Onko muita tosi arkojen lapsien äitejä, ahdistaa

teillä tuo puhtaalta pöydältä aloittaminen auttoi asiaa. Minä olen miettinyt samaa vaihtoehtoa meidän 5-vuotiaalle, että auttaisiko... Toisaalta tuntuu, että muutokset on aina rankkoja hänelle. Meillähän on puhuttu selektiivisestä mutismista, mutta diagnoosia ei ole. Tiedä sitten onko sitä vai ei. JOkuhan tuossa tosin jo totesikin, että tämän ketjun äitien lapset on mutisteja :-D



T. 2

Nyt kun kerhotäti siitä sanoi, olen itsekin sen pari kertaa havainnut mutta en ole sitä erityisemmin rekisteröinyt edes. Onko se siis merkki jostain vakavammasta ongelmasta lapsella? Kamalan vakavana se täti ainakin siitä puhui. ap

Jo vauvoilta odotetaan, että pitäisi olla reippaita. Meidän 7 kk vauva vierastaa jonkin verran ja voi kuinka sitä jaksetaan päivitellä. Anoppikin jaksaa lässyttää, että "älä nyt mummoa arastele" ihan kuin 7 kk tajuaisi, ja yrittää "reipastaa" vauvaa ottamalla sen väkisin syliin vaikkei se halua. Samat kuviot käytiin läpi jo esikoisen kohdalla, joka vierasti erittäin voimakkaasti ja oli noin 5-v asti melko ujo ja ns. hitaastilämpiävä. Lapsen piti saada rauhassa katsella ja tutustua, mikä oli monelle mahdotonta käsittää.



Keskimmäinen lapseni on aivan eri maata, enkä ole näitä kolmea kasvattanut yhtään eri lailla eikä kellään ole ollut toista enemmän tai vähemmän kontakteja ja virikkeitä. Luonnekysymys. Joskus on hieman surullista kun esikoinen jää keskimmäisen varjoon, kun useimmat ihmiset arvostavat enemmän sellaista "suuna ja päänä olemista".



Ap, älä suotta pode tuollaisia tunteita. Kuten tästäkin ketjusta näet, on muitakin ujoja lapsia ja se on aivan normaalia. Lisäharrastukset tuskin muuttaisivat lastasi.

Mulla on kaksi ujoa ja hitaasti lämpiävää lasta. Toinen on aina alkuun hyvin hiljainen ja tarkkailee, mutta kun tuntee olonsa turvalliseksi menee mukaan ja pärjää. Toisella jännitys näkyy helposti täydellisenä vetäytymisenä tai sitten riehumisena. Molemmat haluaisivat olla seurassa, mutta kuten arvata saattaa, siinä missä esikoinen hahmottaa aika hyvin sosiaalisia kuvioita, kuopus tekee usein virheitä ja jää lopulta porukan ulkopuolelle.



Sinuna juttelisin lapsen kanssa vähän siitä, mitä voi tehdä kun jännittää ja että mieluummin vaikka puristelee käsiä nyrkkiin kuin alkaa nauraa tai riekkua. 5-vuotias on toki vielä pieni ja hänen on vaikea huomata miltä hänestä tuntuu ja miten se näkyy ulospäin, mutta jos suinkin saisitte estettyä sen, että hän alkaa hermostuessaan häiriköidä. Siitä alkaa helposti kierre, etenkin jos tuleva opettaja ei ymmärrä mistä se tyhjännauru johtuu...

monella aikuisellakin jännittävissä tilanteissa.

Nyt kun kerhotäti siitä sanoi, olen itsekin sen pari kertaa havainnut mutta en ole sitä erityisemmin rekisteröinyt edes. Onko se siis merkki jostain vakavammasta ongelmasta lapsella? Kamalan vakavana se täti ainakin siitä puhui. ap

ihmiset ihmettelevät ja päivittelevät lapsen ujoutta ja kiinnittävät usein jollain lapsen kehityksen kannalta negatiivisella tavalla asiaan huokiota.



Aika harva pystyy olemaan luonteva tällaisen lapsen kanssa - lasta yritetään maanitella kontaktiin eikä lapselle anneta tilaa ja aikaa tulla vuorovaikutukseen omalla tyylillään.

nyt 8-vuotias. Ei lähde mielellään uusiin tilanteisiin, jännittää kovasti uusia asioita. Ei myöskään ole maailman verbaalisin tapaus. Silti harrastaa useita urheilulajeja ja musiikkia, menestyy hyvin oikeastaan kaikessa mihin ryhtyy. Ei ole "supliikkimiehiä".



Minusta tuntuu, että ongelma on siinä, että niin helposti tehdään jako ulospäinsuuntautuneet (reippaat) ja hiljaiset, arat reppanat. Ja ajatellaan, että ne hiljaiset syrjäytyvät automaattisesti.

kerhotätiä itseään ahdistaa lapsen nauru jännittävissä tilanteissa. Lapsen keinot purkaa jännitystä on vielä rajalliset, joten hän tarvitsisi siihen tädiltä apua. Miksei täti voisi kysyä tilanteessa, että jännittääkö lasta, kun naurattaa niin kovasti tms? Missään nimessä tuo ei ole mikään vakava ongelma :-)



T. 2

Vaan kun se ei käytännössä toteudu, vaan ne ujot ja syrjäänvetäytyvät ovat juuri niitä, joita koulussa kiusataan. Ja usein vielä kiusaajien vanhemmat sanovat, että ihmekös se, että tuollaista kiusataan, kun se on noin outo.



Tästä syystä arkojen lasten vanhemmat pyrkivät siihen tasapäistämiseen. Tarkoituksena on vain auttaa lasta selviämään karusta todellisuudesta, joka tulee vastaan, kun koulu alkaa.

Mulla on yksi arka ja yksi tavallisen reipas lapsi. Mikäpä sen reippaan kanssa on käydessä muskareissa ja kerhoissa, kun se tekee niin kuin toisetkin tekee ja hymyilee ja on tyytyväinen.



Mutta aran kanssa lopetettiin muskari jo aikaa sitten, kun minä vaan en jaksanut uskoa, että se nautti siitä mitenkään. Teki juuri tuota, että roikkui kaulassa, kun olisi pitänyt kävellä piiriä. Ja oli ainoa laatuaan siinä ryhmässä, joten kyllä se äidistäkin tuntui epäonnistumiselta. Ja ihan fyysisestikin alkoi käydä raskaaksi kannella kolmevuotiasta, joten sain tarpeekseni.



Myöhemmin aloitettiin jumpassa käyminen, josta lapsi tuntuu jo enemmän nauttivan. Mutta taas ainoana äitinä olen siellä pitämässä kädestä kiinni 5-vuotiasta, jotta uskaltaa juosta hipassa mukana. Ja kun lopulta alkoi jo jäämään sinne yksinkin, niin eikös ryhmään tullut kesken kauden uusi poika, ja taas meidän lapsi parkuu, ettei uskalla mennä. Ja turhauttavaa on, kun poika on jumpasta innoissaan, mutta roikkuu kuitenkin mun jalassa ja piiloutuu selän taakse puristaen musta kiinni.



Ja ihan käytännön elämästäkin tulee hankalaa tuollaisen kanssa, kun pikkuveljelle pitää hankkia hoitopaikka siksi aikaa, kun vien tän aran isoveljen jumppaan, jos käykin niin, ettei poika uskalla jäädä sinne yksin.



Ja tiedän kyllä, ettei tällainen arkuus ole ainutlaatuista, mutta kyllä musta hyvin vahvasti tuntuu, että jotain tuolle olisi yritettävä tehdä, sillä ei lapsi tuollaisena tuu pärjäämään eskarissa ensi vuonna. No, meille on käynyt niin ihanasti, että ollaan jonossa toimintaterapeutille, ja päästään sinne arviointiin, että onko terapian tarvetta. Siihen asti yritän itse pitää kotiterapiaa, mikä meillä tarkoittaa liikuntaharjoitteita.

Mulla on yksi arka ja yksi tavallisen reipas lapsi. Mikäpä sen reippaan kanssa on käydessä muskareissa ja kerhoissa, kun se tekee niin kuin toisetkin tekee ja hymyilee ja on tyytyväinen. Mutta aran kanssa lopetettiin muskari jo aikaa sitten, kun minä vaan en jaksanut uskoa, että se nautti siitä mitenkään. Teki juuri tuota, että roikkui kaulassa, kun olisi pitänyt kävellä piiriä. Ja oli ainoa laatuaan siinä ryhmässä, joten kyllä se äidistäkin tuntui epäonnistumiselta. Ja ihan fyysisestikin alkoi käydä raskaaksi kannella kolmevuotiasta, joten sain tarpeekseni. Myöhemmin aloitettiin jumpassa käyminen, josta lapsi tuntuu jo enemmän nauttivan. Mutta taas ainoana äitinä olen siellä pitämässä kädestä kiinni 5-vuotiasta, jotta uskaltaa juosta hipassa mukana. Ja kun lopulta alkoi jo jäämään sinne yksinkin, niin eikös ryhmään tullut kesken kauden uusi poika, ja taas meidän lapsi parkuu, ettei uskalla mennä. Ja turhauttavaa on, kun poika on jumpasta innoissaan, mutta roikkuu kuitenkin mun jalassa ja piiloutuu selän taakse puristaen musta kiinni. Ja ihan käytännön elämästäkin tulee hankalaa tuollaisen kanssa, kun pikkuveljelle pitää hankkia hoitopaikka siksi aikaa, kun vien tän aran isoveljen jumppaan, jos käykin niin, ettei poika uskalla jäädä sinne yksin. Ja tiedän kyllä, ettei tällainen arkuus ole ainutlaatuista, mutta kyllä musta hyvin vahvasti tuntuu, että jotain tuolle olisi yritettävä tehdä, sillä ei lapsi tuollaisena tuu pärjäämään eskarissa ensi vuonna. No, meille on käynyt niin ihanasti, että ollaan jonossa toimintaterapeutille, ja päästään sinne arviointiin, että onko terapian tarvetta. Siihen asti yritän itse pitää kotiterapiaa, mikä meillä tarkoittaa liikuntaharjoitteita.

Kuulostaa erittäin tutulta tuo!!! Minulla kaksi vanhimpaa lasta ovat kaksoset ja olivat tavallaan molemmat arkoja pieninä, erityisesti tyttö. Oli hankalaa lähteä ihan minne vain kun tyttö roikkui lahkeessa. Samalla olisi pitänyt olla vähän pojankin lähellä... Usein ratkaisin tilanteen sillä etten vain lähtenyt minnekään:(. Mutta on helppoa tuntea itsensä huonoksi äidiksi jos lapsi on arka!! Vaan eipä sille itse ole mitään voinut tehdä, vain AIKA auttaa.

Kyllä on paljon helpompi olla reippaan lapsen äiti. Siitäkin kokemusta. Kolmas lapsemme on paljon reippaampi. Kunhan hän tottuu paikkaan, hän ei enää juuri ujostele.

Nämä kaksi vanhinta ovat kyllä kovastikin reipastuneet. Ovat nyt tokalla ja kavereita heillä kyllä on. Eivät vieläkään ole mitään suulaita, tuskin poikani puhuu tunnilla ellei häneltä kysytä jotain suoraan. Mutta hyvä niin, en itsekään mielelläni puhu ihmisjoukossa.

**

Itsekin olin pienenä arka ja ujo mutta silti SOSIAALINEN lapsi. Kaipasin toisia lapsia enkä halunnut mitenkään olla yksin. Vieläkin olen samanlainen, pidän ihmisistä.

käy lisäksi kahdesti viikossa kerhossa, joten harjoitusta muiden kanssa olemiseen tulee kyllä enemmän kuin tuo yksi ainoa jumppa. Ja kerhossa kuulemma vastaa kysymyksiin, mutta ei koskaan ääneen, vaan kuiskaamalla. Mutta kerhonohjaaja oli kuitenkin ihan tyytyväinen, että vastaa kyllä. Ja mielellään lapsi kerhoon menee, ja sinne jää kyllä yksin.



Eli jotain toivoakin tässä turhautumisen keskellä on.

on juuri tuota, että alkaa virnuilemaan tai nauramaan ihan väärässä tilanteessa, kun vaikka oletan, että pelkää tai arastelee jotain. Kai se sitten aika yleistä on, mutta jos tuo meillä lisääntyy, yritän kyllä tehdä jotain. Ihan siksi, että sosiaalisessa elämässä tulee kyllä ongelmia, jos toinen alkaa nauraa, kun toinen kertoo koiransa kuolleen...



Muuten olen sitä mieltä, että vaikka Suomi on väärällään arkoja ihmisiä, niin täällä on älytön hysteria siitä, jos joku ei suuna päänä rymistele etunenässä jokaiseen uuteen tilanteeseen. Esimerkiksi jollain kouluaktiivisuudella ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa; minä ainakaan en juuri viitannut, koska olin niin arka.



Suomessa (tai siis ainakin täällä) suhtaudutaan myös uskomattoman lammasmaisesti koulukiusaamiseen. Ei saa erota laumasta mitenkään (esim. arkuudella), jottei luonnonilmiö nimeltä kiusaaminen pääse iskemään. Ihan kuin niille kiusaajille (konkreettisia olioita, eivät luonnonvoimia tai abstrakteja ilmiöitä) ei aikuisetkaan ihmiset mitään voisi. Itse olen jo päättänyt, että jos oma lapseni joutuisi rajusti kiusatuksi ja koulussa vaan käsiä leviteltäisiin, otan lapsen kotikouluun! En ymmärrä vähääkään suomalaisten avuttomuutta "eikö joku muu voisi tehdä jotain, eikö löytyisi jotain instanssia, joka...".



Kyllä helpotti ;)

ujoutta ei tarvitse poistaa mutta sen kanssa on opittava elämään. Ei siis ole mitenkään paha, jos joku on ujo ja luonnostaan vetäytyvä, mutta siitä saattaa seurata ongelmia.



Minä olin lapsena hyvin ujo enkä saanut suutani auki isommassa porukassa tai vieraiden läsnä ollessa. Olin kuitenkin ns. sisäisesti vilkas ja lisäksi vahvaluonteinen, ja koin kyllä usein ristiriitaa sen välillä miten käyttäydyin ja mitä tunsi tai olisin halunnut tehdä.

Nyt aikuisena olen oppinut rohkeammaksi ja kyllä! elämä on mukavamapaa kun ei jännitä ja saa sanottua sen mitä ajattelee. Kun uskaltaa mennä uusiin tilanteisiin ja kysellä vierailta ihmisiltä neuvoa tai jutella vieruskaverin kanssa bussissa.



Ujoutta ei tietenkään voiteta kehottamalla lasta reipastumaan, mutta muilla konsteilla voi yrittää tarjota keinoja ylittää oma arkuutensa. Itsetunnon vahvistaminen on tietenkin tärkein, mutta se ei yksin riitä. Positiiviset kokemukset ja toisaalta rohkeus epäonnistua, ja huomata että siitäkin selviää, auttavat. Samoin se että kehottaa lasta tarkkailemaan muita ja osoittaa että muutkin jännittää, sanoo väärin, ei aina onnistu ekalla kerralla. Pitää muistaa että luonteenpiirteen hyväksyminen ei tarkoita, etteikö käytöstä kannattaisi silti yrittää muuttaa.