Ups, karkasi äsken :-) eli onko nykyinen miehesi elämäsi rakkaus?

muuten sopiva aviomieheksi eikä isäksi (eikä edes halunnut).



Toivon, etten törmää siihen oikeaan kun lapset ovat pieniä, jottei tarvitse edes miettiä eroa. Nykyinen mieheni on kuitenkin kunnollinen ja hyvä mies, ei vaan sielunkumppanini. Pidän hänestä silti hyvin paljon.

Kun aloimme seurustelemaan, hän ei sitä vielä ollut. Haikailin edellisen perään. Mutta hänestä kasvoi elämäni rakkaus. Ja vuosi vuodelta tiedän varmemmin, että näin pitääkin olla.



Yhdessä 20 v.

Alle kaksikymppisistä ollaan oltu yhdessä, naimisissakin jo vuosikausia. Viime vuosina todella vaikaa, tuntuu, että kiinnostuksen kohteet erilaisia, ja vaikea oikeasti löytää niitä asioita, joista molemmat yhdessä nautitaan.



Lapsia kaksi ja ollaan yritetty tehdä töitä parisuhteen eteen. Joskus vaan epäusko voittaa, onko tämä kaiken väärti?



Jatkuvaa vääntöä, toisin kun edellä mainitut, koen, että miehei ei todellakaan arvosta minua. Hoidan vastuun huushollista ja lapsista ja ajoittain arjen paineessa sitten siedän vielä miehenkin kohtuutonta kitinää. Mies taas odottaa minun olevan kodin täydellisen puhtaana pitäva, aina halukas kotirouva, ja tuntuu, että kauaa en jaksa näihin kohtuuttomiin vaatimuksiin vastata.



Mutta joo, monia asioita arvostan miehessäni ja häntä rakastan ja kunnioitan. Mutta välillä kyllä kaipaan rinnalleni "sielunkumppania" tai edes sellaista, joka ei kanssa voisin kokea olevani tasavertainen vastuunkantaja.

mutta ei se mitään. Luulin aluksi, että on.

Tollaset ap.n kaltaset ihmiset.

Ei ihme että suhde ukkoon on tollanen "vajaa" kun itse ruokkii sitä kaipaamalla jotain toista!!



En käsitä miksi roikut huonossa suhteessa. Varsinkin kun toinen on hyvä ihminen, sinä vaan käytät sitä hyväksesi. Ei tartte ainakaan olla yksin kun sulle riittää tollanen josta et välitä!



Ajattele miltä tuntuu jos sun mies haluaisi jotain toista ihmistä, että sää nyt olet hyvä äitinä niin kai sun kanssa voi sitten "hengailla".



Hyi yök.

Mieheni kanssa olen ollut viisi vuotta yhdessä, ja kuten arvata saattaa, alkuun oltiinkin tosi rakastuneita. Sitten saatiin koliikkivauva, ja ensimmäiset 1,5 vuotta esikoisen kanssa molemmat oltiin niin väsyneitä, että hyvä jos kerran viikossa edes huomattiin, että "kato, säkin oot vielä täällä", plus että seksiä harrastettiin välillä kun oli pakko. No, sitten oltiin erossakin pari kk, miehen toiveesta, mutta palattiin takaisin yhteen - mies sanoi, että rakastaa minua ja haluaa minun kanssa olla ja elää, minä ajattelin lähinnä ettei mulla varsinaisesti ole mitään syytä olla olemattakaan tämän miehen kanssa. Nyt meillä on kaksi lasta, kuopus vielä ihan vauva, ja edelleen musta tuntuu, että mä olen tämän miehen kanssa, koska ei ole syytä olla olemattakaan. En voi väittää ettenkö rakastaisi häntä, mutten myöskään, että tämä olisi jotain suurta intohimon räiskintää aamusta iltaan tai edes silloin tällöin. Höpö höpö, molemmat meistä istuu mieluummin tietokoneella tekemässä omia asioitaan nyt, kun lapset nukkuu, kuin sohvalla halailemassa toista. Mutta ei meillä ole mitään syytä erota siitä huolimatta. Tulemme toimeen keskenämme, saamme jota kuinkin sovittua kaikki tarpeelliset asiat (pientä kinaa on joskus, tietysti), hoidamme yhdessä lapsiamme, autamme toinen toistamme, jaamme kotiosoitteen ja sängyn, seksiäkin harrastamme silloin tällöin. Ja tietysti, onhan meillä nuo kaksi lasta, ja kun kerran mitään negatiivista tai tuhoavaa ei suhteessamme ole, joskaan ei romanttistakaan, mun mielestä jo ne kaksi lasta on rittävän hyvä syy pysyä yhdessä.