Miten kohdata kuolemansairas?

Nämä nyt on varmaan itsestäänselvyyksiä mutta viettäkää anopin kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, jälkeenpäin se tuntuu kuitenkin liian lyhyeltä. Kuunnelkaa, muistelkaa menneitä. Jos hän haluaa puhua tulevasta, esim. hautajaisista ja perinnönjaosta niin kuunnelkaa toiveita. Tiedän miten raskasta tuo on, olen saattohoitanut oman äitini alle kolmikymppisenä.

siitä selviää ajan kanssa.

Anoppisi on aloittanut valmistutumaan välttämättömään, eikä halua sairauttaan pitkittää. Ihan ymmärrettävää... läheisille vaikeaa aikaa.

Elin viime syksynä samoissa fiiliksissä kun läheiseni sairastui ja hänelle sitä elinaikaa ei uskallettu suuremmin veikkailla. Jäikin lyhyeksi :(

Jos hän haluaa puhua sairaudesta tai olostaan niin koettakaa puhua ja olla itkemättä hänen nähtensä. Raskasta se on hänellekin perheensä jättää. Helppoa aikaa ei tule olemaan, mutta tsempaamalla onnistuu, itkut sitte itketään nurkan takana. Kaikki kuitenkin tyylillään. Tämä toimi meillä...

Tää on vain niin raskata, kun näkee ihanen ihmisen hiipuvan pois. Suuri aukko jää hänen lähdettyä ja paljon tekemättä..



Ap.

josta löydät tukea itsellesi - sillä tavoin voit olla myös anoppisi tukena. Esim. Juha Hännisen (Terhokodin ylilääkäri) ja Tapio Pajusen kirjoittama Kuoleman kaari. Sairastumisesta, luopumisesta, elämästä ja Kirsti Aallon toimittama Saattohoito voivat auttaa sinua ymmärtämään anoppisi tilannetta.



Lapsille voit lukea kuolemaa käsitteleviä kirjoja, esim. Anna-Mari Kaskisen Kerro minulle taivaasta - kun kuolemaa koskettaa voi auttaa asiasta keskustelemista lasten kanssa.



Itse rohkaisisin sinua toisin kuin edelllä ollut ehdotti: älä panttaa kyyneleitä anoppisi edessä. Itke jos itkettää. Onhan kyse surusta ja surevia tuppaa usein itkettämään. Tämä antaa myös anopille viestin, että hänen kuolemansa koskettaa, eikä ole yhdentekevä. Vaihtoehtona on vaara, että sekä kuoleva että jäljellejäävät eivät uskalla kohdata tulevaa ja luulevat säästävänsä toisiaan, mutta tekevätkin tilanteesta tunteiden näyttämättömyydellään entistä ahdistavamman.



Puhukaa keskenänne, kysykää anopin toiveita, huomioikaa lapset (myös lapsen surusta on kirjoja), pitäkää huolta toisistanne ja jaksamisestanne (vuorotelkaa, levätkää, pitäkää huolta perustarpeista)! Elätte arvokasta aikaa, vaikka se onkin surun täyttämää.

Jos hän on sairaalahoidossa tai siirtyy sinne jossakin vaiheessa, voitte ottaa yhteyttä sairaalapastoriin ja pyytää häntä tulla tapaamaan teitä keskustelua varten. Myös anoppinne voi pyytää sairaalapastorilta keskustelua. Yhteystiedot saatte hoitohenkilökunnalta.

Myös anoppi on ihminen ja jokaisen ihmisen kuolema on ainutkertainen menetys - riippumatta siitä, mitä mieltä sinä anopeista yleisesti olet.

Oletkohan sinä jäänyt jossakin vaiheessa liian yksin elämässäsi jonkun surun kanssa, kun näin epäempaattinen suhtautuminen tuli mieleesi?

Ap, älä välitä.

Kun ei ole omasta äidistäsi kyse niin ei hätää Anoppi on eri asia ja anopithan joutaa kuolla kiusaamasta herttaisia miniöitään. Jos oikein haluat olla normaali miniä, käy sanomassa, että onneksi sinusta päästiin ja toivottavasti jätät isot perinnöt.

Jäin itse osa-aikatyöhön, kun kuulin, että äitini aika alkaa olla lopuillaan. Matkustin kuukausien ajan 500 kilometrin päähän joka toiseksi viikoksi hänen avukseen. Olin hänen kanssaan viimeisen viikon sairaalassa viereisellä pedillä. Tein sen, mitä minun piti tehdä. Minulla on tähän mahdollisuus. kaikilla ei ole.

av-miniöiden marinoista. Täällähän kitistään joka asiasta, mitä anoppi tekee. Vääränvärinen puku, ei auta tai auttaa, antaa rahaa tai ei anna. Tarjoaa hoitoapua tai ei tarjoa. Jouluna kattaa ruoat vääränmerkkisille tarjoiluastioille jne...

Että eikös av.mammat pitäis olla onnellisia kun anopit kuolee.

Myös anoppi on ihminen ja jokaisen ihmisen kuolema on ainutkertainen menetys - riippumatta siitä, mitä mieltä sinä anopeista yleisesti olet.

Oletkohan sinä jäänyt jossakin vaiheessa liian yksin elämässäsi jonkun surun kanssa, kun näin epäempaattinen suhtautuminen tuli mieleesi?

Ap, älä välitä.

Kun ei ole omasta äidistäsi kyse niin ei hätää Anoppi on eri asia ja anopithan joutaa kuolla kiusaamasta herttaisia miniöitään. Jos oikein haluat olla normaali miniä, käy sanomassa, että onneksi sinusta päästiin ja toivottavasti jätät isot perinnöt.

itse hoidan työkseni joka päivä ihmisiä jotka ovat kuoleman sairaita, koskaan ei tiedä kun menee huoneeseen on vastassa kuollut vai vielä sinnettelevä sairas.



Kuitenkin se on työtä, empatiaa, sympatiaa, kuuntelemista, voinnin kysymistä, juttelua menneestä ja tulevasta, peloista ja toiveista, lämmintä silitystä ja lisää kipulääkettä.



Mutta miten kohdata oma perheenjäsen joka on kuoleman sairas, en tiedä miten sen osaisin, kuitenkaan siinä tilanteessa en haluaisi olla ihminen joka osaa, kun on opetellut, sulkea mielestään toisen tuskat kun sulkee oven.

Sarkasmi on vaativa huumorin laji, eikä avaudu helposti huumoriksi keskustelussa, missä joku ihminen suree aidosti miehensä äidin, lastensa mummon kuolemaa.

Elämää on av-ilmiöiden ulkopuolella. Kaikki eivät onneksi tiedä, mitä kaikkea tällä palstalla vakiona puhutaan, eikä osaa suhteellistuttaa omaa asiaansa av-standardeihin.

No anteeksi. Tää nyt oli vain pottuilua av-miniöiden marinoista. Täällähän kitistään joka asiasta, mitä anoppi tekee. Vääränvärinen puku, ei auta tai auttaa, antaa rahaa tai ei anna. Tarjoaa hoitoapua tai ei tarjoa. Jouluna kattaa ruoat vääränmerkkisille tarjoiluastioille jne... Että eikös av.mammat pitäis olla onnellisia kun anopit kuolee.

Myös anoppi on ihminen ja jokaisen ihmisen kuolema on ainutkertainen menetys - riippumatta siitä, mitä mieltä sinä anopeista yleisesti olet. Oletkohan sinä jäänyt jossakin vaiheessa liian yksin elämässäsi jonkun surun kanssa, kun näin epäempaattinen suhtautuminen tuli mieleesi? Ap, älä välitä.

Kun ei ole omasta äidistäsi kyse niin ei hätää Anoppi on eri asia ja anopithan joutaa kuolla kiusaamasta herttaisia miniöitään. Jos oikein haluat olla normaali miniä, käy sanomassa, että onneksi sinusta päästiin ja toivottavasti jätät isot perinnöt.