Menikö avioliitolta pohja? Mies ei sanojensa mukaan osannut

se olin minä, joka ei pitkään aikaan tuntenut rakastumista. Olin useamman vuoden ajan valmis lähtemään suhteesta. Miksi sitten olin siinä? Koska olin niin nuori, koska en halunnut olla yksin, koska mieheni oli jo tuolloin niin hyvä ja hellä, etten halunnut satuttaa häntä.



Aika kului, minua kosittiin (mielettömän romanttisesti), enkä osannut kieltäytyä siitäkään. Olin onnellinen, mutta takaraivossa oli se tunne, ettei tämä ole "se oikea" kuitenkaan. Häiden alla tunne purkautui kriisiksi, ja puin näitä asioita miehelleni ihan avoimesti.



Silti hän jaksoi uskoa siihen, että meidät on tarkoitettu toisillemme. Hänen vahva rakkautensa on varmasti se, mikä lopulta sai silmäni avautumaan: mieheni (johon olin alun perin tutustunut hänen ollessaan 17-vuotias poikanen) oli kasvanut aikuiseksi. En ollut osannut kohdata häntä aikuisena. Kun kohtasin, löysin mielettömän upean ihmisen, johon rakastuin voimakkaasti. Olimme tuossa vaiheessa tunteneet toisemme jo kahdeksan vuotta ja seurustelleet kuusi!



Menin siis naimisiin mielettömän rakastuneena, ja tunne on kantanut kaikki nämä vuodet.



Ap - jos miehesi rakastaa sinua nyt, se on ainoa todella merkityksellinen asia. Sinun rakkautesi on mitä todennäköisimmin se asia, jolle teidän suhteenne alkujaan on rakentunut, eikä siinä ole mitään pahaa. Itse olen suunnattoman kiitollinen miehelleni, että hän jaksoi odottaa minun tunteideni syttymistä.

ettei han edes tiennyt mita rakastaminen tarkoittaa silloin kun te yhteen menitte.



Kylla ma olen oikeasti alkanut rakastaa miestani vasta kun menimme naimisiin. En sita vain ennen tajunnut.

on suurilta osin tahtomista ja toisen kunnioittamista! Anteeksi antava.

tunteiden olevan molemminpuolisia. Jossain vaiheessa paljastui, että mies petti minua jatkuvasti. Hän jopa tunnusti kaiken ja keskustelimme aiheesta jokseenkin asiallisesti.



Mies sanoi rakastavansa ja kunnioittavansa minua enemmän kuin ketään muuta, mutta tämä toinen nainen oli jotenkin niin "jännä ihminen".

Mä olen aina ajatellut, että rakkaus ei ole lahja, joka saadaan, vaan talo, joka rakennetaan yhdessä ajaan ja rakastavien tekojen kautta. Totta kai ihmiseen täytyy tuntea vetoa, mutta rakkaus syttyy ajan kanssa.



Mun käsitys omasta parisuhteestani on se, että alussa sekä minä että mieheni ymmärsimme kohdanneemme ihmisen, johon luottaa, jota ymmärtää ja jonka kanssa on hauskaa yhdessä. Siitä me sit pikkuhiljaa lähdettiin opettelemaan rakastumista ja rakastamista. Meille on ihan selvää, että kumpikaan ei alussa ollut hullaantunut toiseen.



Mä rakastuin mieheeni kun oltiin noin vuosi asuttu yhdessä ja kolme vuotta seurusteltu. Silloin takana oli ekat kunnon kriisit. Siihen mennessä olin siis pitänyt hänestä todella paljon. Mut kriisien jälkeen jotenkin luotin häneen niin vuorenvarmasti, ja koin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olen, että uskalsin rakastua. Sitä, milloin mieheni rakastui minuun, en tiedä enkä välitäkään tietää, mut olen varma että sekin otti aikansa.



Lapsen myötä rakkaus miestä kohtaan on kasvanut sellaiseksi, jota alussa en olisi osannut edes kuvitella. Meillä menee hyvin perheenä ja parina.



Ei sillä tosiaan ole merkitystä, mitä miehesi ennen ajatteli, pääasia että hän rakastaa sua nyt. Tuntuuhan se pahalta ajatella, ettei ole ollut aivan ainutlaatuinen rakkauden tunteiden kohde, mut sitä meistä kukaan ei ole ollut kuin omille vanhemmilleen. Jos joku hullaantuu, hän hullaantuu haavekuvaan ja siinäkin on sitten omat ongelmansa. Sekin on sitten tietenkin eri asia, että kannattaako kaikesta puhua,kun tietää että toinen voi loukkaantua.