Onko 3-kympin kriisi keksitty juttu? Vai tapahtuuko silloin muka jotain

mutta eihän ne tietenkään aina juuri tietylle vuodelle osu. Kolmenkympin kriisiksi sanotaan monesti varhaisen keski-iän kriisiä, missä ihminen pohtii omaa elämäänsä, mitä on saavuttanut, ja mitä oikeasti vielä saattaisi saavuttaa. Silloin moni saattaa vielä miettiä vaikka ammatinvalintaansa uudestaan, tai haluaa muuttaa jotain elämässään, kun vielä voi. Siinä iässä tajuaa, että nyt on ne asiat tehtävä, mistä haaveilee, koska nuoruus alkaa olla jo takana.

Ei ehkä liity ikään, vaan tiettyyn elämänvaiheeseen. Lapset on jo tehty, tunnen itseni vanhaksi. Enkä vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona, vaikka ammatti ja työpaikka onkin.

Tai sitten se on vasta tulossa. Tällä hetkellä mittarissa 35 vuotta. Mä olen elänyt elämääni hyvin spontaaneja ratkaisuja tehden ja olen aina ollut niihin kovin tyytyväinen, ehkä siksi kriisiäkään ei pukannut, en tiedä.

miehen. Tiedä sitten!

Kolmikymppisenä mulla oli vielä kaikki "suuret saavutukset" kokematta: avioliitto, lapset, oma koti jne. Nyt ne on saavutettu, joten pikkuhiljaa hiipii mieleen jotain sellaista, että mitä mulla vielä on edessä, kun kaikki tärkeä koettu. Siitä mulle ainakin on tullut kriisinpoikasta. Ei pahaa, mutta pientä suunnan pohdiskelua. Joten eiköhän nämä kriisit ole jokaisella vähän henkilökohtaisia siihen nähden, mitä on jo takana ja mitä toisaalta vielä odotettavissa.

Kolmikymppisenä mulla oli vielä kaikki "suuret saavutukset" kokematta: avioliitto, lapset, oma koti jne. Nyt ne on saavutettu, joten pikkuhiljaa hiipii mieleen jotain sellaista, että mitä mulla vielä on edessä, kun kaikki tärkeä koettu. Siitä mulle ainakin on tullut kriisinpoikasta. Ei pahaa, mutta pientä suunnan pohdiskelua. Joten eiköhän nämä kriisit ole jokaisella vähän henkilökohtaisia siihen nähden, mitä on jo takana ja mitä toisaalta vielä odotettavissa.

Ja siitä minkä arvottaa tärkeäksi.

T. se, jolla ei (ainakaan vielä) ole ollut yhtään kriisiä

Siis kolmenkympin kriisi on se varhaisen keski-iän kriisi, ja myöhemmin tulee varsinainen keski-iän kriisi.

Ihanaa, että sulla on asenne kohdallaan. On meissä sentään yksi oikea nainen. Varmaan palkitsevaa, kun on noin taitava ja fiksu. Osaa pitää kaikki narut aina käsissään, niin ei tule kriisejä. Olen kade!

Ihanaa, että sulla on asenne kohdallaan. On meissä sentään yksi oikea nainen. Varmaan palkitsevaa, kun on noin taitava ja fiksu. Osaa pitää kaikki narut aina käsissään, niin ei tule kriisejä. Olen kade!

Mutta voi sitä miettiä, että onko elämä tosiaan vain suorittamista ja kun nämä yhteiskunnan määräämät tavoitteet (ura, mies, koti ja lapset) on saavutettu, niin jäljellä ei ole mitään ja on kriisin paikka. Elätkö itsellesi vai elätkö joidenkin tiettyjen normien mukaan?

toisille tulee tuo ikäkriisi ja miettii elämätä..toisille taas tapahtuu muita asioita (sairaus, onnettomuus tm) joiden kautta miettii mikä on tärkeetä ja miksi on olemassa,..

itsellä 40 kympin kriisi. olen tehnyt lapsrt yli 30-kymppisenä ja nyt on aika miettiä mitä teen loppuelämäni työelämässä etc.

Samanlaine kriisi tuntuu olevan menossa parilla tutulla, jottka ovat tehnett lapset 20-kymppisinä ja enempää ei ole kuulemma tulossa, joten nyt 30-kriisissä pohtivat samoja asioita. Itsellä ei kolem kympin kriisiä pahemmin ollut, kun siinä vaiheessa oli elo just "puhkeamassa kukkaan"

Ne on ihan tavallisia tavoitteita monella yksityisellä ihmisellä ja ne ovat kaikkein keskeisemmät. Jos on tavallisessa ammatissakin, ei voi kauheasti haaveilla uralla etenemisestä. Jos tykkää kuitenkin työstään, ei haaveile sen vaihdostakaan. Ne uudet haaveet saattavat olla harrastuksiin, matkailuun, remontteihin, ystäviin liittyviä ja toki tärkeitä, mutta eivät ne vedä vertoja missään suhteessa sille, että saat ekan lapsesi, tokan lapsesi, kolmannen lapsesi, ostat kauneimman kodin jonka tiedät tai astut avioon rakastamasi miehen kanssa. Vai? Joten on ihan sallittua pysähtyä miettimään, mitä on saanut elämältään ja mitä vielä saa. Minä ainakin olen saanut jo nyt niin paljon, etten mitenkään realistisesti voi odottaa esim. lasten syntymään verrattavaa riemua kokevani. Siksi sitä kai kriisiksi kutsutaankin?

tutuilla on jonkunsortin kriisi 30-35 v. ja olen yhtämieltä siinä että kyllä silloin jotain käydään läpi. Ne voi olla eri asioita eri ihmisillä , mutta liittyy ikään.



Mä olen 34v. ja käyn läpi jotain kriisiä. Pelottaa kun huomaa miten tuttu ja turvallinen arki ahdistaa ja tarttis jotain muuta ja uutta.

En ole tyytyväinen työhöni, enkä asuinpaikkaani. Haluisin viedä miehen ja lapset mukanani muualle, aloittaa uuden työn , uudet harrastukset ja tavata uusia ihmisiä ja saada uusia ystäviä.

Mies ja lapset eivät halua muutosta... ja itse ahdistun kokoajan enemmän näissä ympyröissä.

Koen myös jotain eletyn elämän katumista ... mietin miten olisin voinut tehdä asioita toisin :(

Lapsiani en kadu enkä avioliittoani mutta olen ollut liian paikoillaan monta vuotta ja jotenkin tylsistynyt.

Oma ulkonäkö myös surettaa ( vaikka sanoovat minua ihan nuorekkaaksi ja sieväksi) koska huomaan ikääntymisen merkit.

Tieto siitä että tästä mennään vain kohti keski-ikää ja vanhuutta , sekä pelottaa että hirvittää .

Tällaista kriisiä täällä :(

Olen 33v ja komppaan sinua täysin. Surettaa ja masentaakin...

ollut ilmassa jo parisen vuotta... ikää kohta 32 vuotta. Ja elämän miettimistä kai tämä suurimmaksi osaksi on, pelottaa ajan liian nopea kuluminen. Haluaisi tehdä vielä tuhansia asioita ja tuntuu, että aika ei riitä. Olen miettinyt myös tehtyjä valintoja ja sitä, miten elämä olisi erilaista, jos jossain kohdassa olisinkin valinnut toisin. Kai nämä on sellaisia kasvun paikkoja, on selvitettävä itselleen, mitä loppuelämällään haluaa tehdä: tätä samaa vai jotain muuta?

Täs nro 15 , -Oletko ajatellut tehdä elämällesi jotain ? Riittääkö sinulla rohkeus muutoksiin vai pelkäätkö minun laillani että loppujenlopuksi jäät tähän jumiin missä olet??

Miten "lohdutat" itseäsi, ts. mistä saat voimaa ja piristystä??



15 joka yrittää jokapäivä jotain kivaa että jaksaa eteenpäin.

mutta eihän ne tietenkään aina juuri tietylle vuodelle osu. Kolmenkympin kriisiksi sanotaan monesti varhaisen keski-iän kriisiä, missä ihminen pohtii omaa elämäänsä, mitä on saavuttanut, ja mitä oikeasti vielä saattaisi saavuttaa. Silloin moni saattaa vielä miettiä vaikka ammatinvalintaansa uudestaan, tai haluaa muuttaa jotain elämässään, kun vielä voi. Siinä iässä tajuaa, että nyt on ne asiat tehtävä, mistä haaveilee, koska nuoruus alkaa olla jo takana.

3-kymppisillä iskee vauvakuume. Tutkaillaan oisko miehestä sittenkään isäksi ja kiiresti vielä vaihdetaan, että saadaan pian hyvän kumppanin kanssa se eka vauva.

Ne on ihan tavallisia tavoitteita monella yksityisellä ihmisellä ja ne ovat kaikkein keskeisemmät. Jos on tavallisessa ammatissakin, ei voi kauheasti haaveilla uralla etenemisestä. Jos tykkää kuitenkin työstään, ei haaveile sen vaihdostakaan. Ne uudet haaveet saattavat olla harrastuksiin, matkailuun, remontteihin, ystäviin liittyviä ja toki tärkeitä, mutta eivät ne vedä vertoja missään suhteessa sille, että saat ekan lapsesi, tokan lapsesi, kolmannen lapsesi, ostat kauneimman kodin jonka tiedät tai astut avioon rakastamasi miehen kanssa. Vai? Joten on ihan sallittua pysähtyä miettimään, mitä on saanut elämältään ja mitä vielä saa. Minä ainakin olen saanut jo nyt niin paljon, etten mitenkään realistisesti voi odottaa esim. lasten syntymään verrattavaa riemua kokevani. Siksi sitä kai kriisiksi kutsutaankin?

Mutta ei se pysähtymään miettiminen tarkoita ainakaan mun kohdalla mitään kriisiä. Olen paljon saanut ja paljon on suunnitteilla tulevaisuudessa, vaikka nuo nimittämäsi tavalliset tavoitteet, joita minä kutsun yhteiskunnan tavoitteiksi onkin saavutettu. Mun mielestä siis ei tässä vaiheessa mitään kriisiä ole odotettavissa.

Kun kaikki oli jo hankittu, aviomies, vakituinen työsuhde, omakotitalo, kaksi lasta, kaksi autoa, joista toinen farmari ja ne kuvaan pakollisina kuuluvat koirat. Sitä alkoi pakostikin miettimään että tässäkö tämä nyt sitten oli?



Mitä seuraavaksi? Ei mitään. Aamulla töihin, illalla kotiin, ruokaa, nukkumaan, aamulla töihin illalla kotiin ruokaa nukkumaan aamullatöihinillallakotiinruokaanukkumaan...



Sitten kaiken tämän kukkuraksi erehyi vilkaisemaan peiliin. Geeniperimäni ansiosta ei ole tarvinnut tehdä mitään että pysyi kuosissa 3kymppiseksi asti. Sen jälkeen on joutunut miettimään jo moneen kertaan mitä syö ja miten liikkuu. Maan vetovoima muuttuu naisille armottomaksi juuri tuon maagisen 30 vuoden jälkeen...



Mutta, kaikki tämä menee ohi, ikään kuin itsestään. Toki siis edelleen saan katsoa mitä suuhuni laitan ja kuinka paljon kulutan.



Tsemppiä kriiseilijöille, 4kympinkriisiä odotellessa. (Oliko se se kun mies laitettiin vaihtoon kun lapsetkin on jo niin isoja, muuten mies tekee sen 10 vuoden päästä. :-DDD)

En ole vielä kolmeakymmentä mutta ihmettelen sitä, miksi aika rupesi kulkemaan nopeammin noin 24- vuotiaana...siis vuodet vain hujahtaa ohi. Muistan kun vielä 21- vuotiaana olin lähdössä 4 kuukaudeksi ulkomaille ja se tuntui hiiirveän pitkältä ajalta, nyt se 4 kuukautta menee ohi tuosta vain. Vaikka ulkoisesti mikään ei ole muuttunut.