Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Auttakaa nyt mua... mitä tehdä?
28.10.2009 |
Pahoittelen heti alkuun jos vuodatuksesta tulee pitkä :(
Tilanne on tämä..
Menimme mieheni kanssa naimisiin joulukuun lopussa.
Koimme keskenmenon juuri ennen häitä (terveisiä vain tutuille jos niitä täällä pyörii).
No, keväällä tapahtui aika pian häiden jälkeen kaikkea sellaista että ajattelin mieheni pettävän, ja tavallaan hän ainakin luottamukseni petti siitä kohtaa aika pahasti.
Masennuin todella syvästi ja siinä jupakassa emme käsitelleet sitten edes yhdessä tuota keskenmenoakaan.
Lapsi olisi ollut todellakin hartaasti toivottu ja odotettu.
No... mä muutin keväällä hetkeksi pois ja sitten takaisin siinä toivossa et saataisiin asiat kuntoon taas.
Mutta keskustelu yhteyttä ei löytynyt. Ja mä olin masennuksen takia sitten liian sulkeutunut varmaan ja katkera miehelleni tilanteesta.
Masennusta jatkui ja jatkui enkä edes älynnyt hakeutua hoitoon. Loppukesästä muutin pois ja pistin avioeron vireille. Voin sanoa että tämä ei tapahtunut täysissä ruumiin ja sielun voimissa.
Olin niin hajalla että hyvä kun olen tässä tänä päivänä kirjoittamassa tätä tekstiä.
yritin itsaria pian muuttoni jälkeen.
Hakeuduin viimein psykologin juttusille ja vyyhti lähti siitä avautumaan.
No, nyt kun oma pää on vihdoin selvempi niin otin yhteyttä mieheen että jos keskusteltaisiin asioista. Hänen mielestä se on liian myöhäistä ja lähdin kuulema niin kylmästi hänen luotaan että voidaan unohtaa koko homma.
Miten mä pääsen tästä yli? Tuntuu ettei hän oikeasti sitten rakastanut edes kun ei "taistele" avioliittomme eteen.
Onkohan mitään keinoa saada miestä ajattelemaan enää toisin?
Tsempatkaa nyt vähän :) Kiitos kun sain avautua. :)
Kommentit (8)
Mutta sitten tulee mieleen että miksi se sitten meni naimisiinkaa jos näin helpolla luovuttaa?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ensinnä, että hitto toiset masentuu ja "sekoaa" pienistä. Yritän muistuttaa itseäni että elämä koetaan aina yksilötasolla..mutta silti!
Mietin myös että ei sun mies varmaan koskaan ihan tosissaan jutussa ollut mukana jos jo noin alussa, yhden pienen vastoinkäymisen jälkeen alkoi elää "omaa elämäänsä". Oliko häät sovittu ennen raskautta vai sen jälkeen? Vai käsittelikö mies tämän keskenmenon tekemällä jotain jonka tulkitsit pettämiseksi? Ehkä on parempikin antaa tuollaisen miehen jatkaa elämäänsa toisaalla. Entä kun uusi kriisi osuisi kohdalle, olisiko taas miehellä omasta mielestään vapaus parannella itseään omilla tavoilla?
Sori, vähän tylyä tekstiä, mutta tuli nyt ensimmäisenä mieleen.
Minkä ikäisiä te muuten olette ja onko jommalla kummalla takanaan avioliittoja ja/tai lapsia?
jos mies ei halua yrittää uudestaan, on sinun turha siinä toivossa roikkua. Käytöksesi on varmasti ollut miestä kohtaan kamalaa (vaikkakin ihan syystä ja sairauden takia) ja täytyy hyväksyä miehen oikeus jatkaa omaa elämäänsä toiseen suuntaan.
Voimia sinulle ja toivottavasti uusi onni löytyy!
että vaimo muuttaa pois ja hakee avioeroa.
Jos mun mies tekisi noin, avioliitto olisi sitten siinä.
Siis ennen naimisiin menoa?
Oletteko nuoria? Eka avioliitto/pitkä suhde?
Uskallatko kysyä mieheltäsi, että miksi oli menossa naimisiin kanssasi? Raskauden vuoksiko? Koska sellaiset ovat ympäristön odotukset, että naimisiin mennään?
Yritä löytää voimia elämiseesi. Olisi parasta, jos saisit hymyn takaisin kasvoillesi.
Minä erosin ja sitä ennen olin hymyillyt miehelleni monta vuotta ja ollut ystävällinen, mutta eipä noista ollut apua, kun takana oli monta hymytöntä vuotta, yksipuolista ponnistelua, tarvitsevaa ja kaipaavaa rakkautta ym. Aina ei vain kaikkea saa.
En ole ottanut selvää, että saisinko tuon miehen takaisin. En haluaisikaan samanlaiseen suhteeseen kuin meillä oli, mutta joskus sitä unelmoi, että kaikki voisi korjaantua ja muuttua paremmaksi uudestaan yritettäesssä.
Ei elämäni ole onnetonta nytkään. On perhe johon kuuluu uusi mies ja yhteisiä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin se poismuutto tuli siinä tilanteessa kun en nähnyt enää muuta vaihtoehtoa.
Emme yksinkertaisesti puhuneet edes mistään.
Olisi varmaan vaadittu mieheltäkin enemmän koska olin masentunut mutta ehkä hänellä ei ollut kokemusta masennuksesta tai masentuneesta että siksi näin.
Ja mitä tulee kommenttiin että hitto toiset masentuu helposti, niin en sanoisi ihan noin. Olen aiemmin sairastanut syöpää jossa toinen munasarja poistettiin. Sen seurauksena luonnollisesti raskautuminen on hankalaa ja olin seitsämännessä taivaassa kun raskaaksi tulin.
Häitä olimme suunnitelleet jo ennen raskautta, kesästä saakka.
Ja jos miettisit omalle kohdalle sen tilanteen että heti häiden jälkeen luottamus rikotaan niin ihanko sormia napsauttamalla pyyhkäisisit sen mielestäsi? Kaiken muun lisäksi?
Hyvä jos teitä vahvojakin on.
Minä en ole ilmeisesti sitten kovin vahva.
No, ehkä mä jatkan omaa elämääni ja unohdan koko jutun. Eiköhän aika paranna haavat. ap
Alue: Aihe vapaa
Jos ei enä sua huoli, ei rakasta sua, älä siis yritä.
hoida nyt vaan ittes kuntoon. Muu elämä kyllä tulee silmille aikanaan, halusi tai ei.