30-kriisi. Miten tunnistatte ko. kriisin ja miten ilmenee/ilmennyt?

Seksikin oli paljon parempaa, kiloja oli vähemmän, ryppyjä oli vähemmän. Mutta en mä vielä ihan vanha ole, varmana olen nuoremman näköinen kuin tuo työkaveri, olenhan? Jaa että toi uutissa viisaita puhuva professori on mua kaks vuotta vanhempi? Ja nuo huippu-urheilijat kohta kymmenen vuotta nuorempia? Eikä ne ottais mua enää missikisoihinkaan iän puolesta... Huoh, minne nuoruus meni? Olenko mä nyt aikuinen? En mä kyllä juuri mitään ole saavuttanut, enpä taida saavuttaakaan. Iik, mistä nuo selluliitit tuli? Miten nuo armeijajätkät on noin pentuja?? Ja mä joskus olin muka menossa kihloihin tollasen pikkupojan kanssa, hahhahhahhaa. Ei ne kyllä enää mun perään katso, hmm, entäs jos vähän keinutan lanteita. Pah, alkaa vaan lonkkia kolottaa. Vedän pipon syvemmälle, aivan sama!

Olo tuntuu parikymppiseltä, mutta numerot näyttää ihan jotain muuta ja silloin kun omaa ikää ajattelee niin alkaa ahdistamaan.

Ahisti ja tuntui ettei ole saanut elämällään mitään aikaiseksi paitsi lapset.

Pistin ukon vaihtoon (jos karkesti saa kuvata surkeeta avioliittoa), otin lopputilin, muuti satojen kilometrien päähän vanhoista kuvioista, aloitin opiskelun ja nyt olen löytänyt rauhan. Olen oman itseni herra en kenenkään lakeija. Lapsien kanssa eletään onnellista ja hyvää elämää.

mutta työhön liittyviä ajatuksia olen usein miettinyt. Lapset ovat parasta mitä olen saanut aikaiseksi, jos niin voi tai saa sanoa ;) Toisaalta nuo ammatinvalintaan liittyvät kysymykset pyörivät useinkin mielessä. Aviomieskin on mukava, onneksi.

vaikka olen vasta 29!!

-pitkät hiukset ovat alkaneet tuntua liian "tyttömäisiltä" ja "roikkuvilta", muutenkin olen aikaisempaa kriittisempi ulkonäköni suhteen

-vauvakuume vastaan ura! Tunnen "biologisen kellon tikityksen"

-kaipaan aikaisempaa enemmän omaa aikaa

Tulee sellainen identiteettikriisi, kun ei tiedä miten kolmekymppisen pitäisi käyttäytyä. Alkaa ajattelemaan, että kolmekymppisen on sitten oltava aikuinen, ja kypsä ihminen, mutta kun oma pää ei ole mitenkään kypsä, ja olo on vieläkin kuin parikymppisellä. Kaikki kokeilut, ja itsensä etsiminen on vielä kesken... Ja sitten tajuaa, että enhän minä ole vanha vielä vaikka ikä alkaa kolmosella, ja sitten haluaa tehdä jotain räväkkää. Vaihtaa alaa, tai matkustaa, tai vaihtaa ukko uuteen. Sellaista mulla ainakin.

Tässä iässä (35 v.) minun pitäisi olla suunnitelmallinen urani suhteen ja tehdä vihdoin järkeviä siirtoja, mutta toisaalta nyt olisi korkea aika alkaa yrittää toista lasta. En ole nuori enää enkä voi vain odotella ja ajelehtia.

ei omaa taloa eikä vakituista työtä. Nyt on tontti ja voin alkaa etsimään työpaikkaa lähialueelta. Helpottaa, kun on tiedossa alue jonne aiomme asettua, ja missä lapset varttuvat, käyvät koulut jne. :)

Seksikin oli paljon parempaa, kiloja oli vähemmän, ryppyjä oli vähemmän. Mutta en mä vielä ihan vanha ole, varmana olen nuoremman näköinen kuin tuo työkaveri, olenhan? Jaa että toi uutissa viisaita puhuva professori on mua kaks vuotta vanhempi? Ja nuo huippu-urheilijat kohta kymmenen vuotta nuorempia? Eikä ne ottais mua enää missikisoihinkaan iän puolesta... Huoh, minne nuoruus meni? Olenko mä nyt aikuinen? En mä kyllä juuri mitään ole saavuttanut, enpä taida saavuttaakaan. Iik, mistä nuo selluliitit tuli? Miten nuo armeijajätkät on noin pentuja?? Ja mä joskus olin muka menossa kihloihin tollasen pikkupojan kanssa, hahhahhahhaa. Ei ne kyllä enää mun perään katso, hmm, entäs jos vähän keinutan lanteita. Pah, alkaa vaan lonkkia kolottaa. Vedän pipon syvemmälle, aivan sama!

neljänkympin kriisi iskikin sitten päälle ja lujaa.

Kolmekymppisenä en ehtinyt miettiä näitä juttuja, kun lapset oleivat pieniä ja eläme oli jotenkin ok. Nyt nelikymppisenä pitäisi päättää, että mitä teen loppuelämäni, niin töissä kuin parisuhteessakin. Molemmissa on vielä paljon pohdittavaa...

Sillä hetkellä se tuntui hyvältä ajatukselta mutta runsas vuosi myöhemmin en voin kuin todeta ettei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella.



Muutenkin oli sellainen vaihe ettei mikään oikein tuntunut miltään..

en tiedä oikein onko se mulla vielä tullut...? Ikää on nyt 33v.. lapset on ehkä nyt tehty.. siis ei lisää ainakaan suunnitteilla! Töihin varmaan pitää mennä, vielä kotona olen kun nuorin vielä 11kk.. Urheilun aloitin uudelleen kun alkoi olla ihan kyllästynyt siihen masentuneisuuteen ja pullan mässyttämiseen.. hmm. Veikkaan että kriisi on mulla vielä tulossa!

ja talorahoilla ostin moottoripyörän, ja sitten elettiin sitä nuoruutta, joka oli jäänyt kokematta joskus.



Onneksi ne ajat on jo kaukana takanapäin :)

Nuorena luulin että elämä on nyt parasta ja 30v. alkaa alamäki, eihän se niin onneksi mennytkään. Elämä on vain parantunut. Henkisesti olen kasvanut niin paljon että se on lisännyt yleistä elämänlaatua.Ei kaikkia hauskuus lopu 30-vuotiaana, suurin osa hauskuudesta vasta alkaa.



Minulla kyllä ikä vaikutti niin, että tuli vauvakuume. Ura sai jäädä pitkälle tauolle kun saimme lapsia. Tässä iässä alkaa myös pikkuhiljaa ymmärtämään elämän rajallisuutta ja alkaa pohtimaan mitä elämältä haluaa. Alle 30-vuotiaana olisi ollut kauhistus olla useita vuosia poissa töistä äitiys- ja hoitovapailla, nyt kun olen jo viisaampi 35v. ymmärrän, että aika menee nopeasti ja nyt on lasten aika ja siksipä olenkin ihan hyvillä mielin monta vuotta kotona putkeen:)



Nuoruus oli ja meni ja hyvä niin. Elän hyvää ikäkautta ja olen onnellinen tässä elämänvaiheessa. Luojan kiitos nuoruus ei kestä ikuisesti:)

Mitkä ovat minun arvoni ja millainen on oikeasti se mies, jonka kanssa viihtyisin. Olin siis sinkku ja ajelehtinut suhteesta toiseen ja muutenkin elämä oli ajelehtimista. Kriisi pisti miettimään, että eihän tässä ole mitään järkeä, nyt on aika tietää mitä mä haluan.



Kriisin seurauksena mä vihdoin tajusin, ettei sillä miehen ulkonäöllä oikeesti todellakaan oo niin suurta merkitystä, että ne yhteiset arvot ja kiinnostuksen kohteet on huomattavasti tärkeämpiä. Ja sitten tein tulevaisuudensuunnitelmia, että vaikka en ikinä löytäisikään miestä, niin voin silti esim. rakentaa itselleni talon ja asua mun unelmapaikalla.



Kriisin tulon huomasi siitä, että ne ajatukset jusähti päähän sellaisella voimalla, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Sitten kuin sain elämänsuunitelmani kohdilleen ja hauduttelin niitä pari vuotta, niin tapasin nykyisen mieheni. Että kai se kriisi johonkin vaikutti, kun siitä se elämän ajelehtiminen siirtyi tällaiseen vähän hallitumpaan menoon.



Nyt siihen mun unelmatalopaikalle rakensi talon yksi meidän tuttu nuoripari. Minä tein miehen myötä uudet suunnitelmat, jotka sopivat taas näihin olosuhteisiin.

Pahin kriisi iski ammatinvalintaan. Kaduin rankasti tekemiäni ratkaisuja ja tunsin niiden takia hirveää alemmuudentunnetta ikätovereihini nähden.



Iski myös villitys kokeilla vielä omaa viehätysvoimaa. Onneksi kaikki jäi kokeilun asteelle...

Mulla alkoi n. vuosi sitten vaikea vaihe, jossa mietin paljon kuolemaa ja elämän lyhyyttä sekä ajan kulumisen nopeutta. Olin lyhyessä ajassa aikuistunut, saanut kaksi lasta, muuttanut uuteen kaupunkiin, jouduin ottamaan paljon vastuuta yms.



Jälkeenpäin tuntuu, että joku ikäkriisi se saattoi olla - ja jatkuu se vieläkin lievempänä: kovasti pitää miettiä ja järjestellä elämäänsä. Tuntuu, että aikaa ei ole hukattavana.

ja on mulla joku kriisi ainakin. Aika kuluu paljon nopeammin kuin ennen ja tuntuu, ettei ehdi tehdä yhtään mitään ennen kuin onkin jo sen 30 vuotta ja mitään ei ole saanut aikaiseksi. En viettänyt teininä minkäänlaista nuoruutta, istuin vain kotona ja luin läksyjä. Vasta yläasteella lopetin barbileikit ja lukiossakaan en vielä uskaltanut puhua pojille mitään, ekan kerran pussasin miestä n. 20- vuotiaana ja neitsyyskin meni vasta 3 vuotta sitten. Ja nyt mun pitäis iän puolesta alkaa tehtailla laumaa lapsia ja ottaa pankkilainaa ja "asettua aloilleen", vaikka en ole juuri missään vielä edes ollut. Eipä vaan tunnu yhtään aikuiselta.

ev