Jotenkin surettaa, kun miehellä ei ole yhtään ystävää tai kaveria.

mutta ihmiset ovat erilaisia. Joku palstamamma suunnitlee kostoa, kun hänen mies on kaverien kanssa ryyppäämässä.

Mun mies käy kaverien kanssa kaljalla. Ei se muuta niiden kanssa teekään. Ei tapaa niitä mitenkään erityisen usein, mutta aina kun tapaa niin kaljalla pitää läträtä. Usein tulee ihan kamalassa kännissä kotiin.

Appiukkoni on aina ollut sellainen. Kun hän jäi eläkkeelle ja leskeksi, hänellä ei ole enää ketään. Ei yhtään tuttua jolle soittaa tai jonka kanssa mennä johonkin. Lapset asuvat kaikki 300 km päässä.

täällä! Mies viihtyy kotona ja ei häntä vaivaa tilanne ollenkaan. Yhteisiä ystäviä ovat minun ystäväni. Käyn 3 kertaa viikossa iltaisin lenkillä ja hän sanoo nauttivansa kun saa olla lasten kanssa. Isänsä ja veljiensä kanssa käy urheilemassa ja lätkäpelissä silloin tällöin.

Muutti mun takia tänne ja löytänyt huonosti kavereita. Vaikuttaa ihan tyytyväiseltä, mutta mua joskus kylmää, kun on sellainen olo, että olen riistänyt siltä jotain.

Meillä vähän vastaavaa. Yksi kaveri on. Kaksi miehen kaveria katkaisi välit mieheeni sen jälkeen kun meille tuli lapsia (mun aikaisemman suhteen lapsi oli ok, mutta yhteinen oli vissiin liikaa), syytä en tiedä, mietin, että ovatko vain lapsivihamielisiä vai onko kyseessä heidän parisuhteissaan lapsettomuutta. Yhtä kaikki miehen kavereista jäi jäljelle vain se, jolla on lapsia itsellään.



Pitäisiköhän ruveta noita miehen ex-kavereita vaan pokalla kutsumaan meille (vaikkeivat pidä itse mitään yhteyttä) ja koittaa heitä siedätyshoitaa?