Lue keskustelun säännöt.
Oonkohan mä masentunut? Kaikki vaatii multa jotain,
15.11.2009 |
lapset on velvollisuus numero 1. Heitä pitää ruokkia terveellisesti, ulkoiluttaa, kuunnella ja ymmärtää, ohjata ja kasvattaa, olla läsnä ja pitää yhteistä hauskaa heidän kanssa, pitää muistuttaa, valmistella ja varmistella, vaatettaa ja pitää siisteinä, valistaa ja valvoa.
Aina on joku lapsista vaatimassa jotain, aina!
Mieskin on täynnä vaatimuksia. Mun pitää tehdä osani täällä kotona ja lisäksi suoriutua aviollisista velvotteista eli antaa seksiä. Pelkkä antaminen ei riitä, vaan mun täytyy olla siinä mukana henkisesti ja fyysisesti.
Töissä vaaditaan tuloksia. Työkaverit vaatii reilua kuuntelijaa ja hauskaa seuraa sekä etenkin sitä että teen vähintään osani yhteisissä projekteissa, ilman näitä en olisi työyhteisössä mitään.
Sukulaiset vaatii, pitäis käydä ja muistaa heitä joulun aikaan. Kaverit vaatii että olen hyvä kaveri, muuten ei huvita heitä kaveerata kanssani.
Koko elämä on täynnä kaikenlaisia vaatimuksia, niin henkisiä kuin fyysisiä. Jos en tee niin tai näin tai noin, niin en lunasta paikkaani kaverina/työkaverina/työntekijänä/vaimona/äitinä/tyttärenä/miniänä.
Tämä on rasittavaa. Tuntuu, että olen olemassa ja rakastettu vain sen vuoksi että suoritan niin paljon asioita... Kukaan ei tykkää musta ihan oikeasti sellaisena kuin pohjimmiltani olen, ilman vaatimuksia.
Kommentit (3)
Lapset on mulle maailman tärkein juttu, mut välillä ahdistaa, kun ne tarvii mua ihan koko ajan. Työ (osa-aikainen) on mun henkireikä, mut toisaalta sielläkin vaatimusta tulee vaatimuksen perään. Aiheelliset on ok tietenkin, mut aiheettomat ärsyttää. Loppupeleissä oon välillä niin kypsä, et mies jää vaatimuksineen ihan taka-alalle ja sukulaisiakin jaksan yhä vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja joo, kaipa tämä jotain lievää masennusta on.
Juuri kun minun elämäni "Jos en tee niin tai näin tai noin, niin en lunasta paikkaani kaverina/työkaverina/työntekijänä/vaimona/äitinä/tyttärenä/miniänä"
Ja että mä suoritan. Suorittamisesta päästyäni.
Ei hetkenkään rauhaa.
Autolla punaisissa valoissa saa hetken hengähtää. Kun vaihtuu vihreäksi, ajattelen joskus: "Voi antakaa mun nyt EDES JOSKUS istua hetki rauhassa!"
Mielestäni en ole masentunut, mulla on upea työ, mutta sielläkin pukkaa joka tuutista vaatimuksia.
Mulla on se ero, että uskon, että kaikki hyväksyisivat minut kyllä vähemmälläkin suorittamisella. En vain osaa itse suorittaa vähemmän. Enkä halua.