Onko normaalia, että kahden viikon takainen keskenmeno ei tunnu enää miltään?

Voit hyvinkin olla oikeassa. Minun on vaikea uskoa, että suremiseni olisi nyt ollut tässä. Epäilen, että tämä oli niinkin vaikea juttu, että olen nyt haudannut sen jonnekin mieleni perukoille toistaiseksi. Pelottaa vaan, milloin todellisuus iskee päälle ja miten suuren romahduksen sitten koen. Näin joulun alla aika kuluu kuitenkin nopeasti ja joulu-ihmisenä jaksan pysyä pirteänä, mutta entä sitten kun joulu on ohi ja vuoden masentavin pitkä ja pimeä jakso edessä.. miten sitä sitten jaksaakaan.



Aiemmat keskenmenoni varmasti ovat auttaneet jollain tapaa, että tähän alkaa tavallaan jo "tottua". Mutta toisaalta taas tämä keskenmeno oli aivan erilainen ja paljon rankempi kuin aiemmat. Luulinkin, että tästä en enää selviä. No, saa nähdä miten tässä käy. Kovin vähän aikaahan tuosta on vasta kulunut.



Pahoittelut sinulle miehesi kuolemasta. En voi edes kuvitella sen kaltaista surua ja tuskaa..



ap

ja en ole jäänyt suruun rypemään. Olen ajatellut järjellä niin etteivät ne lapset olisi syntyneet terveinä ja oli parempi että menivät kesken.



Luonto hoitaa suurimman osan epäkelvoista yksilöistä raskauden alkuvaiheessa ja hyvä niin.



kolmen äiti

2 lasta on jo ennestää ja keskenmeno oli ensimmäinen ja se raskaus oli suunniteltu. Mä toivuin siitä melkein heti. Ajattelin että onhan mulla jo 2 lasta ja tällästä nyt sattuu. Asia unohtu melkein kokonaan. Mutta sitten kun tuli se ns. laskettu aika, kun vauvan olisi pitänyt syntyä, silloin ajattelin asiaa paljon. Sen jälkeen pari kuukautta aina kun näin pienen vauvan, sen ikäisen suunnilleen kun mulla olisi voinut olla, tunsin hetkellistä surua/kateutta.

että ihminen hajoaa, jos suru tulvii jatkuvasti yli äyräiden, joten siksi se tulee ns. sopivina annoksina. Mulla ei ole kokemusta keskenmenoista, rankinta elämässäni on ollut isäni äkillinen kuolema. Kuoli aamulla ja illalla naurettiin vedet silmissä jollekin jutulle. Suru tulee ajallaan. Älä patoa tunteitasi, mutta kannattaa aina nähdä valon pilkahduksiakin. Voimia.

yllättää sitten rajuudellaan.



Itselleni hyvin tärkeä ja rakas ihminen teki itsemurhan kun odotin esikoistani. Synnytys oli vajaan kolmen kuukauden päässä. Olin surullinen tietenkin heti silloinkin mutta jokin sisäsyntyinen suojeluvaisto piti minut pystyssä ja suru ikään kuin hautautui jonnekin.



Kun lapsi oli reilun vuoden ikäinen, suru tulvahti yhtäkkiä ylitseni. Kirjaimellisesti yhtäkkiä sillä aloin itkemään hallitsemattomasti kesken työpäivän. Onneksi oli jutteluapu lähellä (samalla työpaikalla oleva alan ammattilainen, jonka kanssa olin hyvä tuttava muutenkin ja avautuminen hänelle oli luonnollista ja helppoa) ja sain asian työstämisen alkuun.



Jälkeenpäin muistan hassuna yksityiskohtana sen kun menin itkuntyrskeissäni pyytämään esimieheltäni lupaa poistua juttelemaan xxx:n kanssa. Esimies oli silmät selällään ja sanoi heti juu, totta kai. Tuli hetken päästä puolijuoksua perään ja kysyi,saisiko sen tietää, onko jokin työasia kun minua vaivaa...

on omansa. Eli ei esim. ole normimäärää kyyneleitä tai normimäärää viikkoja kuinka kauan pitäisi surra. Voi olla, että sen kummempaa surua ei tulekaan tai voi olla että joku itkeä tirauttaa ja se on siinä. Itse kuulun näihin jälkimmäisiin. Mulla on ollut kaksi keskenmenoa, ensimmäinen vaan harmitti noin päivän verran, toisesta itkeä tirautin miehen kainalossa noin 15 min. ja siinä on olleet minun suremiset keskenmenoista. Pienoista haikeutta tuntuu joskus kun näen pienen vauvan, mutta en muuta.

Itse olen aika järki ihminen eli en tunteile hirveästi muissakaan asioissa ja olen aina ollut ns. eteenpäinkatsova ja positiivisesti tulevaisuuteen suhtautuva. En ole koskaan tuntenut itseäni epänormaaliksi jos en ole jäänyt "märehtimään" asioita.

mutta varaudu, että silloin tällöin saattaa murhe iskeä oikeissa olosuhteissa.

voi olla että suru iskee myöhemmin. Et voi pakottaa itseäsi käsittelemään asiaa.



Sanon näin omasta kokemuksestani, mieheni kuoli todella yllättäen, itkin viikon ja sen jälkeen ei enää tuntunut oikein missään. Puoli vuotta kun oli tapauksesta kulunut kävin psykologilla koska uumoilin että haudon asiaa ja se alkaa vaikuttaa kaikkeen muuhun mutta psykologi sanoi samaa, surua käsittelee sitten kun on siihen valmis. Ehkä myös aiemmat keskenmenosi vaikuttavat?