyvä äiti!

Tule uudestaan juttelemaan sitten, kun nuorempi lapsesikin on pälpättänyt loputtomia kysymyksiään sen seitsemän vuotta putkeen.

Ai niin, jos lapset ovat päivän hoidossa, niin tottahan he esittävät suurimman osan kysymyksistään ja jutuistaan hoitajilleen. Työssäkäyvät äidit pääsevät siinä kyllä suhteettoman helpolla!

juttelen lapsilleni iloisesti pitkin päivää. Luin jostain, että joka päivä pitäisi muistaa hassutella lasten kanssa edes yhden kerran, ja sen olen myös tehnyt. Jutellaan kaupassakin esim. lisäaineista ja sellaisesta. Lapselleni ei ole ikinä vastattu, että "Älä kysele" tmv. Oikeastaan, kun menemme nukkumaan, niin joka ilta esikoiseni esittää minulle viisi kysymystä ja minä hänelle viisi. Siitä on tullut meidän oma juttumme :) Halitaan ja suukotellaan myös useasti. Minulla on kaksi lasta (2 ja 4 v.).

Minä nautin tästä ajasta (oikeasti!), koska se loppuu jo ensi syksynä, kun palaan töihin. Nyt minulla on aikaa panostaa omiin lapsiini aivan kympillä. Äidit, te itse teette siitä arjesta kärttyisen. On teidän oma valintanne, miten suhtaudutte lapsen luonnolliseen uteliaisuuteen. Kyllä lapsi pärjää elämässä paremmin, kun oppii tekemään kysymyksiä ja kyseenalaistamaan asioita. Ajatelkaahan, miten lyhyt aika se on, kun lapsi on pieni. Jokaisella lapsella on oikeus onnelliseen lapsuuteen, eikä siihen kuulu jatkuvasti tiuskiva ja kärttyisä äiti, sori vain.

Ehkä äidin pitäisi itse sanoa mitä haluaa jos kukaan ei sitä häneltä kysy! Mutta ei, onhan se varmaan hienoa olla marttyyri...

Esimerkiksi minä haluaisin, että - perheestämme kukaan ei olisi sairaana - ei olisi pakko mennä joka arkipäivä aikaisin töihin, viedä lapsia hoitoon ja kouluun - arkiset velvollisuudet (ruoanlaitto, pyykit, siivous, kuljetukset, lasten tarpeisiin ja toiveisiin vastaaminen) eivät veisi niin isoa osaa ajastani - lasten uhmaiät eivät olisi niin vaikeita - meillä olisi riittävästi rahaa - puolisoni olisi toisenlainen Minkä näistä toiveista esittäisin ensimmäisenä ääneen ja kenelle sillä odotuksella, että asialle tapahtuisi jotakin?

kuljetukset ja muut sekä ennen kaikkea toive siitä, että puoliso olisi erilainen! Kenelles muullekaan, eihän hän niitä täältä palstaltakaan tule lukemaan. Ja sellaiset asiat joille ei mitään voi, kuten sairastelu, pitää vaan hyväksyä. Samoin se, että töissä on käytävä ja lapsilla on tarpeita ja erilaisia vaiheita. Sen kai tiesit jo ennen heidän syntymäänsäkin. Sulla sentään ON lapsia!

joo, tulee vastattua välillä aika tiukkaan sävyyn, tunnustan. Mutta tilanne saattaa olla juuri tuollainen kuin aikaisemmin joku kuvailikin, että ennen sitä bussimatkaa on ollut aikamoista vääntöä. Ja kun on kotona kahden lapsen kanssa, sen lauseen "äiti, kato.." tai "äiti, miksi..." tai "äiti, mä haluun.." tai "äiti, joko.." kuulee "muutaman" kerran päivässä. Joskus ei vain enää kapasiteetti riitä. Siksi.

Joskus luin vertauksen, että lapsi on kuin kirkas valonheitin, jonka valossa ihminen näkee itsensä tasan juuri niin heikkona, viallisena, nuhruisena ja epätyydyttävänä kuin mitä oikeasti onkin, mut jonka on pystynyt itseltää peittämään, siihen asti.

Ihanan vapauttava vertaus tuo! Jos sitä osaisi olla armollisempi sekä itselleen että lapsilleen. Mutta sitä vain tekee yhä uudestaan ja uudestaan kaikki ne virheet, jotka pyhästi lupasi välttää, kun esikoista odotteli...

Onneksi huomenna on taas uusi päivä ja voi ainakin yrittää olla parempi äiti.

Käykö muillekin näin? Minä olen pitänyt itseäni ihan pahimpana paskamutsina, kun en pysty pääsemään tappeluista heti yli. Luulin, että kaikki muut aikuiset osaavat sen taidon jotenkin itsestään. Ja kyllä: olen uhmaikäisen lapsen ja pikkuvauvan äiti. Ihana kuulla, etten ole ainoa surkimus.

ja uhmannut äidin uuvuksiin kotona kun on tehty lähtöä ja puettu lapselle vaatteet päälle jne. Lapsen kiukku on jo laantunut, mutta äidille on vielä jäänyt kiukuttelun jäljiltä paha mieli päälle ja hänellä kestää hetken pidempään palautua taas normaalituulelle.

Olen kyllä itsekin joskus pahalla päällä, kuka ei. Mutta joskus tuntuu, että esim. kaupassa mua katsotaan pitkään, kun juttelen lapsen kanssa, vastailen kysymyksiin jne.