Mitä jos elämän miestä ei näy ei kuulu? Yksin äidiksi?

Jos sinusta tuntuu että olet valmis yksinhuoltajaksi niin ota ihmeessä yhteyttä väestöliittoon. Asiaa kannattaa toki harkita vakavasti mutta et todellakaan ole yksin "ongelmasi" kanssa. Monet muutkin ikäisesi naiset ovat päätyneet hankkimaan yksin lapsen.

Siis onko isovanhempia, jotka haluavat ja kykenevät auttamaan? Tätejä/setiä?

niin sitten kyllä. Jos olet ihan yksin, vailla sukulaisia, niin sitten ei kannata.

sijaisvanhemmuutta? Se olisi yhteiskunnallisestikin hieno teko. Sijaisvanhemmista on valtava pula!

Miks ihmeessä perhe tarvitsee jotain "tukiverkkoja". Ei mulla ainakaan mitään ihme verkkoja ole ja hyvin jaksan lapseni kasvattaa.

Kyllästyin etsimään elämäni miestä. Ajattelin, että miehen ehtii löytää vanhanakin, lapset pitää tehdä silloin kun vielä mahdollista! Olishan se ollut hienoa, jos meitä olisi kaksi ja rakkautta riittäisi, mutta en vain ole tavannut isäksi sopivaa miestä tähän mennessä, enkä uskaltanut jäädä odottelemaan ja tuhlaamaan aikaa...

mutta enemmän niitä tarvitsee ero-yh kuin tietoisesti yksinelävänä naisena lapsensa saanut. Tietty jos jotain erityishäikkää (vakavaia sairauksia lapsilla tai äidillä) on, niin apua tarvitsee, mutta noin muuten voi pärjätä vallankin hyvin, kunhan tietää noin suunnilleen mihin ryhtyy.



Kokemusta onnellista elämää elävältä kolmen lapsen totaaliyhäriltä.

Minä olisin löytänyt ja saanut useammankin, luonteeltaan ja tavoiltaan kunnollisen sekä tavallisen näköisen miehen.



Piti vain tehdä päätös, että kenet heistä otan, sillä muutenhan onneni olisi ehtinyt karkuun. Punnitsin päätöstäni monelta kannalta, mutta ei siihen mitään tähtitaivaan aukeamista tarvittu!



Itsetuntoa, leikkimieltä, normaali ulkonäkö ja tavallinen luonne riittivät minullekin saamaan mies. Oli mukavaa tuntea, että moni huolisi minut, vähän kiusoitella kanditaatteja ja sitten sitoutua ja perustaa perhe.

Ajattelin niin kuin sä, ja mulla on nyt pieni ihana vauva. TODELLA rankkaa on ja huonoina hetkinä kaduttaa että tein vauvan tietäen jääväni yksin. Onneksi harvoin. Mulla on tukiverkkoja jonkin verran, mutta väsynyt olen kuitenkin. Kannattaa tarkkaan harkita omat voimavarat (vaikka eipä sitä etukäteen tiedäkään miten raskasta pienen vauvan kanssa on). Jossain vaiheessa helpottaa varmasti!

Jälkeenpäin ajatellen en tiedä olisiko ollut viisasta, koska olen varma, että lasten kanssa yksinolo ei ole mitään herkkua. Varsinkaan, jos niillä on perussairauksia eikä ympärillä ole tukiverkkoa.



Mutta tuskin mitään sellaista, josta en olisi yksin selvinnyt olisi kuitenkaan tullut vastaan.



Lapsi ilman miestä on parempi kuin ei lasta ollenkaan. Mutta vähän realismia peliin, helpolla siinä ei pääse.