tarvitsen apua ja neuvoja teiltä elämää enemmän kokeneemmilta

eli aika pieni hoitoon. kävin kesän alussa yksityisellä, joka tokaisi ettei voi olla enään synnytyksen jälkeistä masennusta. laittoi verikokeisiin ja antoi mielialalääkkeet, joista kieltäydyin koska halusin terapiaa, jota lääkäri ei suostunut minulle antamaan vaan lähetti tylysti pois. terapiaa näyttää olevan hiton vaikea saada, vaikka oikeasti haluaisin puhua näistä asioista jollekkin ammattilaiselle.

ja katselin tuolta kuntani nettisivuilta että vain ja ainoastaan aikoja saa nyt influenssapotilaat sekä todella kiireiset tapaukset. siis, turha edes soittaa sinne. pitää siis yksityiselle taas yrittää.

Sinne käsittääkseni voi mennä kuka tahansa, jolla on lapsia, keskustelemaan. Äidin masennus vaikuttaa todella paljon myös lapseen, jopa (tai peräti etenkin) pieneen lapseen.

Tai haluaisitko kirjoittaa minulle sähköpostin välityksellä?



Olen itse kärsinyt kaksi kertaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joten kirjoituksesi kuulosti tutulta. Mikäli kaipaat vertaistukea, niin jaan kokemukseni mielelläni kanssasi.



Voimia!

Ja VOI tulla myöhemminkin.

äimä..ok.. kiitos. pitää käydä lueskelemassa.

Silloin ei paljoa auta, vaikka kuinka paltailijat patistaisivat ottamaan niskasta kiinni ja ulkoilmaan ja hankkimaan harrastuksia ja ihan itse tuosta noin vaan, hupsista heijaa, nostamaan itsensä hiuksista suosta. Ei kukaan ihan vain huvikseen ole masentunut.



Masennuksesi on vakavampi sairaus kuin sikaflunssa. Kuolleisuus masennukseen on korkeampi kuin jossain possunuhassa. Sinulla on täysi oikeus marssia (=juuri ja juuri viimeisillä voimillasi raahautua) päivystävälle lääkärille ja vaatia hoitoa (=lysähtää siihen tuolille ja itkeä hysteerisesti). (Suluissa oleva versio siitä, miten omalla kohdallani kävi.)



Minulla oli onnea. Pääsin vielä samana päivänä mielenterveystoimistoon ja pääsin puhumaan aluksi pari kertaa viikossa, myöhemmin kerran viikossa siitä, miltä minusta tuntui. Terapian jatkuessa myös mieheni otettiin istuntoihin mukaan. Lääkkeitäkin tarjottiin, mutta kieltäydyin niistä. Virallisesti tähän pitäisi kirjoittaa, että jos lääkärit määräävät lääkkeitä, niin tietenkin heidän ammattitaitoonsa täytyy luottaa ja niitä lääkkeitä syödä, mutta oman mielipiteeni on, että maassa, jossa hoitohenkilökunnalla on oikeus kieltäytyä sikapiikistä pitää masentuneella olla oikeus päättää omasta hoidostaan.



Itse käytin hoitona b-vitamiinia ja kalaöljyä sekä sitten, kun siihen on riittävän voimakas, reipasta liikuntaa ulkoilmassa ja uintia. Niihin pystyin vasta yli puolen vuoden terapian jälkeen.



Sinulla on nyt vaikeaa. Et jaksa kovin paljon. Älä vaadi itseltäsi liikaa. Vaadi vain sen verran, että saat sen terapian aloitettua. Älä ole liian vahva siellä vastaanotolla, vaan ihan niin heikko kuin oikeasti olet.

olen päässyt masennuksesta.

Lääkkeet (muutaman viikon kuuri ensihätään että pääsin pahimman yli) ja terapia saivat minut taas mukaan elämään =)

Suosittelen lämpimästi.

En ole koskaan tajunnut, miten VITUSSA voi olla kivempaa piehtaroida itsesäälissä, rääkätä lastaan ja miestään hirveällä murjottamisella ja vuodattaa pahaa oloaan keskustelupalstalle, kuin syödä muutama kuukausi SSRI-lääkettä ja olla taas terve ja toimintakykyinen?!!



Jotkut vain tykkäävät olla heikkoja kitisijöitä. Jos söisi lääkkeitä, voisi vaikka parantua, ja sitten pitäisi elää ihan oikeaa elämää. Hui.



P.S. Tuhannet lapset vuosittain sairastavat Suomessa sairaalahoitoa vaativia infektioita. Näitä lapsia on sairaalan osastoilla joka päivä lukuisia. Ette ole mitenkään erityisiä, joten voisitko keskittyä johonkin olennaisempaan elämässä.

Olen itse kärsinyt kaksi kertaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joten kirjoituksesi kuulosti tutulta. Mikäli kaipaat vertaistukea, niin jaan kokemukseni mielelläni kanssasi. Voimia!

Hui, olen itse raskaana ja pelkään ihan hulluna synnytyksen jälkeistä masennusta, kun taipumusta siihen on. Voisitko kertoa, miten uskalsit tehdä vielä toisenkin lapsen, vaikka olit jo ekan jälkeen masentunut? Miten tunnistit masennuksen ja miten siitä paranit?

#16, kiitos "rohkaisusta", et ole minun tilanteessani tai tiedä mitään lapsestani tai minusta joten älä jaksa, ei nyt.



muille, kiitos. tänään sain käytyä ulkona ja söin. päätin oikeasti parantua. katselin jopa yksityisen ajanvarauslistoja hetken. huomenna varaan ajan. lapsen takia.

ikävä, ettei lääkärisi sitä sinulle suositellut. Mutta ota yhteys omaan mielnterveystoimistoosi ja käy siellä juttelemassa. Itse sairastuin masennukseen vuosi sitten ja asia otettiin sairaanhoidossa tosissaan. Kokeilin kolmea eri lääkettä, sivuvaikutusten takia en pystynyt niitä käyttämään, vaikka kaikkia yritin sen 1-2 kk. Huhutikuusta lähtien olen käynyt terapiassa ja se auttaa. Hae itsellesi apua, juuri tuo on yksi masennuksen merkki, että mitähän muut ajattelevat, jos vien joltakin sairaammalta aikaa. Välillä pitää olla itsekäs, jotta jaksat hoitaa myös lastasi.

Jos et ole vielä terveydenhoitoalalla, niin kannattaisi hakeutua. Siellä tarvitaan juuri sinunlaisiasi empaattisia ihmisiä. Nappien syöminen ei todellakaan ole ratkaisu kaikille, ei toiminut minulla, kuten ei edelliselläkään kirjoittajalla. Tottakai asiat osaa laittaa oikeaa perspektiiviin sitten kun on parantunut, mutta masennus on oikea sairaus ja niin kauan kuin siitä kärsii, ei sinunlaistesi ihmisten asenne auta mitään. Ei taida olla sulla lääkitys vieläkään ihan kohdallaan.

AP: laitahan viestiä saitko ajan varattua ja jos, niin miten pian sen sait. Olet ottanut jo ison askeleen kun lähdit tänne puhumaan ja kertomaan tilanteestasi. Toivottavasti sait näistä voimia ponnistaa eteenpäin.



"Auttaja" #16 on erinomainen esimerkki yhtenä syynä siitä, miksi niin moni masentunut jää pitkään omiin nurkkiinsa ja ilman hoitoa. Koska löytyy ihmisiä jotka "eivät ymmärrä ruikuttajia" ja täten totisesti pilkkaavat ihmistä jolla on sairaus. Laiskuus on sitten asia erikseen.



On h....tin helppoa huudella, että ota nappi, lopeta ruikutus ja ala toimia. Kuulehan #16, kerrohan millä referenssillä noin hyvät ohjeet annat?



Täällä olisi yksi jolle lääkkeet eivät niin vaan sopineetkaan (SSRI -lääkkeiden sivuvaikutukset olivat sietämättömiä). Joten se siitä "nappia vaan naamaan" -ajatuksestasi.



Ainoa missä sinua hieman #16 komppaan on tietty perusajatus jonka myönnän. Kärjistetysti sanottuna masentunutta ei loputon paikoillaan makaaminen ja ongelmassa kieriminen auta. Kieltämättä jostain vaan pitää vaan ponnistaa ylös ja alkaa vähitellen toimia. Ongelma vaan on siinä, että sairaus estää sen "vain alkaa toimia" -osion hyvin tehokkaasti. Eikä niin lääkkeet kuin terapiakaan toimi kuten valokatkaisija naps vaan.

Yksi asia minua on myös pidätellyt hakeutumasta hoitoon, mitä jos he katsovat että olen liian "hullu" lapseni huoltajaksi? En kestäisi että hänet otettaisiin minulta pois tai sossut rupeaisivat epäilemään äitiyttäni. Toki voisin käydä useammin ulkona lapseni kanssa ja niin eespäin mutta tuskin se tekee minusta narkkariäidin veroista..



Voiko masennuksesta tulla joku "leima" että lapset otetaan pois? Pelottaa..

AP: masentunut ei ole hullu. Eikä lapsia viedä "hullultakaan" ilman syytä, lääkärissä käynti hoidon tarpeen vuoksi ei ole sellainen syy. Et saa siitä leimaa jonka perusteella lapsesi voitaisiin otettaa pois. Diagnoosisi on sinun asiasi ja sitä ei viedä mihinkään sossun papereihin joka pohtisi pitääkö nyt tehdä lastensuojeluilmoitus kun äiti on masentunut.



Äitiys on yksi herkimpiä asioita ja sitä pelkää äititytensä puolesta. Sekä sitä pohtii, onko riittävän hyvä. Eiköhän meistä itse kukin jossain vaiheessa pohdi erilaisia kysymyksiä ja asioita, pitäisikö ulkoilla enemmän lapsensa kanssa ja/tai valmistaa terveellisempää ruokaa, tai...



Soita ja hanki rohkeasti apua nyt tässä vaiheessa. Sitä nopeammin pääset toipumisen tielle mitä nopeammin hankit apua. Älä päästä masennustasi syvemmäksi.



Tsemppiä!

vaikka todella itsekkäältähän toi mun kommentti varmaan kuulosti joidenkin mielestä että mielummin pidän pojan itelläni kuin annan sitä kenellekkään vaikka olisin kuinka masentunut tahansa. en vain kestäisi menettää häntä, se olisi liikaa. mutta hyvä ettei sellaista vaaraa ole. nyt on aika varattu.



-ap, yhä yöpuvussa :(

No niin, nyt on aika. Se on jo iso juttu kun sait sen selvitettyä ja tilattua. Toivon todella, että saat hyvän lääkärin!



Mutta mikä olisi nyt tänään sellaista mikä toisi jotain iloa? Hymyn? Jotain mikä piristäisi edes pikkiriikkisen? Ihan miten pieni asia vaan, mutta toteutettavissa oleva?



Jonkun sarjakuvan lukeminen? Kivan pelin pelaaminen? Vaatteiden saaminen päälle? Kiskalta jätskin haku ja syönti? Toivon, että ymmärrät mitä ajan takaa... tiedän, että kun on masentunut, niin on masentunut ja mikään ei tunnu oikein kivalta eikä innosta - eikä jaksaisi. Mutta.. jos jostain löytääkin jonkun, vaikka se olisi miten pieni säde aurinkoa, se on hyvä säde ja antaa&auttaa sitä jaksamista vieden askeleen eteenpäin.

Et ole todellakaan ainoa masentunut äiti. Tuntuu, että Suomessa huostaanotto tehdään vasta sitten, kun lapsi on niin hajalla, että on liian myöhäistä, joten sun ei tarvitse todellakaan huolehtia siitä, että joku ottaa lapsen sulta pois! En siis sano tätä sillä, että ajattelisin, että sun lapsella on jotenkin huonot oltavat tms.



Ota muuten selvää, olisko sulla mahdollisuutta kodinhoitajan apuun! Voisi käydä silloin tällöin auttamassa sua. Oma äitini sai kodinhoitajan apua, kun kärsi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta.



Jos et saa syötyä, osta apteekista ravinnonlisäjuomia. PArempi tietenkin olisi, jos söisit kunnolla hyvää ruokaa, mutta liian vähäinen kalorinsaanti vaikuttaa takuulla sun mielialaasi. Syö tummaa suklaata jos tykkäät siitä, se on tässä tilanteessa hyväksi.

Tuntuu että olisikin hirveästi tekemistä, kodinhoitohuoneen lattia täynnä pyykkiä ja aika vaan menee hirveällä vauhdilla eteenpäin että ihan ahdistaa ajatella "kello on jo kohta yksi enkä ole saanut kuin vasta ekan kupin kahvia juotua, vaikka pannu täynnä odottaa keittiössä". hetken tuossa jo nauratti ajatus että olenkohan vain laiska / aikaansaamaton, enkä masentunut.



No, emmä aina oo ollu tällänen. Mieskin sen huomaa. En osaa puhua tästä ja oikein kenellekkään, en edes miehelle. Mies sanoo vaan välillä kun en saa mitään aikaseks "et oo se sama nainen johon rakastuin" ja pahalta tuntuu, mutta tottahan se on. En halua rakasta miestäkään menettää tämän takia, vaikka hän ei ymmärtäisikään miltä musta tuntuu.



Neuvolantädiltä sain hyvän vinkin, että kirjoitan lapulla miltä musta tuntuu ja annan lääkärille vaikka sen lapun, ettei jää mitään sanomatta.



-ap