Miten pystyy tekemään päätöksen, että lapsiluku on täynnä?

Miksi et voi kaikkea hellyyttäsi laittaa olemassa oleviin lapsiisi? Tätä on kyllä paljon vaikeampi käsittää kuin omaa kysymystäsi. Kun saat sen uuden, saavat muut lapset sen verran vähemmän syli aikaa. Anna niille kaikkesi. Typerys! HOhhoijjaa

Siihen asti kuumeilin koko ajan. Vielä kolmannen jälkeen tuntui, kuin joku perheestä puuttuisi. Neljäs syntyi, ja sydämen täytti varmuus siitä, että nyt meidän perhe on koossa, että jokainen, jonka perheeseen piti tulla on nyt paikalla.

Vauvakuumetta ei siis neljännen jälkeen ole näkynyt ei kuulunut. Hyvä näin =)

Luulen, että tähän jää... Ikäkin alkaa tulla vastaan (35 v).



Minä väsähdin tämän kolmosen kanssa ihan totaalisesti vauva-aikana, joten enempää en uskalla "hankkia". Adoptiota voisin kyllä ihan tosissaan harkita tai sijaisperheenä toimimista muutaman vuoden kuluttua.

Höpöjä puhut!



Odotan neljättäni ja ehdin kyllä antamaan huomiota kaikille lapsilleni!

Tämä neljäs syntyy haluttuna ja jaksetaan häntäKIN hoivaamaan.

Lapseni ei ole mitään takiaisia jotka kiljuu huomiota kilpaa. Ei olla mitään lintuja, että se säilyy hengissä joka kiljuu eniten! :D



Kaikkeni annan lapsilleni, parasta aikaansaamistani nuo ovat. Nyt ovat alle kouluikäsiä, ja tuntuu että jahka kasvavat niin saattaa tuntua että haluan niitä lisää tehdä.



Ymmärrän pointin hyvästä raskaudesta ja synnytyksestä. Itsekin niistä NAUTIN jo, kaksi ensimmäistä oli vaikeita. Se ei tarkoittanut että se lapsen eläminen unohtuu ja halutaan uutta! :D Toki kaikki perheenjäsenet tarttee aikaa ja rakkautta.

Mistä näitä musta-valkosesti ajattelevia tulee? Jos puhuu että nauttii synnytyksestä niin huudellaan että pitää lapsi hoitaakin, haloo?! Kuka tässä lapsia on jättänyt hoitamatta?

Mutta voi kysyä itseltään eikö pysty elämään täyttä elämää ellei koko ajan ole nyyttiä pyöriteltävänä? Siinä vaiheessa mulla lakkasi neljännestä haaveilu kun ystävä esitti tän kysymyksen joka tuntui erittän järkevältä.

tai vanhuus, ettei enää tärpähdä.

myös sen vauvaiän jälkeenkin.

Vanhimmat lapseni ovat jo koulussa ja heidän kanssaan on tosi kiva kun voi jo keskustella ja käydä vaikka shoppailemassa ja pelata "oikeita" lautapelejä jne.

Kuumeeni ei siis ole pelkkää vauvakuumetta. Tokihan se on vauvakuumetta, haluaisin siis olla raskaana ja synnyttää ihanan vauvan, mutta mietin kyllä myös sitä, että vauvasta kasvaa iso lapsi.



Mulle raskaana olo on ollut aina helppoa ja vauvavuodestakin on selvitty hengissä. Esikoisella oli koliikki ja nukkui tosi huonosti, muut ovat sitten hieman paremmin nukkuneet. Se ei minua pelota.



Meillä on tila-auto ja iso omakotitalo, joten näihin vielä menisi yksi lapsi lisää.



Yritän ajatella järkisyitä, kuten esim. että vanhenen koko ajan ja opiskelut ja ajokortit maksavat paljon, joten jokainen lapsi on lähempänä konkurssia...



Mutta kun tämä vauvakuume tuntuu olevan krooninen.



-Ap, jolla on 4 lasta

täyteen kun sain kolmannen lapseni. En ole sen koommin tuntenut vauvakuumetta tai halunnut enää omia lapsia. Nautin kavereiden vauvoista kyllä ja hellittelen heitä mielelläni mutta itse en enää halua enempää lapsia. Näin saan annettua huomiota kaikille lapsille riittävästi ja heillä on iloa ja tukea sisaruksistaan.



Kai sitä on vain tehtävä päätös siitä, että lapsiluku on nyt täynnä. Silloin alkaa suunnata huomiotaan muihin asioihin elämässään ja keskittyä muihin tavoitteisiin, suunnitelmiin, kiinnostuksen kohteisiin.



Kaikelle on aikansa, ei aina voi olla raskaana tai vauva-aika.

lapsia liudan. Se on yhteiskuntavastuuta, jos ajattelee muutakin kun mua ja sua meidän perhettä.

Hukkukoon maailma ympäriltämme. Siinä sitä vasta itsekkyyttä on!

Mulla on kolme lasta ja vikan raskauden aikana oli ihan selvää, että on mun osalta tässä. Mies oli samaa mieltä ja meni varmemmaksi vakuudeksi steriloitavaksi.



Nyt kuopus on 6 vee, ja mä kattelen vauvoja kuin jotain ulkoavaruuden olentoja. Onhan ne ihania mutta en mä haluaisi niitä omaksi;)

että ehdottomasti ei enää yhtään. Olen toki onnellinen näistä kahdesta, mutta toivoisin niin kovasti kolmatta. Vaikka olen möys ikuinen vauvakuumeilija, uskon etten neljättä enää tahtoisi (ehkä ihan pikkuisen, mutta siitä haaveesta pystyisin hyvin luopumaan, nyt luovun pakon edessä). Mutta en siis tiedä, mistä tietää lapsiluvun olevan täynnä. Mies kai tietää, kun aikoo laittaa putket poikki...

Neljä lasta mullakin. Olen nauttinut raskaana olemisesta, olen nauttinut synnyttämisestä, meidän kaikki lapset on olleet tosi helppoja vauvoja... mutta nyt riittää- en jaksa enää aloittaa alusta uuden vauvan kanssa, ja aina taas uudestaan luoda niitä rutiineita ja kuvioita joita vauvan kanssa tarvitaan. Kun on saanut kuviot kuntoon sellaisen noin 1-vuotiaan kanssa, elämä on jo suht helppoa.



Ehkä osasyynä tähän on sekin, että mun kolmas ja neljäs lapsi on molemmat syntyneet kunnollisesta ehkäisystä huolimatta. Kolmannen kohdalla pillereiden petettyä kyseessä oli lähinnä iloinen ylläri- mies ei niin olis ollu enää innokas lapsia hankkimaan. Kakkoselle ja kolmoselle tuli ikäeroa 3 vuotta, ja se olikin yllättävän vaikeeta sopeutua taas vauvaperheelliseksi. Kolmosen syntymän jälkeen mulle tehtiin sterilisaatio, joka sitten petti. Abortti ei tuntunu oikealta ratkaisulta, vauva sai tulla- ja nyt todellakin riittää!



Eli mä kyllä sanoisin että, kyllä sä sen tiedät koska raja tulee vastaan. Eli noista lähtökohdista ei ainakaan sterilisaatiota pidä lähteä hankkimaan...

siinä raskaudessa ja vauva-ajassa on niin ihanaa, että sitä pitää tavoitella kerta toisensa jälkeen?



Itsellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista vauvakuumetta mutta kaksi toivottua ja tarkoin harkittua ja ajoitettua lasta on saatuna. Raskausajassa ei ollut mitään ihanaa. Alkuajan väsymys ja pahoinvointi ärsytti suunnattomasti, vaikka en edes oksentanut kertaakaan. Lihominen, liikkumisen vaikeutuminen, selkä- ja ristinivelkivut, närästys, äitiysvaatteet...yäk yäk yäk. Mitään todellisia ongelmia ei ole koskaan ollut (verenpainetta, diabetesta, toksemiaa tms.) ja töissä olen ollut virallisen äitiysloman alkuun saakka, ei yhtään saikkupäivää raskauksien aikana, mutta silti tuo toimintakyvyn lasku on ollut jotenkin ahdistavaa ja rasittavaa.



Myös vauva-aika ja etenkin ne ensimmäiset kuukaudet olivat ahdistavia ja raskaita, etenkin ensimmäisestä. Sitten vasta, kun lapsi kasvaa, alkaa ottaa kontaktia ja etenkin nyt kun pienempikin on kohta 2v., nautin heistä todella. On ihana seurata persoonallisuuden kehittymistä, puheen kehitystä, ajatteluprosessia, antaa ja nytmyös ottaa vastaan läheisyyttä. Se vauva-aika on jotenkin niin yksipuolista vastuuta, huolta, hoitamista, on ahdistavaa olla niin totaalisesti kiinni ympäri vuorokauden.



Onko ikuisilla kuumeilijoilla elämässään muuta itselle tärkeää roolia kuin äitiys? Onko se ainoa tila, jossa kokee olevansa jotain Erityistä ja Tärkeää, saavansa jotain erioikeuksia tai olevansa huomion keskipisteenä? Itsessäni tunnistan kyllä senkin, että en koe olevani pelkästään äiti. Kun takana on ennen lapsia hankittu 12 vuoden pitkä koulutus ja ammatti-identiteettiin kasvu, työminä on merkittävä osa omaa itsetuntoa ja minäkuvaa, vaikka en mitään varsinaista "uraa" teekään. Teen joka päivä vaativaa ja tärkeää käytännön työtä, jossa toki haluan ja aion koko ajan kehittyä mutta mitään "uraportaita" ei tässä ammatissa edes ole, jos ei hallintotehtäviin halua - enkä todellakaan halua. Mutta missään nimessä en haikaile raskaanaolon tai uuden vauvan perään, koen olevani riittävän tärkeä kahdelle lapselleni ja miehelleni.

Kahta ekaa saatiin tekemällä tehdä: tuli viimein kaksoset hoidoilla. Vaikka kaksosten hoitokin oli rankkaan ja molemmat olivat erityislapsia (terapioissa juostiin viikoittain) niin silti mielessä oli aina se, että kolmaskin halutaan jollain tavoin saada. Ei häntä mitenkään aktiivisesti yritetty edes saada, ajateltiin että saa tulla jos on tullakseen. Sitten onneksi tärppäsi ja ikäeroksi kaksosiin tuli 4 vuotta!



Mutta hänen jälkeen on kyllä ollut jatkuvasti se tunne, että ei enää koskaan!!! Kaksosten terapiajuoksut ja vaativa kolmonen verottivat sen verran paljon tän perheen voimia, että no more! En enää koskaan jaksaisi vauvaa: sitä rytmittömyyttä, yöheräilyä, imettämistä (vaikka ihanaa onkin), kiinteille opettamista, vahtimista, jatkuvaa kanniskelua ja sylissäpitoa, kuivaksiopettelua jne. No te tiedätte mitä kaikkea ensimmäisiin vuosiin sisältyy:).



Olen NIIIn iloinen noista kolmesta jo vähän isommista lapsista. Erityisesti isoista koululaisista:). He antavat siinä iässä niin paljon, toisin kuin joku vauva. En itse ole saanut paljon vauvoista irti, nautin aina isompien lasten kanssa olemisesta!!

ja muistan enimmäisen synnyttyä huonekaverin kertovan, kuinka sitten tulee toinen lapsi ja sitten ei muita. Kaksi on OK.



Ihmettelin että kun toiset pystyvät noin sanomaan - no pystyy kun hänkin, mutta itselleni tuntui olevan vaikeaa tietää etukäteen montako tulee olemaan.



Kierukkaa en ole koskaan ottanut enkä pillereitä kuin muutaman kuukauden hedelmällisyyteni aikana. Uskonnolla ei ole tekemistä sen kanssa, mutta "lapsihulluna" halusin monta lasta.



Kuuteen lapseen jäi, enempää ei ole tullut ja ikä sanelee omat sanansa vaikka haluaisikin.



Minun on ollut helppo ymmärtää ja hyväksyä ettei enempää tule, kun ei ole ihmeemmin ehkäisty, aina vain huomasi ettei siinäkään kuussa ole tärpännyt ja odotti jos joskus vielä sen yhden saisi, kunnes uskoi ettei tulekaan, ikäkin sellainen, luonto määrää.



Hyvilläni olen näistäkin, vipinää ja on kerrakseen riittänyt, mutta montakohan olisin antanut syntyä? Olisiko stoppi jossain vaiheessa jos terveyttä ja kattoa pään päälle olisi riittänyt.

T. Toinen neljän äiti :0)

Mutta järki se on vain otettava käteen.

Säälittää nämä synnytyskoneet.

Meillä oli ekan lapsen jälkeen sellainen olo, että perhe ei ole vielä täysilukuinen. Tokan jälkeen tuntui että ihan hyvin voisi vielä yksi tulla, olisi kiva saada vielä vauva. Nyt kolmas on 3v ja olemme molemmat täysin vakuuttuneita että lapsia ei tule lisää. En halua kokea enää yhtään raskautta, synnytystä, yövalvomisia enkä vauvan kanniskelua paikasta toiseen. Nautin siitä, että lapset kasvavat ja olen taas töissä, kotiäitiaikaa sain kokea aivan tarpeeksi kauan. vauvat ovat tosi ihania, mutta omakseni en kyllä enää yhtäkään ottaisi :D

Minä olen aina halunnut ainakin kolme lasta. Toisen jälkeen mies alkoi olla sillä kannalla, että ehkä se kaksi riittää, tai että ainakin ikäeroa pitäisi tulla reilummin. Vaikka ei esikoinen ja keskimmäinen meillä ihan peräjälkeen tulleet, reilu 2v ikäeroa.



No, kolmas tuli yllärinä, sinällään ei mikään järkytys, minä kyllä olin valmis heti ottamaan vastaan, ja onnellinen, että ikäeroa ei tullutkaan niin paljon :D

Mieskin tokeni alkujärkytyksen jälkeen, ja on erittäin onnellinen kolmannesta.



Nyt olemme kyllä kumpikin sillä kannalla, että nämä saa riittää, mutta..minä en pois sulje sitä mahdollisuutta, että ehkä joskus vielä voisi neljäskin tulla, mies on enemmän ollut sitä mieltä, että ei enää. Toisaalta, ehkäisyn kanssa olemme tässä pähkäilleet ja pohtineet, kun minulle ei hormonaaliset sovi, ja sterilisaatio (miehen) kävi keskusteluissa, se tosin sivuutettiin, myös miehen mielestä, ei hänkään niin varma ole siitä, että ei enää ikinä haluaisi vauvaa. Olin itseasiassa vähän yllättynyt, kun mies tuumasi, että on se liian lopullinen ratkaisu, eihän sitä tiedä jos joskus iltatähti halutaan, eli ei enää olekaan yhtä varma kuin oli vähän aikaa sitten.



No, meillä ollaan onnellisia näistä kolmesta, ja tuntuu kummastakin nyt, että on sopiva määrä, mutta ei pois suljeta sitä vaihtoehtoa, että jos joskus alkaa tuntua, että neljäskin olisi tervetullut, niin voisi vielä yrittää.

Vuosia lapsen tekoon kun vielä on, minä olen 29v, ja mies muutaman vuoden vanhempi, eihän sitä tiedä miten se mieli muuttuu. Tai sitten ei :)