Asiaa poikalapsista...

minulla on kaksi poikaa. Pienempi on jääräpää, hyvin temperamentikas, villi ja kovaääninen, mutta kuitenkin osaa myös keskittyä tekemään leikkiin pitkäksikin aikaa. Hän on myös hyvin herkkä, herkempi kuin rauhallinen isoveljensä.



Ja isompi on rauhallinen, pitkähermoinen, mutta myös välillä myös äänekäs ja villi.



Eli monipuolisia puolia pojissa.

Lähtee karkuun joka paikan tullen, jos ollaan liikkeellä ym. Juoksee ympäri kauppaa, äiti perässä. Saa olla aivan älyttömän tiukka jos haluaa että se tottelee. Tyttö meillä on niin kiltti ollut aina. Mutta kumpikin yhtä rakkaita!

Kukaan ei ainakaan ole mikään rämäpää tai riehuja. Kaikki enemmänkin siitä rauhallisesta päästä, tosin vähän erilaisina versioina. ;)



Mielestäni on kyllä huomattavasti vaikeampaa olla rauhallinen poika.



Yhteiskunta, koulu jne. ymmärtävät helpommin toiminnallista, joukkueurheilua harrastavaa poikaa. Joka vähän riehuu.



Meidän pojat ovat lähinnä musiikkimiehiä, jotka siis soittavat tavoitteellisesti. Lisäksi kaksi käy partiota. Jokaisella on myös urheiluharrastus, mutta ne ovat lähinnä luistelukoulu, breikdance-linjaa. Vain nuorin on kiinnostunut oikeasti esim. jääkiekosta.



Varsinkin esikoisella oli koulussa melko vaikeaa, kun luokanopettajaksi osui itse kova jääkiekkomies. Hän ei oikein koskaan ymmärtänyt esikoista, vaikka koulu on aina mennyt tiedollisesti aivan loistavasti. Silloin olisi pitänyt olla vain kova äijä ja toimia, toimia ja vielä kerran toimia...

Kuvaili meidän pojat :D Juuri noin meilläkin!

mutta erittäin herkkä ja tunteellinen. Ei vastaa stereotypiaa hänkään.

Ja oma mielipiteeni on, että tytöillä ja pojilla on tiettyjä sisäänrakennettuja eroja. Tällä palstalla meuhkataan siitä kuinka sanonnat "pojat on poikia" nostaa joillakin karvat pystyyn, mutta mielestäni se sanonta pitää jossain määrin paikkansa. Naisena olen välillä suorastaan ihmetellyt omien poikeni edesottamuksia, mutta mieheni on vain nauraen todennut että "ehkä sä alat nyt pikkuhiljaa ymmärtää paremmin meitä aikuisia miehiä".

Lukaisepa Jari Sinkkosen, tunnetun lastenpsykiatrin kirjoja. Esimerkiksi "Pelastakaa pojat" tai "Elämäni poikana". Se avaa aika lailla silmiä sen suhteen, miten pienet ja vähän isommat pojat hahmottavat maailmaa ja miksi he toimivat niin kuin toimivat. Minulle ainakin niistä kirjoita on ollut suuresti hyötyä ja iloa!

Mulla on myös kolme poikaa, ja itse olen taatusti ollut lapsena villimpi, itsepäisempi, aggressiivisempi, kuin yksikään näistä. Oma veljeni taas on aina ollut se hiljainen humanisti.

Ja ei, mä en jaksa heittää mitään: "olen hyvä jätkä"- läppää, ja että naiset sitä ja miehet tätä. Olen nainen isolla N:llä, mutta en mikään hiiriä pelkäävä prinsessa.

Jos lasten annettaisiin olla enemmän lapsia, eikä sukupuolensa edustajia, tämä maailma olisi huomattavasti parempi paikka.

T: kolmen mahtavan, empaattisen, eläinrakkaan, riehuvaisen, käsitöistä tykkäävän pojan äiti.

Mulla oli vähän samanlaisia tuntemuksia kun poika syntyi. Nykyään voin sanoa, että meillä on tuo välimuoto. Tempperamentikas mutta ei ilkeä ja herkkä mutta ei nynny. Ei ole innostunut urheilusta mutta legot ovat kaikki kaikessa. Onneksi on luokalla samanhenkisiä poikia kaverina. Iltaisin hyvin mielellään käpertyy äidin kainaloon ja haleja ja pusuja jaetaan miellellään (kuinka kauan?) Ole huoleti, anna paljon huomiota esim. haleilla ja pusuilla, aina ei kuitenkaan kasvatustaan tuota sitä"lopputulosta" kuin haluaisi.

sille että poikalapsia arvostetaan enemmän. Yhä nykyaikana!! Siitä seuraa että pelkkien tyttöjen äidit saavat kokea huonommuutta ja kuulla epäonnistuneensa. Johonkin alemmuudentunne pitää purkaa ja nimettömät nettipalstat ovat mitä oivallisin paikka levittää poikavihaa, joka juontuu omasta huonommuudentunteesta.



Näin se on, jokainen joka vähänkään älyää, myöntää sen. Itse sain ensin kolme tyttöä ja ajatusmalli oli samanmoinen vaikka en koskaan sitä myöntänyt. Nyt kun neljäs on poika niin olen huomannut miten ahdistunut olin toisten säälivästä suhtautumisesta miestäni kohtaan ja niistä paineista mitä minulle asetettiin pojan saattamiseksi maailmaan. Pieni poikavauvamme on niiiiiiin rakas että pahaa tekee aikaisemmat ajatukset, joiden pohjalla oli kateus ja jonkin saavuttamattomuus.

instanssien huomaan, kun pojat eivät ole normaaleja poikia. He ovat (nyt urrosikäisiä) hiljaisia oman tiensä kulkijoita, joiden mielestä kiroilevat ja metelöivät luokkatoverit ovat tyhmiä ja rasittavia. He eivät harrasta urheilua, vaan kuvataiteita ja englannin kieltä. Ala-asteella he riehuivat välitunneilla muiden mukana, mutta mitä syvemmälle murrosikään on päästy, sitä hankalammaksi koulussa olo on käynyt.



Olisi normaalia, jos murrosikäiset pojat potkisivat pulpetteja, kävisivät ostarilla mankumassa tupakkaa ja kaljaa jne.

huomiota siihen, että meidän yhteiskunnassamme pojille sallitut roolit ovat paljon suppeampia kuin tytöille sallitut.



Tämä saattaa juontaa juurensa siitä, että ns. miehisiä arvoja arvostetaan enemmän. Voin esim. helposti kuvitella jonkun äidin tai isän ylpeänä toteavan, että meidän tyttö on oikein sellainen pokatyttö. Miltä kuulostaisi ylpeä kehu siitä, että meillä onkin sellainen tyttöpoika?

minulla on kaksi poikaa, joista molemmat ovat ääripäiden väliltä. Toinen on rasavillimpi ja toinen hiljaisempi - mutta meillä ei ole vilkasta eikä arkaa lasta.



Minusta tuntuu, että poikia sorretaan enemmän. No, kouluhan tunnetusti sorsii. Ja leikkipuistoissa huomaa, kuinka paljon rumemmin äidit puhuvat pojilleen kuin tytöilleen, koska sitä fyysisyyttä ei siedetä.



Täällä av:lla näkyy, että hiljaiset pojat ovat arvostettuja, mutta rämäpäille ei anneta sympatioita.

Välillä rauhallinen ja keskittyvä, välillä villimpi. Ei kumpaakaan ääripäätä, empaattinen , aktiivinen, huumorintajuinen ja kekseliäs. Mikään rämäpää ei tosin koskaan ole ollut. Haluaa pelata törmäilypelejä ja miekkailee valosapelein. Tosin haleja tulee päivittäin ja tykkää istuskella kainalossa sohvalla. Ikää 9 vuotta. Mäkin alkuun ihmettelin mitä poikain kanssa tehdään, kun isoilla sisarilla vain tyttöjä, veljelläkin 3 tyttöä ja yksi poika. Lapsia olinhoitanut paljon, mutta lähes vain tyttöjä. En suurta eroa huomaa.

Suurella osalla ihmisistä on poikalapsia, ja jokainen paikalapsen vanhempi tietää, etteivät nuo pidä paikkaansa.

ja kauhistuin kun isän suusta pääsi sammakko hiekkalaatikolla: leluja oli rikottu ja tyttö ihmetteli kuka on rikkonut, isä vastasi, että pojat varmaan!



Mieheni ei edes tajunnut, mitä sanoi väärin. Yritin selittää, mutta ei mennyt perille...

Siksi juuri osallistuvat isät on niin tärkeitä, että vain miehet ymmärtää tiettyjä poikien juttuja, kuten painimista ja älämölöä. Naisena tajuan, et pienen pojan elämässä pitää olla seikkailuja ja sopivasti haasteita, mutta siihenpä mun ymmärrys sitten loppuukin. :) Mieheni taas tajuaa, kuinka tärkeää on ajaa fillarilla isoon kuoppaan ja selvitä kuopasta ylös ja ehkä kaatuakin välillä, ja sen jälkeen olla iloinen ja innoissaan että tästäkin vastoinkäymisestä selvittiin nokkeluuden ja supervoimien ansiosta.:) Siinä mut jätkät on sitten tyytyväisiä kun ovat riittävästi saaneet melskata. Mun hermo ei kestäis.

Ja oma mielipiteeni on, että tytöillä ja pojilla on tiettyjä sisäänrakennettuja eroja. Tällä palstalla meuhkataan siitä kuinka sanonnat "pojat on poikia" nostaa joillakin karvat pystyyn, mutta mielestäni se sanonta pitää jossain määrin paikkansa. Naisena olen välillä suorastaan ihmetellyt omien poikeni edesottamuksia, mutta mieheni on vain nauraen todennut että "ehkä sä alat nyt pikkuhiljaa ymmärtää paremmin meitä aikuisia miehiä".



Lukaisepa Jari Sinkkosen, tunnetun lastenpsykiatrin kirjoja. Esimerkiksi "Pelastakaa pojat" tai "Elämäni poikana". Se avaa aika lailla silmiä sen suhteen, miten pienet ja vähän isommat pojat hahmottavat maailmaa ja miksi he toimivat niin kuin toimivat. Minulle ainakin niistä kirjoita on ollut suuresti hyötyä ja iloa!